16. luku

Alice piti Dorianin hänelle tyrkyttämiä kolmea hunajaleivosta – jotka suoraan sanoen eivät näyttäneet yhtä houkuttelevilta kuin kuulostivat, Hatuntekijä oli kuulemma aivan itse leiponut ne – toisessa kädessään. Hänelle oli selitetty, että jos hän söisi tai joisi jotain Ihmemaassa, hänen kokonsa vaihtuisi. Jostain syystä tämä jätti teen, hunajaleivokset, appelsiini- ja luumumarmeladin, porkkanamehun ja vadelma-kermakakut ulkopuolelle, ja niitä pystyi syömään huoletta.

Ihmemaalaisiin tehosivat vain kutistusliemi ja suurennuskeksit, mutta niillä oli sivuvaikutuksia. Mitä enemmän niitä käytti, sitä vähemmän oli oma itsensä. Siksi yleisesti ottaen lähes kaikki ihmemaalaiset muuttuivat sekasikiöiksi joissa oli ihmistä ja eläintä, valmiiksi ihmishahmoisiin liemellä ja kekseillä ei ollut muita ulkoisia vaikutuksia kuin että he kasvoivat vanhemmiksi. Molemmat vaikutukset tapahtuivat jo pelkästään ajan myötä, mutta koon jatkuva vaihtaminen nopeutti muutosta. Kukaan ei ollut aivan varma, oliko koon vaihtamisella mitään vaikutusta Aliceihin. Ainakaan he eivät olleet huomanneet mitään, jos niitä olikin.

Hunajaleivokset olivat matkaevästä. Alice istui parhaillaan junassa ja matkasi Hertan maan poikki kohti kaupunkia. Hän oli yllättynyt siitä, että Ihmemaassa oli kaupungeja – ”Tyhmäkö sinä olet, tietysti täällä on!” kuului Mauricen kohtelias vastaus – mutta se ei vetänyt ollenkaan vertoja sille, millaisella junalla tyttö matkusti.

Kun kaikki tee oli vihdoin saatu juotua, mihin meni oma aikansa, koska pöydällä oli ainakin kymmenen puolityhjää tai -täyttä teekannua, eikä asiaa auttanut se, että Hatuntekijä oli epähuomiossa yrittänyt keittää viisi pannullista lisää, Dorian oli todennut, että hänellä tosiaan taisi olla aika lähteä töihin.

Dorian lupasi yrittää viedä Alicen ensimmäiseksi perille, koska Peter kuitenkaan ei asunut niin kaukana kaupungista ja kaikki varmasti ymmärtäisivät. Vielä naisen tuota sanoessa Alice oli naiivisti uskonut, että eihän ketään voinut viedä ensimmäiseksi perille junalla, mutta tähän mennessä tyttö oli jo luopunut mokomasta ajatuksesta.

Dorian kysyi, olisiko Hatuntekijä halunnut lähteä heidän mukaansa, hän voisi viedä miehen jonnekin jos tällä oli asioita hoidettavana, mutta Ebenezer oli kieltäytynyt ja sanonut menevänsä pitkästä aikaa kotiin. Punahiuksinen mies kuulemma asui aivan naapurissa, miksi hän ei tarvinnut kyytiä sinne, tai niin Alicelle selitettiin.

”Menemmekö?” Dorian oli noussut tuoliltaan ja oli ilmeisesti lähtövalmis niine hyvineen. Alice oli noussut ylös, pudistanut hamettaan, koska tällä kertaa siihen oli aivan oikeasti tarttunut pikkuroskaa, sanonut Mauricelle ja Ebenezerille näkemiit ja seurannut Doriania kenties viimeiseen paikkaan, jonne oli uskonut heidän menevän. Sillä Dorian marssi suoraan aukion laidalla nököttävälle talolle, avasi sen oven ja astui sisään.

Alice seurasi naisen perässä samalla kun tämä selitti jotain siitä, että Mauricea oli mahdotonta saada siivoamaan, joten se jäi aina hänen vastuulleen. Dorianin perässä tullessaan Alice huomasi ensimmäistä kertaa kunnolla naisen hännän. Se oli pitkä ja ohut ja tuli suoraan puvun läpi. He olivat saapuneet ovelle, jonka Dorian avasi oven vieressä seinään isketyssä koukussa roikkuvalla avaimella.

Oven takana oli pitkät portaat, jotka veivät ilmeisesti maan alle. Portaat eivät laskeutuneet kellariin tai mihinkään, mitä voisi verrata kellariin. Ne laskeutuivat niitylle. Avaralle niitylle, jolla oli sininen taivas ja jolla kasvoi puita ja leinikkejä. Vähän matkan päässä oli asemalaituri ja juna, joka seisoi raiteilla, joita riitti juuri ja juuri junan pituuden verran. Raiteet alkoivat tyhjästä ja loppuivat ei-mihinkään. Alice katsoi näkymää kulmat koholla ja suu lievästi raollaan.

”Unissa paikat tosiaan vaihtuvat nopeasti”, tyttö sanoi. Hän oli yllättynyt, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun niin kävi tämän selkounen kanssa. Dorian vilkaisi häntä ja ajetteli, että ”tila vain muuttui”, muttei sanonut ääneen mitään. He kävelivät laituria kohden, kun nainen tuntui äkkiä muistavan jotain.

”Minun on ollut tarkoitus kysyä tätä jo ties kuinka monelta Alicelta, mutten ole saanut koskaan aikaiseksi, koska olen joko nukkunut tai sitten ollut töissä suurimman osan ajasta, niin en ole koskaan muistanut, joten kysyn nyt sinulta”, tämä taisi olla pisin lause, jonka Alice oli kuullut violettihiuksisen naisen sanovan, tai siltä tytöstä ainakin tuntui.

”Ensimmäinen sanoi kirjoittavansa tästä kirjan, kun pääsee takaisin kotiin”, hän piti tauon.

”Kirjoittiko hän?” Dorian katsoi Aliceen näyttäen hyvin hiirimäiseltä viikset väpättäen. Alice ei pystynyt heti vastaamaan. Kysymys oli jotain, mihin hän ei ollut ollenkaan varautunut. Hän seisoi aikansa vain hiljaa samalla, kun Dorian tarkkaili hänen kasvojaan toiveekkaana hiuksiensa alta.

”Oh... Niin tietysti... Sehän ei välttämättä ole lainkaan tunnettu, jos sellainen onkin olemassa, anteeksi että vaivaan sinua kysymyksilläni”, Dorian rupesi sönkkäämään Alicen oltua ilmeisesti liian pitkään hiljaa.

”E– Kirjoitti. Kirjoitti hän”, Alice sanoi nopeasti ajattelematta asiaa enää sen kummemmin. Oliko ensimmäinen Alice kirjoittanut kirjan, sitä tyttö ei tiennyt. Hän oli tietoinen siitä, että ”Alicen seikkailut ihmemaassa” oli kirjoittanut mies nimeltä Lewis Carroll. Hänelle kuitenkin oli äkkiä tullut merkillinen olo, että ensimmäinen Alice olisi vaikka voinutkin kirjoittaa sen. Hän ei tiennyt mistä olo tuli, mutta se ei haitannut häntä. Eikä hän nähnyt siinä varsinaista ongelmaa, vaikka hän olisikin kertonut Dorianille jotain, mikä ei ehkä ollut aivan tarkkaanottaen totta, sillä nainen näytti oikeasti ilostuvan tytön sanoista ja niin sydäntälämmittävä hymy hänen kasvoillaan oli harvinainen näky.

Nainen ohjasi Alicen sisälle junaan ja lähti itse veturiin, vetäen hiukset pois silmiltään pinnillä – mikä oli Alicesta hyvin huojentavaa – ja niin Alice jäi yksin istumaan junavaunuun.

Juna, kuten jo sanottu, oli melkoinen. Se hyppi täysin mielivaltaisesti ympäriinsä Hertan maata. Ei ollut takeita, että se jatkoi eteenpäin samassa paikassa missä se oli ollut. Hetkessä he olivat metsässä, toisessa niityllä ja kolmannessa he kiisivät suuren järven päällä. Raiteet ilmestyivät aina sinne missä junakin oli.

Ilmeisesti Dorian ei sittenkään voinut viedä Alicea ensimmäiseksi perille, sillä muutaman kerran he pysähtyivät ja kyytiin nousi asiakkaita. Junavaunu jossa Alice istui täyttyi myös. Alice oli melko varma, että käytävän toisella puolella istuva lammas oli sama jonka hän oli nähnyt aikaisemmin matkallaan Mauricen talolle. Tällä kertaa se kutoi rauhallisen näköisesti jotakin sylissään olevastaan lankakerästä, ja jälleen kerran Alice oli melkein varma, että hän näki lampaalla häivähdyksen silmälaseista ja hameesta.

Siniseen, röyhelöiseen mekkoon pukeutunut tyttö oli jo kerinnyt maistaa hunajaleivoksia ja todennut, että ne olivat liian makeita, joku olisi voinut sanoa jopa, että ne olivat äklöjä. Edith tai ehkä jopa Lorina olisivat voineet pitää niistä, mutta Alice ei niinkään. Niinpä kun hänen lähelleen istuutunut, nuori pikkulintu, joka taisi olla tyttö, katseli leivoksia suurin, anovin silmin ja kysyi, voisiko saada yhden, Alice ojensi sen hänelle enemmän kuin mielissään.

Junan kyydissä matkatessaan ja katsoessaan ulos ikkunasta, Alice tajusi kirkkaasti jotakin merkittävää. Ihmemaa oli suuri. He matkasivat vain yhtä neljännestä, eivätkä sitäkään edes laidasta laitaan, mutta matkaa oli taitettu jo pitkään. Ulkona mitä merkillisimmät metsät ja aukeat kilpailivat keskenään siitä, mikä oli omituisin, ja aina väliin Alice näki rakennuksia. Yhdessä vaiheessa aivan matkan alussa he ohittivat Ovien metsän niin läheltä, että tyttö näki puurungossa kiinni kasvavan Oven. Se ei näyttänyt ollenkaan kuuluvan siihen, ja toisaalta se taas näytti vartavasten tehdyltä.

Tällaisina hetkinä Tomia ärsytti suunnattomasti. Tyytä ei niinkään, ja hän suhtautuikin asiaan paljon veljeään helpommin. Molemmat kaksosista tosin olivat hyviä tekemään suunnitelmia ja päätöksiä, ongelma vain oli, että ne yleensä tuppasivat eroamaan toisistaan.

Tyy olisi halunnut lähteä heti, olihan asia kiireellinen.

Tom taas sanoi koristelevansa keksit ja sitten he voisivat lähteä. Keksien piti kuitenkin antaa jäähtyä ennen kuin ne pystyi koristelemaan. Hänellä ei ollut mikään kiire kaitsea kahta dementikkoa miestä Herttalinnalle asti.

”He eivät tule pitämään siitä, että me viivymme...” Tyy sanoi hieman huolestuneesti, mutta auttoi yhtä kaikki keksien koristelussa.

”Äh, alat kuulostaa Peteriltä. Ei ne mitään huomaa. Sanotaan että kesti matkalla. Ei täältä sinne ihan hetkessä kävele, veli hyvä”, Tom jatkoi puuhiaan.

”Tai parempaa. Syytetään tuota”, Tom nytkäytti päätään lähetin suuntaan. Reagan oli herännyt ja istui nyt Herttalinnan lähetin kanssa penkillä ja heillä oli molemmilla käsissään lasilliset mehua. Tyyn mielestä näky oli herttainen, Tomista taas siitä saisi hyvät naurut jos kertoisi kaikille, että punainen kuningas ja linnan lähetti olivat taantuneet pikkulapsen tasolle.

”Ne ei aina edes löydä perille. Eihän sitä tiedä, sillä saattoi oikeastikin kestää päiviä löytää tänne”, vanhempi veljeksistä oli vastuuttomampi, se oli selvää. Mutta hänellä oli pointtinsa.

”On kyllä harvinaista, että kuningas kutsuu meidät. Ja vielä jotain tärkeää asiaa”, Tyy ei ilmeisesti aikonut aloittaa aiheesta suurempaa kiistaa.

”Quennan uusi juoni, sanon minä”, Tom töksäytti yksinkertaisesti.

”Hagan pyysi tuomaan myös Reaganin”, Tyy huomautti.

”Se tarkoittaa, että edes toinen niistä on tarpeeksi fiksu huomatakseen poikansa puuttuvan”, Tomin huomio keskittyi siihen, että hän yritti pursottaa kuorrutteen keksien päälle mahdollisimman sievästi ja kirjoittaa kauniilla käsialalla ”syö minut”.

”Hyvä ettet sano tuota kuningattarelle. Saisit kuolemantuomion”, Tyy naurahti.

”Päät poikki!” Quennan hermostuneisuus oli ilmeistä. Nainen istui punaisella valtaistuimellaan tikkusuorana ja nyt hänen kasvoillaan oli peittelemättömästi ärsyyntynyt ilme.

”Mutta kulta...” mies hänen vierellään oli kenties ainut, joka uskalsi yrittää rauhoitella kuningatarta tuossa mielentilassa. Palkaksi hän sai ilkeän mulkaisun.

”Minä olen kuningatar ja minä määrään täällä! Minä saan mestata kenet haluan!” tummahiuksinen nainen oli raivoissaan.

”Mutta... Toisten maiden lähettien mestauttaminen, kulta, ja vielä ilman syytä, se on...” Hagan ei taaskaan saanut lausettaan loppuun. Hänet keskeytti valtaistuinsalin ovilta kuuluva naurahdus. Ovilla seisoi vihreisiin pukeutunut nainen, jonka hiukset olivat lievästi kiharat ja vaaleanruskeat.

”En ymmärrä miten he antavat moisen hermoheikon pitää kruunua”, vieras nainen hymyili ilkeilevästi, eikä kukaan ollut uskaltanut näyttää sellaista naamaan Quennalle ikuisuuksiin. Hänen perässään ovensuuhun oli ilmestynyt hännystelijöitä, joiden ääneet muuttuivat sekavaksi hössötykseksi, mutta niiden yhteinen viesti oli se, että heidän mielestään vihreisiin pukeutuneen naisen ei välttämättä kannattaisi haastaa riitaa.

Herttakuningattaren kasvot olivat punehtuneet raivosta, ja hän kiristeli hampaitaan.

”Miksi luulet, että minun pitäisi pidättäytyä mestauttamasta sinuakin, jos käyttäydyt epäkohteliaasti, nyt kun punainen kuningas on jälleen Hertassa?” Quenna sähisi. Hän selvästi sentään yritti säilyttää malttiaan.

”Koska punainen kuningatar ei ole. Et sinä sitä tiedä, Reina on voinut hyvinkin paeta Pataan tai Ristiin. Niin pakenisin kyllä minäkin, jos sinä olisit äitini”, vaaleanruskeahiuksinen nainen oli selvästi ainakin omasta mielestään täysin turvassa. Hän loukkasi herttakuningattaren tunteita, joita naisella yleisesti ei uskottu olevan.

”Gleddis... Älä taas aloita. Ei nyt. Pyydän”, Hagan katsoi tunkeilevaa naista anovasti suoraan silmiin. Gleddis, joka oli arvonimeltään vihreä kuningatar, tuhahti, mutta näytti silti luopuvan Quennan ärsyttämisestä.

”Tulin, koska kuulin, että tänne saapui lähetti. Heitä olikin ilmeisesti kaksi”, vihreä kuningatar katsoi salin keskellä säikähtäneenä seisovia lähettejä. Toisella lähetillä oli isot silmät ja vain kolme sormea, hän oli pukeutunut tummansinisiin samettivaatteisiin ja hänen lievetakissaan oli korkea kaulus. Etuhiuksia ei joko ollut tai sitten ne oli sliipattu päänmyöntäisiksi, aivan varma asiasta ei voinut olla. Keskellä otsaa kuitenkin oli korttipakan padan merkki.

Toisella oli vihreät vaatteet ja niiden alta selkäpuolella puski esiin piikkejä. Hän oli tummaihoinen, mutta iho näytti myös ajoittain katsojien silmiin turkilta. Hänen otsassaan oli risti.

Kaiken Gleddisin ilmestymisen aiheuttaman hämminkin takia lähettien mestaus oli ilmeisesti unohdettu.

”Kuten olin sanomassa, minulla on viesti hänen korkeudeltaan patakuningattarelta”, sininen lähetti aloitti kuitenkin hyvin varovaisesti.

”Ja minulla hänen korkeudeltaan ristikuningattarelta. Kertakaikkiaan hyvä nähdä teitä hyvinvoivana, Gleddis-neiti. Onko Greene-herra...?” vihreä lähetti piipitti.

”Porskuttaa. Tulee kumman hyvin toimeen tämän maan asukkaiden kanssa”, Gleddis sanoi hieman ylimielisesti, mutta näytti kuitenkin siltä, että hän oli iloinen saadessaan puhua jonkun kanssa, joka edelleen kohteli häntä kuin kuningatarta ainakin.

”Mistä he haluavat minulle puhua? Parasta olla tärkeää”, Quenna oli selvästi yrittänyt rauhoittua, mutta hän silti naputti hermostuneesti valtaistuimensa käsinojaa.

Tällävälin kukaan ei huomannut oville jääneen väkijoukon takana epätoivoissaan hyppivää valkohiuksista miestä, joka voivotteli olevansa kovin myöhässä ja pyysi päästä läpi.