20. luku

Teoriassa, sen että Cecile ja Alice hävisivät Ihmemaasta, pieneltä hiekkatieltä Peterin talon edustalta ja ilmestyivät sinne takaisin, tällä kertaa vain Herttalinnan luokse, ei olisi pitänyt kestää pitkäänkään.

Käytännössä se ei mennyt ihan niin. Ensinnäkin, he olivat puhuneet oman aikansa kun mies kertoi elämästään aikaisemmin. Toiseksi, kun he olisivat voineet jo lähteä, Alice oli innostunut tutkimaan Cecilen huoneen tavaroita.

”Tiedätkö sinä mikä tämä on?” Alice kysyi mielenkiinnosta nostaessaan kännykkälaturia ylöspäin. Cecile puisti päätään.
”En minä tiedä puolestakaan näistä, mitä ne ovat. Ne vain ilmestyvät”, mies sanoi kohauttaen harteitaan. Hän ei ollut varma, oliko Alice kysynyt häneltä, koska ei itse tiennyt – missä tapauksessa hän olisi ollut harmissaan, koska ei osannut vastata – vai koska Alice halusi tietää, oliko hän tyhmä.

”Hmm-mm”, tyttö mutisi osoittaakseen kuulleensa, samalla kaivaessaan pinon pohjalta vaihdekeppiä, joka oli jäänyt puolittain sotkuun leivänpaahtimen johtoon. Vain johtoon, loput paahtimesta olivat sekaisin muun tavaran joukossa.

Vaikka suurin osa tavaroista todella oli vain silkkaa roinaa, Alicesta pinojen penkominen oli hyvin hauskaa, koska hän ei osannut ollenkaan arvata, mitä löytäisi sieltä seuraavaksi. Hän silmäili yhtä löytämäänsä, aika mielenkiintoisen näköistä kirjaa, mutta valitettavasti juonesta kärryillä pysyminen oli hieman vaikeaa, sillä suurinpiirtein joka viides tai kymmenes sivu puuttui tai oli lukukelvoton, ilmeisesti koska kirjan päälle oli kaatunut kahvia. Alice luopui yrityksestä ja jätti kirjan yhden pinon päälle. Myöhemmin tyttö harmitteli, ettei ollut painanut sen nimeä päähänsä.

Yhdestä pinosta – joka jäi viimeiseksi, minkä tyttö tutki – Alice löysi avaamattoman paketin hiusnauhoja. Ne olivat sinisiä, oikein kauniita ja jostain syystä... tuttuja? Alice kurtisti kulmiaan. Hän käänteli pakettia käsissään ja tiesi, että sen olisi tullut muistuttaa häntä jostakin. Tyttö yritti ajatella.

Normaalitilanteessa hän ei olisi muistanut, miksi nauhat näyttivät tutuilta. Mutta koska Cavan oli ei-edes-niin-kauan-aikaa-sitten kertonut hänelle hänen oman elämänsä, ja Cavanin kertomat asiat tuntuivat pysyvän muistissa hyvin helposti, Alicen onnistui yhdistää nauhat hänen isoisäänsä. Ei Thomasiin, ei, vaan äitinsä isään James Reeveen. Nauhat kuuluivat Alicelle. Hän oli saanut ne lahjaksi isoisältään.

Alice ei tiennyt, mitä nauhat tekivät siellä – Cecilen kodissa. Siihen oli oikeastaan syy: kaikki mikä häviää, päätyy sinne.

Cecile oli odotellessaan istunut sänkynsä reunalle ja kirjoitteli vihkoon, jonka mies oli kaivanut jostain. Hänen ilmeensä olisi hätkähdyttänyt Alicen, jos tyttö sen olisi kerinnyt nähdä, sillä kissansilmäinen mies näytti huolestuneelta kirjoittaessaan. Hänen ilmeensä tuskaisuus kuitenkin katosi silmänräpäyksessä, kun hän kuuli Alicen äänen.

”Voinko minä ottaa nämä?” Alice kysyi Cecileltä kohottaen hiusnauhapakettia. Ne olivat kyllä hänen, mutta hänestä tuntui, että oli silti tarpeellista kysyä.

”Toki”, Cecile sulki vihkon ja vain viskasi sen jonnekin tavarapinojen keskelle. Se oli oikeastaan hyvin turvallinen tapa säilyttää tavaroita, Alice totesi, sillä tyttö ei olisi mitenkään voinut sanoa, mikä vihkoista se oli ollut.

Alice avasi hiusnauhapaketin ja sitoi vaaleat, lainehtivat hiuksensa poninhännälle. Hän oli viimeinkin tyytyväinen, sillä se, että hänen hiuksensa olivat olleet auki, oli ärsyttänyt häntä koko unen ajan.

”Niin, tuota... Linnalle jos sitten?” Alice näytti juuri tajunneen, että hän oli käyttänyt huoneen tonkimiseen enemmän aikaa kuin hänen olisi pitänyt. Hän oli pahoillaan vietyään niin paljon Cecilen aikaa, kunnes tyttö muistutti itseään, että kyseessä oli uni eikä hän siis vienyt kenenkään aikaa.

Se sai Alicen tajuamaan jotain, mitä hän ei ollut siihen mennessä tajunnut, vaikka hän olikin niin käyttäytynyt jo aikaisemmin. Hän kohteli ihmemaalaisia kuin nämä olisivat oikeita, eläviä – no ehkeivät sentään ihmisiä, mutta olentoja kuitenkin. Kuin hän unohtaisi lyhyiksi hetkiksi, että kyseessä oli uni. Viimein tytön omaan, tietoiseen mieleen nousi kysymys: oliko tämä unta? Hän pohti sitä hetken, mutta puisti sitten päätään: ei, sen oli pakko olla unta.

Ja jos Ihmemaa ei olisikaan ollut unta, Cecileä viivästys ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan.

”Selvä”, mies hymyili, ja huomasi nopeasti ojennettua kättään vilkaistessaan, kun Alice näytti varovan omaa kättään tarttuessaan siihen, että hänen kyntensähän olivat esillä. Hän pahoitteli – ja mietti, pitkäänkö ne olivat olleet niin? Ei hän nyt yleensä niitä esillä pitänyt – ja veti kyntensä sisään. Hänessä oli vielä tarpeeksi kissaa siihen.

Ilmestyminen ei ollut sen kummoisempaa kuin häviäminenkään.

Äkkiä Alice vain seisoi kivetyn tien vieressä pitäen kädestä Cecileä.

”En uskaltanut ilmestyä keskelle tietä, sillä huonolla tuurilla olisimme voineet törmätä johonkin”, mies sanoi. Hänelle se ei olisi ollut niinkään paha, vain ehkä hieman ikävä tilanne, mutta Alicen takia hän ei halunnut riskeerata turhia.

Tällä kertaa mies tyytyi katsomaan silmin, oliko Alice kokonaisuudessaan hänen vieressään. Hiusten kiinni sitominen oli helpottanut hieman, nyt tytön hiukset eivät peittäneet hänen korviaan. Hän oli selviytynyt häviämisestä ja toisaalle ilmestymisestä yhtenä kappaleena. Se tekikin hänestä kenties ensimmäisen tarkalleen ottaen elävän, joka niin oli tehnyt.

Vaikka Alice ei olisi tiennytkään, minne Cecile hänet toi, ei hänellä juuri olisi ollut erehtymisen varaa.

Kivetyn tien päässä, vallihaudan toisella puolella oli linna. Iso, iso linna. Lisäksi linnan pääteemana tuntuivat olevan sydämet, joita oli hakattu koristeeksi kiveen porttien molemmille puolille ja torneihin.

”Voiko sinne vain... Kävellä?” Alice kysyi, sillä hän oli juuri tullut ajatelleeksi asiaa. Hän oli kuitenkin menossa kuninkaalliseen linnaan.

”Kyllä sinä voit”, Cecile katsoi häneen tietyllä huvittuneella tavalla hymyillen.

”Alicet saavat tulla ja mennä, mitä vain he haluavat”, mies jatkoi.
”Mutta sinun kannattaa kuitenkin olla varovainen, etenkin jos tapaat kuningattaren. Hän on... herkkä”, Cecile käytti selvästi tarkkaan harkittua sanaa ”eikä sinun värisi auta ollenkaan”, hänen ilmeensä muuttui hieman vakavemmaksi.

”Selvä”, Alice nyökkäsi ja hymähti, sillä hän oli jo päätellytkin niin. Hän oli saanut käsityksen, että ei kannattanut olla sininen Alice, jos halusi tulla herttakuningattaren kanssa toimeen.

”Noh, minä en halua hidastaa sinua...” Cecile sanoi, kuulostaen hyvin samalta kuin viimeksi kun he olivat eronneet.

”Sinä tiedät miten se toimii. Jos tarvitset, niin senkus kutsut”, mies hymyili ja hänen kissankorvansa nytkähtivät.

”Ja siltä varalta, että emme satu näkemään enää... Oli hauska tavata”, Cecile nyökäytti päätään Alicelle, joka vastasi hymyllä ja pienellä, hieman kömpelöllä – tyttö ei ollut tottunut – niiauksella. Hetkessä veijarikissa ei enää ollut siinä.

Alice katseli linnaa hetken aikaa, kuin kunnioittaen suurta vastustajaansa. Sitten tyttö lähti kävelemään paljasjaloin kivetyllä tiellä, päätyi vallihaudan ylittävälle sillalle ja siitä auki olevalle porttiholville. Hän tunsi äkkiä olonsa hyvin pieneksi: holvilla oli korkeutta vähintään kaksi kertaa yhtä paljon kuin hänellä. Hän ei halunnut ajatella, miltä sen piti näyttää jos oli häntä lyhyempi.

Alice käveli holvista läpi ja saapui linnan etupihalle. Hän katseli ympärilleen ja pohti, mihin suuntaan jatkaisi; suoraan hänen edessään tie jatkui kahden korkean muurin välistä syvemmälle linnan pihalle, hänen oikealla puolellaan avautui holvikäytävä ja vasemmalla puolellaan oli kolme oviaukkoa, joista ilmeisesti pääsi nousemaan torneihin.

Tyttö päätti jatkaa matkaansa eteenpäin. Kahden ehkä jopa seinäksi kuvattavan muurin väliin jäi aivan riittävästi tilaa kulkea, ja Alice tuli päätelmään, että koko linna oli liioitellun kokoinen. Hänen eteensä tuli portaat ja hän nousi ne, löytääkseen itsensä ylemmältä pihalta.

Tämä piha oli vain osittain kivetty, laattojen välistä kasvoi ruohoa ja seinustoilla kukki ruusupensaita. Ruusut olivat punaisia.

Jokin tässä häiritsi Alicea hyvin paljon. Linna oli iso, mutta hän ei ollut nähnyt ketään. Eihän hän vielä ollut edes kauhean syvällä linnan uumenissa, mutta olisi hänen nyt tullut sentään joku nähdä. Jonkun olisi pitänyt vartioida porttia. Tai tulla vastaan tällä matkalla. Mutta ketään ei näkynyt missään.

Yläpiha oli ympäröity kokonaan ja sieltä oli vain yksi ovi muualle, Alicen nousemien portaiden lisäksi. Tyttö tiesi ainakin varmaksi lähteneensä oikeaan suuntaan. Ovet olivat valtavat, ja niiden yläpuolella oli samanlainen suuri kiveen hakattu sydän kuin portilla. Ovet oli valmistettu miellyttävän värisestä, tummasta puusta ja rivat olivat metalliset.

Hetken verran Alice pelkäsi, ettei saisi ovia auki, mutta se oli täysin turhaa. Koostaan huolimatta ne nimittäin olivat uskomattoman kevyet ja avautuivat helposti. Samalla hänelle myös selvisi, miksi hän ei ollut nähnyt ketään tulomatkallaan.

Heti kun ovet olivat edes raollaan, Alicen korviin kantautui suurta meluamista ja hössötystä. Hän avasi ovet kunnolla ja astui sisään. Kaikilla näytti olevan kiire. Henkilöt juoksivat suuntiinsa, huusivat ohjeita toisilleen, jotkut kuiskuttelivat pienissä ryppäissä hyvin hiljaisella äänellä, toiset taas eivät selvästi edes yrittäneet madaltaa ääntään.

”Minä sanon teille, kuningatar ei ole ollut koskaan niin järjiltään, sen minä vain sanon–”

”Ei siitä hänen korkeuttaan voi syyttää! Minä olin vieraita kuningattaria ja kuninkaita vastaan jo alun alkujanikin, en pitänyt ollenkaan kun he palasivat siltä kokoukselta!”

”Ei meitä ollenkaan kiinnosta sinun silloiset mielipiteesi, emmeköhän me tiedä mitä mieltä me nyt olemme–”

”Pettureitahan ne kaikki ovat, kyllä se tiedettiin–”

”Gleddis on ikävä nainen, mutta ei Greene-herraa voi sen perusteella arvostella, nyt te puhutte kyllä aivan ennen aikojanne...”

”Eikö ketään ole vielä lähetetty häntä hakemaan, sitä minä vain mietin, eihän häntä nyt pimentoon voi jättää–”

”Lisää ulkomaalaisia!” huuto kiiri kaiken muun hälyn yli, sai kaikki jähmettymään, hiljentymään ja tuijottamaan suoraan Aliceen. Tyttö ei oikein tiennyt mitä hänen olisi tullut tehdä. Niinpä hän vain tuijotti hämmentyneen näköistä hoviväkeä, jotka olivat selvästi aivan yhtä päättämättömiä kuin hänkin.

”On kyllä röyhkeä, tulla nyt vain sisään edes koputtamatta!” kuiskunta kuului läheisestä ryppäästä palvelusneitoja. Alice katsoi heihin päin hieman happamasti ja sai heidät hiljenemään. Sinimekkoisen tytön mielestä koputus olisi varmaan ollut aivan yhtä tyhjän kanssa – ei kukaan sisällä olijoista sitä olisi varmaan kuitenkaan kuullut.

”Olette tulleet ikävään aikaan, neiti patakuningattaren alainen. Teidän lähettinne on jo täällä, ja jollei teillä ole mitään uutta asiaa, pyytäisimme teitä poistumaan...” juuri suurta laatikkoa ohi kantanut palvelija päätti mitä ilmeisimmin ottaa ohjat käsiinsä. Hän ei tainnut olla aivan varma valtuuksistaan tehdä niin, eikä ollut kukaan muukaan, mutta kaikki muut vain seurasivat silmät tarkkoina, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

”En minä ole patakuningattaren alainen”, Alice sanoi tuntien kuinka se sai hänet hieman vaivaantuneeksi.

”Ettekö, neiti? Mutta te aivan näytätte siltä”, palvelija sanoi selvästi hieman vaivaantuneena itsekin. Hän varmaan toivoi, että olisikin vain pitänyt suunsa kiinni. Kaikki muut tilassa näyttivät ajattelevan yhdessä tuumin, että jos heidän oudosta vieraastaan koituisi ongelmia ja Quenna suuttuisi, he kaikki sanoisivat, että tuo palvelija oli päästänyt tytön sisään.

”Ketähän te sitten mahdatte palvella?” palvelija oli nuorehko mies.

”En ketään”, Alice sanoi totuudenmukaisesti; hän oli kyllä yrittänyt miettiä asiaa, mutta ei tyttö keksinyt ketään, jota hän palvelisi. Hän ei ollut edes niin isänmaallinen, että voisi sanoa palvelevansa maataan.

Tytön vastaus sai selvästi palvelijan voihkaisemaan mielessään. Hienoa. Joku täydellisen vakaumukseton ja tiedä kuka oli vain marssinut sisään linnan pääovista ja hän oli vastuussa.

”Saanko tiedustella identiteettiänne, neiti...?” palvelijan sävy puhua pysyi yhtä kohteliaana. Hän puhui oikeastaan jopa harvinaisen hienostuneesti. Tyyli muistutti Tyytä, mutta vain silloin kun nuorempi kaksosista pyysi jotakin.

”Nimeni on Alice Liddell”, tyttö vastasi suoraan ja sai aikaan kohahduksen pientä näytelmää katsomaan jääneessä yleisössä. Kuiskutus alkoi jälleen. Palvelijan silmät suurenivat ja hetken hän vain tuijotti tyttöä hyvin hölmö ilme kasvoillaan.

”En minä henkilökohtaisesti ole tavannut, mutta olen kyllä kuullut... Olette sininen. Neiti, oletteko te ensimmäinen Alice?” miespalvelija näytti äkkiä siltä, ettei ollut aivan varma oliko päivä hänen elämänsä paras vai huonoin. Jos hän selviäisi päivästä päänsä kanssa, niin se olisi varmaan paras.

Alice olisi hyvin mielellään sanonut olevansa ensimmäinen. Se olisi helpottanut asioita huomattavasti. Ei olisi tarvinnut selittää. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että ensimmäisenä esiintyminen olisi vaikeuttanut asioita omalla tavallaan. Ei suinkaan pienimpänä syynä mestaustuomio.

”En. Olen kolmastoista”, Alice sanoi, sanoissaan jo lievää tottumista. Oli mielenkiintoista, kuinka hän oli niin helposti ja nopeasti hyväksynyt järjestysnumeron omakseen. Niin kuin sitä sanotaan, kaikkeen tottuu.

”Vai niin, vai niin...” se näytti saaneen palvelijan takaisin pohtimaan, miten hänen itsensä mahtaisi lopulta käydä.

”Te olette silti Alice. Olen hyvin varma, että hänen majesteettinsa tahtoisi tavata teidät”, palvelija alkoi pohtimaan. Miehen naama venähti vielä vähän: ”Oh! Mutta hän on hyvin kiireinen juuri nyt.”

”Minulla olisi... Minä tarkalleen etsin Peteriä”, Alice sanoi väliin.

”Minä voin viedä teidät oikeaan suuntaan, neiti Alice. Peter-herra on nopea jaloistaan, mutta minä todennäköisesti tiedän missä linnan osassa hän on”, palvelija tarjoitui näyttämään tietä.

Alice lähti seuraamaan häntä. Vaikka Cecilekin oli niin monesti sanonut, että Alicet tekivät vain sen, mitä he halusivat, tytöstä tuntui tosissaan siltä kuin häntä olisi vain viety paikasta toiseen.

Kun he kulkivat, heille tehtiin tietä ja heidän peräänsä tuijotettiin – kun he olivat menneet, eteishallin jännitteisyys purkautui ja hälinä jatkui kuin katkaisimesta.

19. luku

Maailma kirkastui hetken päästä uudelleen. Muuten katoaminen ei tuntunut oikeastaan missään.

Cecile katsoi Aliceen huolestuneesti. Hänen kätensä kävivät nopeasti läpi tytön kädet ja pään alueen, mutta muualle mies ei tuntunut uskaltavan koskea. Vaaleahiuksinen tyttö katsoi häntä jo muutenkin aika järkyttyneesti. Kissankorvainen mies päästi nopeasti irti.

”Piti vain tarkistaa... Ainakin kaikki sormesi ja molemmat korvasi ovat tallella”, Cecile sanoi ja oli selvästi itse huojentunut. Kengättömänä myös Alicen varpaat oli helppo laskea, eikä niitäkään näyttänyt puuttuvan.

Cecile oli jopa hieman yllättynyt, kuinka hyvin hän oli tainnut onnistua saamaan Alicen häviämään. Vielä tiestysti hänen tulisi kyetä ilmestyttämään tyttö takaisin Ihmemaahan, mutta hän uskoi kyllä, että se onnistuisi.

Alice katseli ympärilleen. Tila oli vaalea huone, niin voisi sanoa, ja huoneen nurkissa oli suuret röykkiöt tavaroita. Kaikki, mikä on koskaan kadonnut, päätyi sinne.

Vasemman jalan parittomat sukat, jotka eivät koskaan tulleet ulos pesukoneesta, sohvatyynyjen väliin luiskahtaneet korvakorut, kännykkälaturit, toissavuotiset luokkakuvat, valtava kasa pinnejä, kaupan lattialle tippuneet kymmensenttiset, kellarin nurkkaan unohtuneet isovanhemmilta saadut marjamehupullot, lapsuusvuosien lempipehmot, vain kerran käytetyt, lahjaksi saadut uudet kengät, jotka hiersivät ja siksi työnnettiin pois näkyvistä, siinä toivossa että niiden ostaja unohtaisi ne. Kirjat, valokuvat, kynät, vaatteet, hammasharjat, patterit...

Sen kaiken luettelemiseen, mitä Cecilen kodissa oli, olisi kestänyt pieni ikuisuus, joten annan teidän käyttää mielikuvitustanne.

Vaaleahiuksinen tyttö kohotti kulmiaan ja vislasi.

”Joten... Tämäkö on sinun kotisi?” Alicen oli pakko kysyä. Se oli vaikuttava, kyllä, mutta hänen oli kovin vaikea uskoa, että joku asui siellä. Sillä, jos sitä siltä kantilta halusi katsoa, huone oli oikeasti vain iso kasa rojua.

”Tämä”, Cecile vastasi nyökäyttäen päätään. Ainut asia, mikä huoneessa ehkä kieli siitä, että se oli asuttu, oli pääty seinää vasten työnnetty sänky.

”En minä täällä kyllä paljoa oleskele”, mies sanoi vähättelevästi. ”Käyn vain nukkumassa.”

Hän taisi Alicen ilmeestä tajuta, miltä hänen puheensa kuulosti, sillä hän lisäsi vielä: ”Kyllä minä tästä pidän, en minä sitä.”

”Tämä on silti koti?” Alice yritti pukea sanoiksi.

”Niin. Ainakin enemmän kuin se entinen”, Cecile vastasi itsekseen. Tuolla pienellä lisäyksellä hän herätti Alicen kiinnostuksen.

”Missä sinä sitten asuit aikaisemmin? Ja mikset asu siellä enää?” Alice itse oli muuttanut eläissään vain kerran. Hän oli ollut silloin aika pieni, eikä hän muistanut siitä paljonkaan. Edithin kaksivuotissyntymäpäivää oli juhlittu juuri ennen muuttoa, joten Alice oli ollut neljä. Tyttö muisti olleensa ensin hieman hämmentynyt, kun koti ei ollutkaan siellä missä se oli joskus ollut, mutta hän oli päässyt siitä nopeasti yli. Enää hän ei tietenkään muistanut vanhasta talosta kuin hämäriä varjoja.

Cecile oli hetken vaiti. Sitten hän vilkaisi Aliceen yllättävän terävästi.

”Se ei ole erityisen mukava tarina”, hän sanoi. Se viimeistään sai Alicen uteliaisuuden tosissaan heräämään.

”Hmm... Katsos, veijarikissat ovat parhaita kissoja mitä on olemassa. Hieman pakko olla, koska veijarikissoja on vähän, mutta laatu korvaa määrän. Niin harvinaisena lajina on yleistä, että veijarikissat kuuluvat jollekulle. Harva on vapaa.”

Cecilen omistaja oli ollut herttuatar. Ei hän varsinaisesti huono omistaja ollut, mutta veijarikissat eivät luonnostaan pidä omistetuiksi tulemisesta ja lisäksi kaikki ruoka mitä hän oli saanut oli ollut hirveän pippurista.Siitä olisi kyllä varmaan voinut oikeutetusti syyttää Mauricea, joka työskenteli herttuattaren kokkina, mutta kyllä osa syystä oli pakko olla jo herttuattarella itsellään, koska Maurice oli ollut hänellä töissä monta vuotta, eikä vieläkään ollut saanut potkuja tai edes huomautusta ruuan mausta.

Muutamisen vuotta takaperin, ennen Ruudun maan tuhoutumista, kun Quenna oli vielä järjestänyt tapahtumia, pidettiin krokettiturnaus johon herttuatarkin oli kutsuttu. Hän ja herttakuningatar vain eivät oikein olleet koskaan tulleet toimeen. Kuitenkin juuri tuolloin herttuatar oli oikein kunnolla onnistunut saamaan Quennan ärsyyntymään. Ja koska kuningattaren ratkaisu, kun hänen hermonsa menivät, oli ollut sama sen koko ajan kun hän oli hallinnut, herttuatar oli tuomittu mestattavaksi pään katkaisemisella.

Monet mestaustuomiot unohdettiin tai Hagan lakaisi ne maton alle, mutta tästä Quenna oli päättänyt pitää kiinni. Herttuattarella oli kuitenkin aina ollut tietty taipuvuus itsekkyyteen, ja ilman sitäkin olisi varmaan ollut ymmärrettävää, että hän ei halunnut kuolla.

Oli olemassa käytäntö, joka sallisi tuomion edelleen käyvän toteen ilman, että herttuattaren itsensä oli menetettävä päätään. Jonkun toisen oli otettava vapaaehtoisesti herttuattaren tuomio omalle kontolleen. Siitä vapaaehtoisesta en menisi aivan takuuseen, mutta tämä tehtävä oli jäänyt Cecilelle. Tuolloin vielä enemmän kissaa muistuttavalla miehellä ei ollut vaihtoehtoa: hänen oli pakko suostua. Hän kuului herttuattarelle, joten herttuatar sai päättää siitä, mitä hänelle tapahtui.

”Joten mitä? Eihän sinua voitu... mestauttaa?” Alice katsoi silmät pyöreinä Cecileä. Ei. Ei varmasti. Sellainenhan oli mahdotonta... Mies oli hyvin lämmin, hyvin elossa... Mutta Cecile nyökkäsi.

”Kyllä. Minut mestattiin”, tuuhea kissanhäntä heilahti kerran.

”Mutta... Miten sinä sitten olet noin... noin...” Alice ei keksinyt oikeita sanoja. Hänen ei tosin tarvinnutkaan.

”Kissoilla on yhdeksän elämää”, Cecile sanoi ja hymyili.

”Minulla tosin on edelleen kaulassa aika paha arpi”, hän mutisi ja kohotti käden paitansa poolokaulukselle.

”Voin näyttää sen sinulle, jos välttämättä tahdot, mutta...” Cecile näytti vastentahtoiselta. Alice puisti nopeasti päätään.

”Ei tarvitse”, hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta alkaa nähdä painajaisia sen ikäisenä. Cecilen kasvoilta näki, että se sopi miehelle vallan mainiosti.

”Joten kysymyksiisi palatakseni”, Cecile ryki kurkkuaan.

”Asuin ennen herttuattaren kartanolla, metsässä hyvin lähellä Mauricen ja Hatuntekijän taloja”, hän vastasi ensimmäiseen kysymykseen.

”Enkä asu siellä enää, sillä kun olin jo uhrannut henkeni emäntäni puolesta, enempää ei voi pyytää. Olen vapaa nykyään”, kissankorvainen mies hymyili. Hän selvästi nautti vapaudestaan.

”Te tulitte muuten yllättävän nopeasti”, Hagan totesi Tomille sivummalla, kun Quenna oli määrännyt molemmat vieraiden maiden lähetit toistamaan viestinsä Reaganille, jotta tämäkin ymmärtäisi, missä mentiin, Gleddis laittoi hiuksiaan takaisin siistille kampaukselle Tyyn avustuksella, Peter seisoi silmiään nopeasti räpytellen nurkassa ja Herttalinnan lähetti seisoksi toimettomana, hyvin samoin kuin Peterkin uskaltamatta lähteä ennen kuin suoraan käskettiin.

”Dorian palasi töihin”, Tom vastasi.

”Miksi meidät edes kutsuttiin?” poika kurtisti kulmiaan. Kutsu oli pakosti lähtenyt ennen vieraan maan lähettejen saapumista.

”Niin aivan... Minulla oli oikeastaan pyyntö sinulle ja veljellesi”, Hagan sanoi hieman vaivaantuneesti. Ajoitus ei nyt ollut ollenkaan hyvä.

”Emme tule kuningattarelle töihin”, Tom pamautti ykskantaan. Haganin vaivaantuneisuus tuntui vain lisääntyvän.

”Tiedän kyllä... Mutta tämä on... hieman eri asia”, herttakuningas todella kuulosti siltä, että häntä ei yleensä kuunneltu.

”Hmm-mm, Quelitan porukat olivatkin aina kivempia kuin muut”, vihreä kuningatar mutisi hiuksia sitoessaan. Hän oli selvästi saanut Tyystä positiivisen kuvan, kun poika oli itse tarjoutunut auttamaan hänen hiustensa kanssa. Ruutukuningatar oli ollut hyvin lempeä, ja se oli vaikuttanut myös hänen alaisiinsa, kuten lapsiinsakin.

”Naiiveja kyllä, etenkin Yetta. Se nainen on jopa vähän raivostuttava. Yevgenyltä tosin löytyy hieman särmää”, Gleddis totesi. Keltainen kuningatar ja kuningas asuivat Padan maassa, mikä oli pelastanut heidät Ruudun maan tuholta.

Kukaan ei oikeastaan kuunnellut vihreän kuningattaren mielipidettä lapsuudenystävistään, paitsi ehkä Tyy, joka ainakin hymyili ja nyökytteli.

”Ja pirun uskollisia te kyllä olette. Jos asuisin edelleen Ristissä ja se äkkiä tuhoutuisi, niin kyllä minä alkaisin palvella uutta kuningatarta – paitsi tietysti en kun itse olen kuningatar – jos kaikki muut olisivat kuolleet”, Gleddis totesi, ei erityisen hienotunteisesti tai kohteliaasti. Mutta hän näki asian siten, ettei hänen tarvinnut olla. Hän oli kuningatar.

”Sinulla ei olekaan selkärankaa”, Queanna tuhahti halveksivasti tähän väliin. Naiset alkoivat kiistellä Gleddisin kasvatuksesta, jonka tämä oli saanut korttipakan nuorimmalta kuningattarelta ja sotaisimmalta kuninkaalta. Gleddis oli kasvatettu aina ajattelemaan voittajien puolella pysymistä. Kukaan muu tuskin nimeäisi lastaan ”pieneksi miekaksi”.

Kuningattarien alkaessa riidellä Reagan oli häätänyt lähetit huoneen ulkopuolelle ajatuksenaan, että heille ei välttämättä ollut täysin järkevää näyttää miten eripuraista Herttalinnassa oli. Se tosin lieni jo myöhäistä, kun huomioitiin miksi Gleddisin naama musteni tasaiseen tahtiin vieläkin. Eikä asioiden laidan arvaaminenkaan varmaan kauhean vaikeaa ollut.

”Kaikki muut voisi varmaan muutenkin pyytää poistumaan, joten Tom ja Tyy, anteeksi mutta voisitteko te...–” punainen kuningas oli kääntymässä puhumaan kaksosille, kun hän äkkiä tajusi, ettei kumpikaan heistä ollut huoneessa. Haganiakaan ei näkynyt. Missä vaiheessa he olivat lähteneet, sitä eivät tienneet edes Quenna tai Gleddis. Peter ja Herttalinnan lähettikin puistivat päätään kun heiltä kysyttiin.

Peter ja lähetti lähtivät huoneesta nopean kumarruksen jälkeen, sillä heitä ei selvästikään tarvittu enää. Oven avatessaan Peter oli törmätä käytävässä seisovaan Haganiin. Hagan tuli takaisin käytävästä kokoushuoneeseen ja kohtasi kolmen muun kuninkaallisen tuijotuksen.

”Ah. Minä ajattelin ettei poistumistani huomattaisi...” herttakuningas piipitti hiljaa.

”No ei huomattukaan”, Quenna risti kätensä ja tuijotti miestään vihaisesti.

”Nyt ei ole oikea aika huidella... Tiedätkö missä kaksoset ovat?” tummahiuksinen naisen ääni kuulosti painostavalta.

”Minä... minä ajattelin ettei heitä tarvittaisi täällä joten keskustelin heidän kanssaan siitä, miksi minä heidät tänne kutsuin”, Hagan puhui hiljaisella äänellä, täysin vaimonsa vastakohtana.

”Ai sinä kutsuit heidät?” Quenna näytti suhteellisen yllättyneeltä. Naisen päässä ei selvästikään ollut käynyt miettiä, mitä he siellä olivat tehneet.

”Ei heitä tarvitakaan isä, me vain mietimme milloin he lähtivät”, Reagan sanoi.

”Äskettäin”, Hagan vastasi.

”Minä lähetin heidät entiseen Ruudun maahan”, herttakuningas alkoi selittää, miksi oli alkujaan kaksoset linnalle kutsunut.

Tom ja Tyy olivat etsimässä tietään ulos linnasta. Heidän oli tarkoitus poistua linnan alueelta, kutsua Dorian ja pyytää kyytiä maiden rajalle. Tomin mielestä he olisivat ihan hyvin voineet kutsua junan linnaan sisällekin, hän oli melko vakuuttunut, että se olisi mahtunut käytävälle kokonaisuudessaan. Tyy oli kuitenkin kuopannut idean.

”Joten toistapa vielä... Hagan pyytää meitä menemään Ruutuun?” pidempi veljeksistä katsoi kaksoseensa hieman hämillään. Tom nyökkäsi.

”Ja sinä vain suostuit?” Tyyllä oli selvästi sisäisiä ristiriitoja. Hänellä ei ollut mitään reissua vastaan – eipä hänellä ollut valinnanvaraakaan, sillä Tom oli suostunut molempien puolesta – mutta hän ei ymmärtänyt veljensä äkillistä mielenmuutosta. Tom oli kieltäytynyt hyvin jyrkästi tekemästä töitä Quennalle, joten miksi Hagan olisi eri asia?

”Suostuin”, Tom vastasi veljelleen ilmeettömästi. Hän ei selvästikään nähnyt käytöksensä epäloogisuutta.

”Miksi me olemme sinne menossa? Mitä tekemään?” Tyyn mielestä ainut järkevä selitys, mikä hänen isoveljensä käytökselle voisi löytyä, liittyi tähän. Hän ei keksinyt muutakaan. Tom ei ollut helposti ohjailtavissa, ja hänen päänsä kääntämiseen vaadittiin tiettyä sinnikkyyttä ja oikeanlainen luonne. Tyy kyllä tiesi sen; hänellä oli molempia. Maurice näin esimerkiksi ei olisi saanut Tomia pyörtämään mitään päätöstään, vaikka olisi yrittänytkin.

”No siis...” Tom aloitti verkkaisesti.

”Kukaanhan ei ole oikeastaan käynyt Ruudun maan alueella sen jälkeen, kun se tuhoutui?” poika alkoi johdatella nuorempaa veljeään. Tyy pudisti päätään.

”Mehän emme muista siitä juuri mitään. Olimme niin pieniä”, Tom jatkoi asiaansa, ajatellen mitä ilmeisimmin kertovansa tämän pitkän kaavan kautta.

Oli muuten miettimisen arvoinen kysymys, miten Tom ja Tyy olivat päätyneet Hertan maahan alun alkujaankaan. He olivat todella olleet nuoria. Heillä ei ollut edes nimiä ja heitä oli vain kutsuttu ”kaksosiksi” ennen kuin ensimmäinen Alice oli saapunut muutama vuosi sen jälkeen ja nimennyt heidät Titteli Tomiksi ja Titteli Tyyksi, nimillä jotka hän muisti ammoin lukemastaan runosta.

”Mutta edes Reagan, joka ei ollut enää millään muotoa lapsi silloin, ei muista Ruudun tuhoutumisesta paljoakaan”, Tom sanoi.

”Kukaan ei muista, mitä silloin tapahtui. Cavan ei vastaa Ruutua koskeviin kysymyksiin. Eikö sinulle herää kysymys, mitä siellä oikein tapahtui?” Tom kysyi veljeltään. Tyy uskoi ymmärtävänsä nyt, mikä Tomin pään oli kääntänyt.

”Sinäkö uskot, että siellä voisi oikeasti olla vielä jotain? Samalla tavalla kuin haluaisit käydä katsomassa, onko kellotorni edelleen Ovien metsässä?” pidempi kohotti kulmiaan. Kyseessä näytti vahvasti olevan sama uteliaisuus, joka oli saanut Tomin sopimaan ensimmäisen kanssa Ovien metsässä käynnistä, kunhan tyttö joskus palaisi.

”Miksei siellä voisi olla jotain? Se, ettei valkeasta ja mustasta kuningattaresta ja kuninkaasta ole kuultu, ei tarkoita ehdottomasti, etteivät he olisi vieläkin metsässä. Joten miksi Ruutu ei voisi olla kunnossa... Tai edes jotkut sieltä”, Tom näytti siltä, että hän uskoi vakaasti siihen mitä sanoi. Tyy ymmärsi, mikä ajatuksesta teki houkuttelevan.

”Joten mitä Hagan meidän oikeastaan käski tehdä?” Tyy kysyi, sillä hän ei vielä ollut saanut siihen vastausta.

”Katsoa, jos löytäisimme jonkun elosta. Tai edes vastauksen siihen, mitä siellä tapahtui”, Tom sanoi.

”Hagan pyysi meitä, koska me olimme ennen ruudunmaalaisia. Tämä kuuluu meille”, hän jatkoi.

Tyykin oli toki kiinnostunut mahdollisuudesta, että Ruutu ei kenties ollutkaan täysin tuhoutunut. Mutta hän ei tiennyt, miksi ruutulaiset eivät sitten olisi ottaneet yhteyttä kehenkään muuhun, eikä sitä, kuinka kukaan olisi voinut selvitä. Vähäiset muistikuvat joita hänellä oli, vahvistivat, että maa todella oli tuhoutunut sanan kaikissa merkityksissä. Toisaalta, eihän valkeasta ja mustasta kuningasparista oltu kuultu mitään, eikä heilläkään ollut syytä, mikseivät he olisi ottaneet yhteyttä kehenkään, mutta totta oli, ettei heitä voinut suoraan kuopata.

”Tämä paikka kelvannee?” Tom kysyi veljeltään muttei edes odottanut tämän vastausta. Puhuessaan he olivat saapuneet Herttalinnasta pois johtavan kivetyn tien reunalla sijaitsevalle niitylle, jota monet linnalla asioivat käyttivät junanpysähdyksiin. Vanhempi kaksosista veti tunikansa alta, housujensa taskusta junapillin ja puhalsi. Ääntä ei kuulunut, mutta hetkessä Dorianin kuljettama juna ilmestyi raiteineen kaikkineen suoraan heidän eteensä.

He nousivat kyytiin, ja kulkivat veturiin ostaakseen lippunsa.

”Kas”, Dorian totesi nähdessään heidät.

”Joko te tulette pois?” nainen sanoi ja hänen luonteenomainen unisuutensa oli täysin poissa. Se tietysti oli vain huojentavaa, hyvin huojentavaa, kun ajateltiin, että nainen kuljetti valtavaa junaa täynnä matkustajia.

”Käykää muuten joku päivä Mauricen luona, se odottaa teitä”, Dorian jatkoi, hän oli unohtanut mainita siitä viedessään kaksoset linnalle.

”Joo joo, käydään jos keritään”, Tom vastasi sellaisella äänensävyllä, että Maurice saisi jatkaa odottamistaan vielä. Dorian hymähti.

”Ehkä joskus kun sinulla ei taas ole töitä. Niin saataisiin jonkun muunkin laittamaa ruokaa kuin sen. Tai pahempaa, Ebenezerin”, Tom kohautti harteitaan.

”Ebenezer meni kotiin. Ja Maurice on sentään kokki...” nainen sanoi ja hänen viiksensä värähtivät kun hän yritti estää kasvojaan vääntymästä minnekäänpäin. Pippuria olisi hänestäkin voinut olla hieman vähemmän.

”Minä pidän Ebenezerin ruuista”, Tyyllä ei ilmeisesti ollut juuri makuaistia. Hatuntekijällä oli taitoa, mitä herkkujen tekemiseen tuli, mutta muuten... Hän sai mystisesti kaikki ruuat maistumaan makeilta. Sokeria kalakeitossa, sokeria muhennoksessa ja hunajaa pataruuissa. Teensä mies kyllä joi sellaisenaan.

Dorian ja Tom eivät nähneet tarpeelliseksi kommentoida mitään Ebenezerin ruoanlaitosta, sillä mitä ilmeisimmin Tyyn mieltä ei käännetty.

”Minnekäs pojat nyt sitten menevät?” Dorian vaihtoi aihetta.

Tom vastasi ja varautui järkyttyneeseen reaktioon.

”Niin lähelle Ruudun maan rajaa kuin voit viedä.”