16. luku

Alice piti Dorianin hänelle tyrkyttämiä kolmea hunajaleivosta – jotka suoraan sanoen eivät näyttäneet yhtä houkuttelevilta kuin kuulostivat, Hatuntekijä oli kuulemma aivan itse leiponut ne – toisessa kädessään. Hänelle oli selitetty, että jos hän söisi tai joisi jotain Ihmemaassa, hänen kokonsa vaihtuisi. Jostain syystä tämä jätti teen, hunajaleivokset, appelsiini- ja luumumarmeladin, porkkanamehun ja vadelma-kermakakut ulkopuolelle, ja niitä pystyi syömään huoletta.

Ihmemaalaisiin tehosivat vain kutistusliemi ja suurennuskeksit, mutta niillä oli sivuvaikutuksia. Mitä enemmän niitä käytti, sitä vähemmän oli oma itsensä. Siksi yleisesti ottaen lähes kaikki ihmemaalaiset muuttuivat sekasikiöiksi joissa oli ihmistä ja eläintä, valmiiksi ihmishahmoisiin liemellä ja kekseillä ei ollut muita ulkoisia vaikutuksia kuin että he kasvoivat vanhemmiksi. Molemmat vaikutukset tapahtuivat jo pelkästään ajan myötä, mutta koon jatkuva vaihtaminen nopeutti muutosta. Kukaan ei ollut aivan varma, oliko koon vaihtamisella mitään vaikutusta Aliceihin. Ainakaan he eivät olleet huomanneet mitään, jos niitä olikin.

Hunajaleivokset olivat matkaevästä. Alice istui parhaillaan junassa ja matkasi Hertan maan poikki kohti kaupunkia. Hän oli yllättynyt siitä, että Ihmemaassa oli kaupungeja – ”Tyhmäkö sinä olet, tietysti täällä on!” kuului Mauricen kohtelias vastaus – mutta se ei vetänyt ollenkaan vertoja sille, millaisella junalla tyttö matkusti.

Kun kaikki tee oli vihdoin saatu juotua, mihin meni oma aikansa, koska pöydällä oli ainakin kymmenen puolityhjää tai -täyttä teekannua, eikä asiaa auttanut se, että Hatuntekijä oli epähuomiossa yrittänyt keittää viisi pannullista lisää, Dorian oli todennut, että hänellä tosiaan taisi olla aika lähteä töihin.

Dorian lupasi yrittää viedä Alicen ensimmäiseksi perille, koska Peter kuitenkaan ei asunut niin kaukana kaupungista ja kaikki varmasti ymmärtäisivät. Vielä naisen tuota sanoessa Alice oli naiivisti uskonut, että eihän ketään voinut viedä ensimmäiseksi perille junalla, mutta tähän mennessä tyttö oli jo luopunut mokomasta ajatuksesta.

Dorian kysyi, olisiko Hatuntekijä halunnut lähteä heidän mukaansa, hän voisi viedä miehen jonnekin jos tällä oli asioita hoidettavana, mutta Ebenezer oli kieltäytynyt ja sanonut menevänsä pitkästä aikaa kotiin. Punahiuksinen mies kuulemma asui aivan naapurissa, miksi hän ei tarvinnut kyytiä sinne, tai niin Alicelle selitettiin.

”Menemmekö?” Dorian oli noussut tuoliltaan ja oli ilmeisesti lähtövalmis niine hyvineen. Alice oli noussut ylös, pudistanut hamettaan, koska tällä kertaa siihen oli aivan oikeasti tarttunut pikkuroskaa, sanonut Mauricelle ja Ebenezerille näkemiit ja seurannut Doriania kenties viimeiseen paikkaan, jonne oli uskonut heidän menevän. Sillä Dorian marssi suoraan aukion laidalla nököttävälle talolle, avasi sen oven ja astui sisään.

Alice seurasi naisen perässä samalla kun tämä selitti jotain siitä, että Mauricea oli mahdotonta saada siivoamaan, joten se jäi aina hänen vastuulleen. Dorianin perässä tullessaan Alice huomasi ensimmäistä kertaa kunnolla naisen hännän. Se oli pitkä ja ohut ja tuli suoraan puvun läpi. He olivat saapuneet ovelle, jonka Dorian avasi oven vieressä seinään isketyssä koukussa roikkuvalla avaimella.

Oven takana oli pitkät portaat, jotka veivät ilmeisesti maan alle. Portaat eivät laskeutuneet kellariin tai mihinkään, mitä voisi verrata kellariin. Ne laskeutuivat niitylle. Avaralle niitylle, jolla oli sininen taivas ja jolla kasvoi puita ja leinikkejä. Vähän matkan päässä oli asemalaituri ja juna, joka seisoi raiteilla, joita riitti juuri ja juuri junan pituuden verran. Raiteet alkoivat tyhjästä ja loppuivat ei-mihinkään. Alice katsoi näkymää kulmat koholla ja suu lievästi raollaan.

”Unissa paikat tosiaan vaihtuvat nopeasti”, tyttö sanoi. Hän oli yllättynyt, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun niin kävi tämän selkounen kanssa. Dorian vilkaisi häntä ja ajetteli, että ”tila vain muuttui”, muttei sanonut ääneen mitään. He kävelivät laituria kohden, kun nainen tuntui äkkiä muistavan jotain.

”Minun on ollut tarkoitus kysyä tätä jo ties kuinka monelta Alicelta, mutten ole saanut koskaan aikaiseksi, koska olen joko nukkunut tai sitten ollut töissä suurimman osan ajasta, niin en ole koskaan muistanut, joten kysyn nyt sinulta”, tämä taisi olla pisin lause, jonka Alice oli kuullut violettihiuksisen naisen sanovan, tai siltä tytöstä ainakin tuntui.

”Ensimmäinen sanoi kirjoittavansa tästä kirjan, kun pääsee takaisin kotiin”, hän piti tauon.

”Kirjoittiko hän?” Dorian katsoi Aliceen näyttäen hyvin hiirimäiseltä viikset väpättäen. Alice ei pystynyt heti vastaamaan. Kysymys oli jotain, mihin hän ei ollut ollenkaan varautunut. Hän seisoi aikansa vain hiljaa samalla, kun Dorian tarkkaili hänen kasvojaan toiveekkaana hiuksiensa alta.

”Oh... Niin tietysti... Sehän ei välttämättä ole lainkaan tunnettu, jos sellainen onkin olemassa, anteeksi että vaivaan sinua kysymyksilläni”, Dorian rupesi sönkkäämään Alicen oltua ilmeisesti liian pitkään hiljaa.

”E– Kirjoitti. Kirjoitti hän”, Alice sanoi nopeasti ajattelematta asiaa enää sen kummemmin. Oliko ensimmäinen Alice kirjoittanut kirjan, sitä tyttö ei tiennyt. Hän oli tietoinen siitä, että ”Alicen seikkailut ihmemaassa” oli kirjoittanut mies nimeltä Lewis Carroll. Hänelle kuitenkin oli äkkiä tullut merkillinen olo, että ensimmäinen Alice olisi vaikka voinutkin kirjoittaa sen. Hän ei tiennyt mistä olo tuli, mutta se ei haitannut häntä. Eikä hän nähnyt siinä varsinaista ongelmaa, vaikka hän olisikin kertonut Dorianille jotain, mikä ei ehkä ollut aivan tarkkaanottaen totta, sillä nainen näytti oikeasti ilostuvan tytön sanoista ja niin sydäntälämmittävä hymy hänen kasvoillaan oli harvinainen näky.

Nainen ohjasi Alicen sisälle junaan ja lähti itse veturiin, vetäen hiukset pois silmiltään pinnillä – mikä oli Alicesta hyvin huojentavaa – ja niin Alice jäi yksin istumaan junavaunuun.

Juna, kuten jo sanottu, oli melkoinen. Se hyppi täysin mielivaltaisesti ympäriinsä Hertan maata. Ei ollut takeita, että se jatkoi eteenpäin samassa paikassa missä se oli ollut. Hetkessä he olivat metsässä, toisessa niityllä ja kolmannessa he kiisivät suuren järven päällä. Raiteet ilmestyivät aina sinne missä junakin oli.

Ilmeisesti Dorian ei sittenkään voinut viedä Alicea ensimmäiseksi perille, sillä muutaman kerran he pysähtyivät ja kyytiin nousi asiakkaita. Junavaunu jossa Alice istui täyttyi myös. Alice oli melko varma, että käytävän toisella puolella istuva lammas oli sama jonka hän oli nähnyt aikaisemmin matkallaan Mauricen talolle. Tällä kertaa se kutoi rauhallisen näköisesti jotakin sylissään olevastaan lankakerästä, ja jälleen kerran Alice oli melkein varma, että hän näki lampaalla häivähdyksen silmälaseista ja hameesta.

Siniseen, röyhelöiseen mekkoon pukeutunut tyttö oli jo kerinnyt maistaa hunajaleivoksia ja todennut, että ne olivat liian makeita, joku olisi voinut sanoa jopa, että ne olivat äklöjä. Edith tai ehkä jopa Lorina olisivat voineet pitää niistä, mutta Alice ei niinkään. Niinpä kun hänen lähelleen istuutunut, nuori pikkulintu, joka taisi olla tyttö, katseli leivoksia suurin, anovin silmin ja kysyi, voisiko saada yhden, Alice ojensi sen hänelle enemmän kuin mielissään.

Junan kyydissä matkatessaan ja katsoessaan ulos ikkunasta, Alice tajusi kirkkaasti jotakin merkittävää. Ihmemaa oli suuri. He matkasivat vain yhtä neljännestä, eivätkä sitäkään edes laidasta laitaan, mutta matkaa oli taitettu jo pitkään. Ulkona mitä merkillisimmät metsät ja aukeat kilpailivat keskenään siitä, mikä oli omituisin, ja aina väliin Alice näki rakennuksia. Yhdessä vaiheessa aivan matkan alussa he ohittivat Ovien metsän niin läheltä, että tyttö näki puurungossa kiinni kasvavan Oven. Se ei näyttänyt ollenkaan kuuluvan siihen, ja toisaalta se taas näytti vartavasten tehdyltä.

Tällaisina hetkinä Tomia ärsytti suunnattomasti. Tyytä ei niinkään, ja hän suhtautuikin asiaan paljon veljeään helpommin. Molemmat kaksosista tosin olivat hyviä tekemään suunnitelmia ja päätöksiä, ongelma vain oli, että ne yleensä tuppasivat eroamaan toisistaan.

Tyy olisi halunnut lähteä heti, olihan asia kiireellinen.

Tom taas sanoi koristelevansa keksit ja sitten he voisivat lähteä. Keksien piti kuitenkin antaa jäähtyä ennen kuin ne pystyi koristelemaan. Hänellä ei ollut mikään kiire kaitsea kahta dementikkoa miestä Herttalinnalle asti.

”He eivät tule pitämään siitä, että me viivymme...” Tyy sanoi hieman huolestuneesti, mutta auttoi yhtä kaikki keksien koristelussa.

”Äh, alat kuulostaa Peteriltä. Ei ne mitään huomaa. Sanotaan että kesti matkalla. Ei täältä sinne ihan hetkessä kävele, veli hyvä”, Tom jatkoi puuhiaan.

”Tai parempaa. Syytetään tuota”, Tom nytkäytti päätään lähetin suuntaan. Reagan oli herännyt ja istui nyt Herttalinnan lähetin kanssa penkillä ja heillä oli molemmilla käsissään lasilliset mehua. Tyyn mielestä näky oli herttainen, Tomista taas siitä saisi hyvät naurut jos kertoisi kaikille, että punainen kuningas ja linnan lähetti olivat taantuneet pikkulapsen tasolle.

”Ne ei aina edes löydä perille. Eihän sitä tiedä, sillä saattoi oikeastikin kestää päiviä löytää tänne”, vanhempi veljeksistä oli vastuuttomampi, se oli selvää. Mutta hänellä oli pointtinsa.

”On kyllä harvinaista, että kuningas kutsuu meidät. Ja vielä jotain tärkeää asiaa”, Tyy ei ilmeisesti aikonut aloittaa aiheesta suurempaa kiistaa.

”Quennan uusi juoni, sanon minä”, Tom töksäytti yksinkertaisesti.

”Hagan pyysi tuomaan myös Reaganin”, Tyy huomautti.

”Se tarkoittaa, että edes toinen niistä on tarpeeksi fiksu huomatakseen poikansa puuttuvan”, Tomin huomio keskittyi siihen, että hän yritti pursottaa kuorrutteen keksien päälle mahdollisimman sievästi ja kirjoittaa kauniilla käsialalla ”syö minut”.

”Hyvä ettet sano tuota kuningattarelle. Saisit kuolemantuomion”, Tyy naurahti.

”Päät poikki!” Quennan hermostuneisuus oli ilmeistä. Nainen istui punaisella valtaistuimellaan tikkusuorana ja nyt hänen kasvoillaan oli peittelemättömästi ärsyyntynyt ilme.

”Mutta kulta...” mies hänen vierellään oli kenties ainut, joka uskalsi yrittää rauhoitella kuningatarta tuossa mielentilassa. Palkaksi hän sai ilkeän mulkaisun.

”Minä olen kuningatar ja minä määrään täällä! Minä saan mestata kenet haluan!” tummahiuksinen nainen oli raivoissaan.

”Mutta... Toisten maiden lähettien mestauttaminen, kulta, ja vielä ilman syytä, se on...” Hagan ei taaskaan saanut lausettaan loppuun. Hänet keskeytti valtaistuinsalin ovilta kuuluva naurahdus. Ovilla seisoi vihreisiin pukeutunut nainen, jonka hiukset olivat lievästi kiharat ja vaaleanruskeat.

”En ymmärrä miten he antavat moisen hermoheikon pitää kruunua”, vieras nainen hymyili ilkeilevästi, eikä kukaan ollut uskaltanut näyttää sellaista naamaan Quennalle ikuisuuksiin. Hänen perässään ovensuuhun oli ilmestynyt hännystelijöitä, joiden ääneet muuttuivat sekavaksi hössötykseksi, mutta niiden yhteinen viesti oli se, että heidän mielestään vihreisiin pukeutuneen naisen ei välttämättä kannattaisi haastaa riitaa.

Herttakuningattaren kasvot olivat punehtuneet raivosta, ja hän kiristeli hampaitaan.

”Miksi luulet, että minun pitäisi pidättäytyä mestauttamasta sinuakin, jos käyttäydyt epäkohteliaasti, nyt kun punainen kuningas on jälleen Hertassa?” Quenna sähisi. Hän selvästi sentään yritti säilyttää malttiaan.

”Koska punainen kuningatar ei ole. Et sinä sitä tiedä, Reina on voinut hyvinkin paeta Pataan tai Ristiin. Niin pakenisin kyllä minäkin, jos sinä olisit äitini”, vaaleanruskeahiuksinen nainen oli selvästi ainakin omasta mielestään täysin turvassa. Hän loukkasi herttakuningattaren tunteita, joita naisella yleisesti ei uskottu olevan.

”Gleddis... Älä taas aloita. Ei nyt. Pyydän”, Hagan katsoi tunkeilevaa naista anovasti suoraan silmiin. Gleddis, joka oli arvonimeltään vihreä kuningatar, tuhahti, mutta näytti silti luopuvan Quennan ärsyttämisestä.

”Tulin, koska kuulin, että tänne saapui lähetti. Heitä olikin ilmeisesti kaksi”, vihreä kuningatar katsoi salin keskellä säikähtäneenä seisovia lähettejä. Toisella lähetillä oli isot silmät ja vain kolme sormea, hän oli pukeutunut tummansinisiin samettivaatteisiin ja hänen lievetakissaan oli korkea kaulus. Etuhiuksia ei joko ollut tai sitten ne oli sliipattu päänmyöntäisiksi, aivan varma asiasta ei voinut olla. Keskellä otsaa kuitenkin oli korttipakan padan merkki.

Toisella oli vihreät vaatteet ja niiden alta selkäpuolella puski esiin piikkejä. Hän oli tummaihoinen, mutta iho näytti myös ajoittain katsojien silmiin turkilta. Hänen otsassaan oli risti.

Kaiken Gleddisin ilmestymisen aiheuttaman hämminkin takia lähettien mestaus oli ilmeisesti unohdettu.

”Kuten olin sanomassa, minulla on viesti hänen korkeudeltaan patakuningattarelta”, sininen lähetti aloitti kuitenkin hyvin varovaisesti.

”Ja minulla hänen korkeudeltaan ristikuningattarelta. Kertakaikkiaan hyvä nähdä teitä hyvinvoivana, Gleddis-neiti. Onko Greene-herra...?” vihreä lähetti piipitti.

”Porskuttaa. Tulee kumman hyvin toimeen tämän maan asukkaiden kanssa”, Gleddis sanoi hieman ylimielisesti, mutta näytti kuitenkin siltä, että hän oli iloinen saadessaan puhua jonkun kanssa, joka edelleen kohteli häntä kuin kuningatarta ainakin.

”Mistä he haluavat minulle puhua? Parasta olla tärkeää”, Quenna oli selvästi yrittänyt rauhoittua, mutta hän silti naputti hermostuneesti valtaistuimensa käsinojaa.

Tällävälin kukaan ei huomannut oville jääneen väkijoukon takana epätoivoissaan hyppivää valkohiuksista miestä, joka voivotteli olevansa kovin myöhässä ja pyysi päästä läpi.

15. luku

Aika on elävä. Se oli tullut selväksi siitä epäselvästä selityksestä, jonka kaikki kolme teeseurueen jäsentä saivat kasaan. Jos tulet Ajan kanssa toimeen, hyvät hetket jatkuvat pidempään ja elämä on muutenkin helpompaa, jos taas et, niin kärsimyksesi ja ongelmasi jatkuvat ikuisuudelta tuntuvan ajan.

Hatuntekijä oli kuulemma aikaisemmin ollut Herttalinnassa töissä, mutta joutunut mestattavaksi ja saanut potkut. Siinä järjestyksessä. Quenna oli vaatinut päitä vadille, koska hänen haluamansa hattu ei ollut valmistunut ajoissa. Ebenezer sentään oli saanut oikeidenkäynnin, mutta hänen ainut puolustuksensa oli, että aika oli loppunut kesken. Aika taas suuttui silmittömästi siitä, että mies syytti häntä siitä, ettei itse kerinnyt tekemään työtään kunnollisesti – ja suoraan sanoen epäinhimillisellä tahdilla, jonka kuningatar hänelle oli määrännyt. Hatuntekijälle se tosin koitui pelastukseksi, sillä hänen mestaustaan ei voitu panna täytäntöön, sillä hänen aikansa oli täydellisesti pysähdyksissä ja se vaikutti myös kaikkiin hänen lähellään oleviin.

Tähän päivään mennessä, Hatuntekijän aika oli kerinnyt olla pysähtyneenä jo hyvin pitkään. Monet eivät muistaneet päiviä, jolloin hän vielä oli tehnyt töitä Quennalle, mutta kaikki olivat tietoisia siitä, että hänen aikansa oli pysähtynyt nimenomaan teehetkeen. Juuri siksi aika, joka Mauricen talon tiluksilla oli vallinnut sitten viime tiistain oli ”teehetki”. Mauricen tai Dorianinkaan aika ei ollut liikkunut eteenpäin siitä hetkestä.

Oli kyseenalaista, miksi Aika oli päätynyt juuri pysäyttämään Ebenezerin ajan, koska se oli pelastanut miehen, mutta kyse oli varmaankin vain siitä, että Ajan itsensä näkökulmasta se oli suuri rangaistus, eikä häntä niinkään kiinnostanut se, mitä Hatuntekijälle tapahtui, kunhan hän vain sai osoittaa, ettei pitänyt miehestä.

”Ei siinä ole mitään pelättävää. Lopultahan Aika on vain kellomestarin nuorassa kuitenkin”, Ebenezer sanoi, ainakin Mauricesta ja Dorianista jopa hieman ylimielisen kuuloisesti.

”Jos Aika voisi sille oikeasti jotakin, minun pitäisi olla jo kuollut”, mies jatkoi. Ehkä hän oli oikeassa, ehkä ei, mutta johtui se sitten mistä johtui, oli tosiaan erikoislaatuista, että mies oli edelleen niin uskomattoman hyvinvoiva puhuessaan tuolla tavalla Ajasta itsestään.

”Miten kellomestari tähän liittyy?” Alice kysyi, sillä Hatuntekijä oli maininnut naisen, ja Alice muisti Cecilen sanoneen, että kyseinen mies oli tavannut hänet. Alice oli utelias, jopa tarpeeksi, ettei ruvennut kyseenalaistamaan asioita kuten että Hatuntekijänhän tuli olla melkein ikivanha, vaikka hän näytti korkeintaan muutamaa vuotta Harrya vanhemmalta. Hatuntekijä tuntui olevan tyytyväinen tytön kysymykseen, mutta joi ensin rauhassa siemauksen teestään.

”Paljonkin. Hän hallitsee Aikaa eikä toisin päin”, mies selitti. Cecile oli sanonut jotain samantapaista.

”Minä uskon, että Aika ei voi vahingoittaa niitä, joista kellomestari pitää”, Hatuntekijä sanoi ja virnisti. Alice kohotti kulmiaan ja kallisti päätään.

”Ja sinustako kellomestari pitää?” tyttö kysyi. Hän ei ollut ollenkaan varma, pystyikö kuvittelemaan Cecilen kuvaileman hirvittävän ja pahan kellomestarin pitämään Ebenezeristä – tai ehkä miehen puolustukseksi kuitenkin, Alice ei pystynyt kuvittelemaan kellomestaria pitämään kenestäkään. Sanat ”kaaos”, ”epäjärjestys” ja ”ihmisystävällisyys” eivät erityisesti olleet tytön mielestä rinnastettavissa toisiinsa.

Hatuntekijä vastasi hymyllä ja nyökkäyksellä. Liikkeessä, mikä oli alkuun näyttänyt hatun lierin pieneltä kohotukselta, olikin kyse siitä, että mies nosti siliterin päästään ja kiepautti sen pöydälle. Hatun reunasta ketjussa roikkuva metallisydän kopsahti pöydän pintaa vasten. Alice ei tiennyt, miksi hän vasta nyt oikeastaan alkoi tutkia hattua lähemmin.

Se oli punamusta, silinteriä kiersi ylhäältä punainen nauha, alhaalta musta, jonka etupuolella oli toinen metallisydän ja punainen rusetti. Alemman nauhan ja hatun väliin oli asetettu yhteensä neljä korttia, kaksi sydämen ja rusetin kummallekin puolelle. Vasemmalla olivat jokeri ja pataässä, oikealla herttaässä ja kortti jossa luki 10/6, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan.

”Tämä tässä”, Hatuntekijä sanoi pitäen hatustaan kiinni sen jo laskettuaankin, ”on todiste siitä, että kellomestari pitää minusta”, mies sanoi ja näytti niin ylpeältä, että Alice olisi ollut hetkessä vaikka valmis uskomaan vastoin omaa tervettä järkeään, että hattu pyöritti Ihmemaata. Tietenkään kukaan ei sanonut sellaista.

”Ainut nykyisen Ihmemaan hattu, jota Ebenezer ei ole itse tehnyt”, Maurice sanoi oltuaankin jo epäilyttävän kauan hiljaa. Dorianista ei osannut sanoa, olisiko nainen vaikka nukahtanut jälleen, kun kerran sen kummempaa metakkaa ei ollut syntynyt. Ei hän eritysen pirteältäkään vaikuttanut, mutta sitä oli äärimmäisen paha arvioida koska hänen silmiään ei nähnyt.

”Sen teki joku kauan sitten, todennäköisesti muinaistarujen ajan alussa elänyt hatuntekijä. Se oli tilaustyö, ja hattu kuului itselleen...” Maurice vilkaisi Hatuntekijään, joka nyökäytti häntä jatkamaan.

”... itselleen kellomestarille”, mies lopetti puheensa. Alice ymmärsi hyvin, että se oli merkittävää. Hän ymmärsi sen miesten ilmeistä, äänistä, olemuksesta, mutta hän olisi ymmärtänyt sen muutenkin. Hattu olisi voinut pyörittää Ihmemaata.

”Miten se päätyi sinulle?” Alice kysyi kummissaan. Hatuntekijä oli ehkä tavannut kellomestarin, mutta se ei selittänyt, miksi nykyään jo ehkä kuolleen, hirviömäisenä tunnetun naisen tilaustyönä itselleen teetättämä hattu oli nyt puisella teepöydällä, enemmän tai vähemmän rikkinäisten teekuppien, teepannujen, sokeripalojen, puolityhjien kermakkojen, hunajapurkin, veisten, vääntyneiden lusikoiden ja pannumyssyllä peitetyn vadin keskellä.

”Tapasin kellomestarin. Vain kerran tosin”, Hatuntekijä sanoi, sillä niinhän se oli, että hän ei tiennyt Alicen jo tietävän siitä. Dorian oli alkanut jälleen kuorsata, mikä paljasti, että hän todella oli nukahtanut taas, vaikka ääni olikin enemmän jotain kuorsaamisen ja tuhinan väliltä.

”Aivan muinaistarujen ajan lopulla... Olin hyvin nuori vielä silloin. Muinaistarujen aika loppui melkoisen yleisen hysterian, voisit sanoa jopa kaaoksen, merkeissä, koska tapahtui niin paljon... kaikkea”, Ebenezerin valitsema sana oli selvästi tarkkaan harkittu.

”Se oli omituinen kohtaaminen. Sattumanvarainen, mutta vaikutti suunnitellulta. Jalkani tutisivat”, mies hymyili itsekseen. Kyseessä oli selvästi hänelle kallisarvoinen ja vaalittu muisto. Alice sen sijaan ei ymmärtänyt, miksi mies kertoi jalkojensa tutisseen, koska jos hän ei olisi sanonut, Alice ei olisi koskaan voinut tietää. Miehenhän ei tarvinnut kertoa hänelle pelänneensä. Hän olisi voinut sanoa mitä vain, ja oli todennäköistä, että Alice olisi uskonut. Hän oli uskonut jo niin monta omituista asiaa. Ja kyseessähän oli lopultakin vain uni – se ei olisi satuttanut ketään.

”Kellomestari ojensi hatun minulle. Hän kiitti minua, vaikken ollut tehnyt mitään. Lopussa hän päätti palauttaa sen viimeiselle hatuntekijälle, joka oli jäävä jäljelle. Niin hän sanoi eikä mitään muuta”, Ebenezer sanoi, nosti hatun pöydältä ja laittoi sen takaisin päähänsä. Kellomestarin sanomiset särähtivät Alicen korviin. Viimeiselle hatuntekijälle, joka oli jäävä jäljelle? Se kuulosti hänestä aivan siltä, kuin...

Hatuntekijä itse ei selvästikään ajatellut siitä mitään sen kummempaa.

”On todennäköistä, että olin viimeinen, joka näki kellomestarin ennen kuin hän vetäytyi Tolkin metsään. Kukaan muu ei muistanut nähneensä häntä ilman hattua”, Hatuntekijä sanoi mietteissään.

”Enäähän meitä tosin on vain minä ja kuningasparit”, miehen hymyyn ilmestyi surullinen sävähdys.

”He ovat ainoat, jotka elivät muinaistarujen ajalla ja ovat edelleen hengissä. Siitä on niin kauan, että muut ovat jo kuolleet vanhuuteen”, Maurice selitti. Hän olisi todennäköisesti ollut sanomassa vielä jotain muuta, siltä näytti, mutta ei kerinnyt, sillä Hatuntekijä puuttui väliin.

”Se taas vahvistaa minun teoriaani! Meillä kaikilla, jotka näimme muinaistarujen ajan ja olemme edelleen täällä, on yhteydet kellomestariin”, punahiuksinen mies sanoi voitonriemuisesti.

”Koska kellomestari nimitti kuningattaret”, Alice käsitti itse mitä mies tarkoitti ja sanoi sen ääneen. Hän sai Mauricelta yllättyneen ilmeen ja Hatuntekijältä myöntävän nyökkäyksen. Alice oli tietysti kuullut siitä Cecileltä, mutta sitähän miehet eivät tienneet.

”On varmaan sanomattakin selvää, että sinun ei kannata kertoa tuota minkä juuri kuulit muille”, Cavan sanoi Cecilelle, joka nyökkäsi epäröiden.

”Muut panikoisivat. Ja siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää”, vihreähiuksinen mies jatkoi.

”Mistä päättelit, että minä en panikoi?” toinen mies kysyi katsoen Cavania tiiviisti kissansilmillään, selvästi hermostuneena ja edelleen hyvin järkyttyneenä, mutta hän ei näyttänyt panikoivalta. Hän näytti hallitsevan hermonsa kohtalaisen hyvin, jopa hänen hymynsä oli paikallaan, joskin vain pienenä ja melko ponnettomana suupielien kohotuksena.

”Kunhan arvelin”, Cavan sanoi kohauttaen harteitaan. Hän oli usein oikeassa. Tietysti hän tiesi mitä tapahtuu, mutta oli monia vaihtoehtoja, miten asiat voisivat mennä, ja Cecile olisi voinut ruveta panikoimaan. Hän olisi kertonut kaikille hetkeäkään epäröimättä, ja koko Ihmemaa olisi mennyt täysin sekaisin. Mutta niin ei käynyt. Cavan oli ollut oikeassa eikä Cecile panikoinut.

Cecile veti kerran syvään ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi sen sitten ulos.

”Selvä. Eli en kerro kenellekään muulle, mitä sinä sanoit minulle. Kiitän kuitenkin, että vastasit kysymykseeni”, pinkkitukkainen mies sai ääneensä taas oman sointinsa. Kukaan ei yleensä kiittänyt Cavania, vaikka tämä vastailikin ainakin useimpiin hänelle esitettyihin kysymyksiin, ja olisi voinut olla outoa, että ensimmäisen kiitoksen pitkästä aikaa mies sai nimenomaan kerrottuaan jotain niin ikävää ja raskasta mitä hän oli sanonut. Mutta se ei ollut oikeastaan kovinkaan outoa, sillä yleensä sen kaltaiset, tärkeämmät asiat Cavan piti omana tietonaan ja vain hymyili hymyä joka ei ollut oikeastaan kovinkaan ystävällinen. Eihän hän tähän asti ollut vastannut yhteenkään kysymykseen, joka koski muiden maiden kuningattariakaan ennen tätä.

”Etkö halua kysyä asiasta enempää?” Cavan kysyi hieman yllättyneenä, mikä ei kyllä näkynyt tai kuulunut hänen ulkoisessa olemuksessaan. Cecile hymyili yllättävän rauhallisesti, hän oli selvästi alkanut hyväksyä asiaa. Se oli tapahtunut nopeasti, sillä ei sitä aivan joka päivä kuule sellaisia uutisia.

”Vaikka tietäisin enemmän, se ei tule muuttamaan tilannetta, vai mitä?” Cecile esitti kuitenkin vielä yhden kysymyksen. Cavan pudisti päätään.
”Joten en kysy enempää”, kissankorvainen mies heilautti häntäänsä. Tietysti hän oli edelleen hermostunut. Todennäköisesti hän oli toivonut erilaista vastausta, mutta hyväksyi sen, ettei sitä ollut saanut. Cavan ymmärsi, että rauhallisuus jota Cecile asiaa kohtaan osoitti, oli suurimmaksi osin teeskenneltyä. Jotta veijarikissa ei kertoisi muille, mitä oli kuullut, hänen oli saatava ensin itsensä näyttämään siltä, ettei hän tiennyt mitään.

”Hetkinen!” Alice säpsähti särpiessään teetään. Tyttö ei ollut aivan varma, monesko kuppi hänellä oli menossa. Hän ei luonnollisesti ollut myöskään ollenkaan varma, kuinka kauan hän oli jo istunut teepöydässä. Hän onnistui herättämään Dorianin unestaan, ja sai kysyvät katseet Mauricelta ja Hatuntekijältä.

”Miten minä pystyin taas unohtamaan sen..?” Alice parjasi itseään. Hän alkoi epäillä, että uni oli kestänyt jo liian pitkään, eikä hänen muistinsa aivan toiminut.

”Minä tulin tänne kysymään Mauricelta Peteristä!” tyttö katsoi ruskeahiuksiseen, pitkäkorvaiseen mieheen päättäväisesti.

”Mitä Peteristä?” Maurice näytti yllättyneeltä.

”Tom ja Tyy lähettivät minut tänne. Sanoivat, että Peterin on melkein pakko mennä tästä ohi”, Alice tuntui puhuvan enemmän itselleen kuin muille.

”Onko Peteriä näkynyt?” hän kysyi.

”Joo. Jokin aika sitten. Oli juuri tullut takaisin ylämaailmasta, kovassa kiireessä. Tai niinhän se aina on”, Maurice vastasi.

”Kuningatar kuulemma odotti sitä. Jäi silti juomaan teetä meidän kanssa, vaikka ei viipynytkään kauan.”

Jotenkin Alicesta oli omituista, että Maurice vastasi niin perusteellisesti. Hän oli olettanut, että Maurice olisi paljon hankalampi ihminen saada vastauksia. Ei hän kuitenkaan valittanut.

”Ymmärhinköhän minä oikhein, shinä haluad shaada Ped- Peterin kiinni?” Dorian kysyi puoliunisena. Alice nyökkäsi ensin vastaukseksi, kunnes tajusi, että se ei varmaan paljon auttanut joten sanoi ääneen: ”Juuri niin.”

”Lähtikö hän linnalle vai kotiinsa?” Alice jatkoi kyselyään.

”Kotiinsa”, Maurice sanoi.

”Mutta hän ei saata olla siellä enää. Siitä on jo hetki”, Hatuntekijä puuttui puheeseen.

”Sinne kestää kuitenkin päästä kun jalan kulkee”, Maurice totesi.

”Toisaalta hän on nopea juoksija”, Dorianin pää notkahti, mutta hän tuntui olevan melko hereillä.

Maurice oli muuttunut miettiväisen näköiseksi.

”Sinä voisit keritä vielä tapaamaan hänet ennen kuin hän lähtee linnalle, jos menisit junalla”, pitkäkorvainen mies totesi lopulta.

”Ja minäkun luulin, että sinä keksit vihdoin jotain järkevää, kun mietit sitä noin pitkään. Maurice, juna ei ole kulkenut ainakaan viikkoon”, Hatuntekijä kommentoi luonteelleen yllättävän pistävästi. Se johtui oikeastaan siitä, että hän oli jo tajunnut, mihin keskustelu kääntyisi seuraavaksi.

”Sitten viime tiistain, tarkkaan ottaen. Koska ainut junankuljettaja on ollut jumissa teekutsuilla”, Maurice jatkoi.

”Pitäisikö minun muka mennä töihin, vaikkei ole työaikani?” Dorian kyseenalaisti.

”Meidän täytyy vain siis päättää nämä teekutsut”, Maurice sanoi.

”Mutta on teeaika!” Ebenezer ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. Hänen mielestään he olisivat voineet unohtaa kaiken muun ja vain juoda teetä ikuisesti, jos toinen vaihtoehto kerran oli se, että teekutsut piti lopettaa.

Alice yritti pysyä kärryillä siitä, mitä toiset puhuivat. Hän ymmärsi vain jotakuinkin, missä mentiin.

”On tapa lopettaa teekutsut, vaikka olisi edelleen teeaika”, Maurice sanoi. Hatuntekijä näytti siltä, että voisi melkein alkaa mököttää.

”Pitää juoda kaikki tee pois.”

14. luku

”Haluatko kuulla mikä sinun ongelmasi on?” Tom katsoi veljeensä, joka istui kyykyssä uuninluukun edessä ja katsoi kuinka keksit muuttuivat tummemmiksi ja tummemmiksi.

”Häh?” nuorempi kaksosista säpsähti ja käänsi katseensa isoveljeensä.

”Oman elämän puute”, Tom totesi ja työkkäsi Tyyn pois uunin edestä, avasi luukun ja nosti pellin pois.

”Vain koska täällä on taas Alice, se ei tarkoita, että meidän tarvitsisi muuttaa päivärytmimme sekaisin sen takia”, hän sanoi ja katsoi veljeensä kulmainsa alta merkitsevästi. Tyy lehahti punaiseksi.

”En minä...–!” poika aloitti.

”Hei, älä herätä häntä”, Tom sanoi hiljentääkseen veljensä ennen kuin tämä kerkesi ruveta huutamaan. Hän nytkäytti päätään kohden kaksosten kodin keittiön nurkkaa vasten nojaavaa punapukuista miestä, joka oli alkanut valua seinää pitkin yhä enemmän lattialle. Hän oli sikeässä unessa ja näytti rauhalliselta.

”Oh. Reagan on vielä täällä?” Tyy kysyi huomattavasti hiljaisemmalla äänellä.

”No on. Ei se ole lähtenytkään”, Tom sanoi ja kohotti kulmiaan. Hänen veljensä todellakin oli pihalla kuin lumiukko. Normaalisti Tyy ei olisi voinut unohtaa, että punainen kuningas nukkui heidän keittiössään. Hän piti miehestä, he olivat oppineet tulemaan toimeen vallan mainiosti sen jälkeen kun olivat saapuneet Hertan maahan, siitä huolimatta, että Reagan ei yleensä muistanut keitä he olivat.

”Miksi se on ongelma? Jospa minä haluan muuttaa päivärytmini?” Tyy palautti aiheen takaisin alkuperäiseen. Tom tuhahti.

”Kuka haluaisi sellaista? Niin vahvaa riippuvuutta jostakusta muusta?” Tom kurtisti kulmiaan. Hän ei todellakaan ymmärtänyt veljensä ajatuksenjuoksua. Ja toisaalta hän ymmärsi sitä niin hyvin – jopa hänen oli hieman vaikea pitää kiinni normaalista elämästä jo pelkän ajatuksen takia, että Ihmemaassa todella oli uusi Alice.

”Entäs sinä itse? Odotat ensimmäistä takaisin kuin kuuta nousevaa, ja vain koska hän lupasi lähteä sinun kanssasi katsomaan, onko kellotornin raunio edelleen siellä”, Tyy näytti selvästi siltä, että oli saanut yliotteen tästä keskustelusta. Tomin ilme synkkeni entisestään.

”Ei se tähän liity”, kaksosista vanhempi sanoi torjuvasti. Mutta kyllä se liittyi. Hyvin oleellisesti.

Ennen kuin Tyy kerkesi nauttia pidempään siitä, että oli voittanut sanasodan, heidän oveltaan kuului koputus. Molemmat pojista menivät ovelle, jonka takaa he löysivät hyvin eksyneen näköisen lähetin. Kyseessä oli myös hyvin unisen näköinen lähetti. Oli oikeastaan jopa ihme, että hän oli löytänyt kaksosten mökille asti – kaikki nimittäin eivät.

”Taasko se kuningattarenplanttu haluaa meiltä jotain, vaikka ollaan sanottu niin monesti, ettei mennä sille töihin?” Tom huokaisi syvään samalla, kun Tyy ohjasi lähetin sisään. Lähetti kiitti, selvästi täysin tietämättömänä siitä, mitä oli tekemässä tai ketkä hänen edessään olivat.

”Siis katso nyt! Kalaparalla ei ole enää edes eviä. Jos me mentäisiin sille, me kasvettaisiin isoiksi alta aikayksikön”, hän katsoi lähettiä kriittisesti. Lähetin silmät olivat suuret ja luomettomat, ja hänen kaulallaan meni himmeät jäljet, jotka näyttivät kiduksien jäänteiltä. Kynsien tilalla hänellä oli vielä suomuja, mutta muualla niitä ei ollut havaittavissa.

”Veli hei...” Tyy aloitti samalla kun käänteli kädessään kirjettä, jonka oli löytänyt lähetin taskusta. Hänen veljensä kohotti toista kulmaansa ja kysyi: ”Mitä?”

”Tämä ei ole Quennalta”, veljeksistä aavistuksen pidempi sanoi ja repäisi kirjekuoren auki.

”Eikö muka? Mutta keneltä sitten? Tuo muuten varmasti on Herttalinnan lähetti”, Tom kurtisti entisestään kulmiaan ja katsoi lähetin otsaa, jossa jollain tapaa levämäisten etuhiusten alla näkyi punainen sydän.

”Haganilta”, Tyy vastasi ja lukaisi nopeasti kirjeen läpi.

”Kuninkaalta?” Tom kurkki veljensä olan yli nähdäkseen kirjeen kunnolla. Asia oli juuri alkanut kiinnostaa häntä.

”Anteeksi, että häiritsen teekutsujanne”, Alice pahoitteli kohteliaasti. Hatuntekijä huiskautti kättään.

”Eipä se haittaa. Nämä ovat kestäneet jo liiankin pitkään”, Maurice nurisi ja heitti ärsyyntyneenä pohjattoman kupin olkansa yli. Sen korva särkyi osuessaan ruohikkoiseen maahan. Mies ojentautui valitsemaan uutta kuppia pöydältä.

”Kuinka niin?” tyttö kysyi yllättyneenä.

”Miten pitkään Eb on ollut täällä?” Maurice kysyi Dorianilta, joka vastasi hetken mietittyään: ”Viime tiistaista.”

Maurice levitti käsiään esittäen, että siinä Alice oli saanut vastauksensa. Tyttö ei kuitenkaan silti tajunnut, missä mentiin. Hän nosti kulmiaan, jotta saisi toiset selittämään hieman tarkemmin.
”Et ole se fiksuin, ethän?” Maurice sanoi aavistuksen ilkeästi, mutta enemmän leikillään. Hatuntekijä yski meinattuaan tukehtua teehensä, mikä kuulosti oudosti siltä, kuin hän olisi sanonut ”etkä kyllä sinäkään”, mutta Maurice ei sitä huomannut.

”Muistutat Tomia”, Alice sanoi huokaisten syvään ja hörpäten lisää teekupistaan. Häntä alkoi melkein ärsyttää.

”Ai, olet tavannut?” ruskehiuksinen mies nosti kulmiaan ja virnisti. Alice vastasi sarkastisella hymyllä.

”Olen”, hän sanoi. Hän oli oikeastaan myös oikeassa: Tom ja Maurice muistuttivat toisiaan hyvin paljon.

”Otan osaa”, Hatuntekijä sanoi ja katsoi tyttöön merkitsevästi.

”No ei hän nyt niin paha ollut”, Alice naurahti.

”Eikö? Milloin viimeksi joku sanoi, että Tom 'ei ole niin paha'?” Maurice kurtisti kulmiaan vakavan ja leikkisän välimaastosta.

”Kymmenes Alice”, Hatuntekijä vastasi kummempia miettimättä.

”She jokah puhui maailmanpelahdukhehta”, Dorian mutisi unissaan ruvettuaan taas torkkumaan. Maurice näytti muistavan äkkiä itsekin ja nyökytti päätään mutisten, ”aivan, valkoinen”. Hetken oli hiljaista, kun kaikki paitsi Dorian, joka kuorsasi melko mallikkaasti, särpivät teetään. Sen rikkoi Hatuntekijä, joka alkoi puhua mietiskelevällä äänellä.

”Minusta me olemme nyt unohtaneet jotain... Aivan. Alice”, mies kääntyi tytön puoleen hymyillen.

”Mitä sinä täällä teet? Oliko sinulla kenties jotain... asiaa meille?” Ebenezer kysyi ystävällisesti, mutta hänen äänessään kuulsi epäilys, aivan kuin Alicen asia voisi olla jotain ikävää. Alice tajusi, että hän oli jo melkein kokonaan unohtanut, mitä oli alkujaan tullut Mauricen luokse tekemään.

”Niin. Minä nyt vain taidan tappaa aikaa”, hän naurahti.
”Mutta oli minulla asiaaki–” tyttö ei saanut toista lausettaan loppuun, sillä hänen kumppaninsa reagoivat ensimmäiseen hyvin vahvasti. Alice katsoi kummissaan, kuinka Dorian nytkähti hetkessä hereille, Maurice kaatui tuolillaan ja Hatuntekijä tiputti teekuppinsa niin, että se särkyi moneksi pieneksi sirpaleeksi ja tee tahrasi pöytäliinan. Kaikki kolme katsoivat tyttöä hyvin järkyttyneinä.

”Hullu!” Maurice henkäisi silmät lautasen kokoisina ja kömpi pystyyn kyyristellen, kuin peläten salaman iskua kirkkaalta taivaalta. Alice ei vaihteeksi ymmärtänyt, mitä hän oli tällä kertaa tehnyt väärin.

”S- sinä... sinä teet mitä?” Dorian kysyi ääni käheänä. Hänellä oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.

”Tapan aikaa?” Alice kallisti päätään ja kurtisti kulmiaan. Dorian vinkaisi ja kyyristyi hänkin. Äkkiä joku alkoi nauraa. Alkujärkytyksestänsä toivuttuaan Hatuntekijä nauroi raikkaan epäuskoisesti.

”Että tälläinen Alice”, miehen suuren silinterin varjostamille kasvoille ilmestyi virnistys.

”Mitä?” Alice kysyi.

”Et pidä Ajasta, vai?” Hatuntekijä näytti hyvin huvittuneelta. Maurice pyöritti edelleen epäuskoisena ja silmät suurina päätään, mutta selvästi hieman rauhoittuneena, kun salama ei ollutkaan iskenyt. Dorian räpläsi mekkonsa miehustassa olevaa koristeommelta, joskin se näytti lähinnä hermojen rauhoittelulta.

”No ei minulla kai ole mitään sitä vastaankaan?” Alice sanoi, koska se oli ainut asia, mitä hänelle tuli mieleen.

”Oh. Ylämaailmassako tapetaan vaikka ei olisi kaunoja?” Hatuntekijä kysyi ja näytti jokseenkin aidosti kiinnostuneelta.

”Ei tietenk– Se on sanonta!” tyttö tunsi itsensä hyvin turhautuneeksi. Hän huokaisi ärsyyntyneenä.

”Ei pitäisi sanoa tuollaisia asioita edes leikillään”, Dorian sanoi ja pudisti päätään.

”Ajan ta- tappamisesta. Se on mahdotonta”, nainen vilkaisi ympärilleen hätäisesti, kuin pelkäisi jonkun muun kuulevan.

Hatuntekijä oli löytänyt itselleen uuden kupin ja näytti nauttivan teestään kaikessa rauhassa.

”Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka se olisikin mahdollista”, mies sanoi rauhallisesti. Hän ei ollut enää ollenkaan tolaltaan, vain huvittunut. Maurice ja Dorian säpsähtivät taas, mutta tällä kertaa vain hyvin pienesti.

”Älä kuuntele tuota. Vain koska hän itse ei tule toimeen Ajan kanssa, ei tarkoita että meidän muiden ei tulisi olla varovaisia”, Maurice sanoi.

”Ajan?” Alice sai viimein kysyttyä asian, mikä häntä oli häirinnyt jo pidemmän aikaa. Miksi he puhuivat ajasta kuin tämä olisi elävä?

Cecile näytti järkyttyneeltä. Hän katsoi seurassaan olevaan vihreähiuksiseen mieheen kuin olisi nähnyt aaveen.

”Cavan... Jos tuo on totta, niin miksi...” hän näytti epäuskoiselta.

”Mikset kerro siitä kenellekään? Quennalle? Edes Haganille”, hän sanoi kissansilmät suurina. Mies jatkoi mutinaa hiljaisemmalla äänellä: ”Tai ei, ei... Aivan kenelle vain. Muiden maiden kuningaspareille. Kansalle. Kenelle vain...”

”Juurihan minä kerroin jollekulle”, Cavan kohotti kulmiaan ilkeästi. Cecilen häntä heilui hermostuneesti.

”Kuinka kauan olet tiennyt?” pinkkitukkainen kysyi. Cavan vain pysyi vaiti ja katsoi toiseen mieheen merkitsevällä ilmeellä.

”Aina”, Cecile tulkitsi häntä. Cavan nyökäytti päätään.

”Kuinka sinä kestät tuon tiedon painon? Minä en pärjäisi”, Cecilen järkytys ei näyttänyt laantumisen merkkejä.

”Enhän minä kestäkään”, Cavan sanoi yllättävän avoimesti. Jos kissankorvainen mies olisi tiennyt, mitä kaikkea Cavanin päässä pyöri joka ikinen hetki, jolloin hän ei polttanut, on hyvin todennäköistä, että Cecile olisi mennyt sekaisin jo pelkästään siitä. Kuka tahansa menisi sekaisin, jos hänen päässään pyörisi joka ikinen asia, mitä maailmassa on koskaan tapahtunut, tapahtuu parhaillaan ja tulee tapahtumaan. Cavan kuitenkin onnistui säilyttämään oman minuutensa kaiken tämän keskellä, mikä teki hänestä uskomattoman vahvaluontoisen henkilön.

Eniten Cavania kuitenkin ärsytti tietämisessä se, että hän oli itse valinnut sen. Hän oli halunnut tietää. Ja maksanut siitä sen vaatiman hinnan.

13. luku

Metsä jatkui hyvin samanlaisena kuin aikaisemminkin Alicen lähdettyä seuraamaan ”Mauricen luokse” osoittavaa kylttiä. Tyttö epäilikin hieman, että kylteistä ei sittenkään ollut mitään hyötyä, mutta kuitenkin aina uuden kyltin kohdalla hän seurasi sen ohjeita. Ne olivat kaikki käskeneet kääntyä aina vain vasemmalle viimeisen viidentoista minuutin verran, mutta tyttö silti itsepintaisesti noudatti niitä. Cecile oli neuvonut tekemään niin, vaikka tässä vaiheessa olisi kyllä varmaan jo voinut kyseenalaistaa miehen vinkit. Hänhän oli kissa, ja hullukin vielä.

Kuitenkin, totuus oli, että kyltit oikeasti ohjasivat tyttöä oikeaan suuntaan. Kaukana, monen epätasaisen puu- ja kylttirivin takana tyttö huomasi, että puita kasvoi harvemmin ja valoa pääsi enemmän latvuston läpi. Ja siellä, missä puut loppuivat kokonaan, oli aukio, ja aukion laidalla nökötti olkikattoinen talo. Talon ja Alicen puoleisen metsänreunan välissä oli pitkä pöytä, jonka ympärillä oli kymmenisen tuolia, joista vain kolmella istui joku. Alice oli saapunut tarpeeksi lähelle nähdäkseen sen.

Pöydän ääressä istuvista kaksi seurasi tyttöä hyvin tarkasti tämän tullessa lähemmäs, kolmas näytti nukkuvan pöytää vasten. Alice uskoi tietävänsä, keitä seurueen jäsenet olivat, ja hän myös näki heidän ilmeistään, että puhe-etäisyydelle päästyään hänellä olisi hieman kiusallista selitettävää. Hän ei voinut sille mitään, mutta tunsi silti pientä syyllisyyttä siitä, ettei ollut se, keneksi häntä selvästi luultiin.

Nämä olivatkin tytön ensimmäiset kohtaamat Ihmemaan asukkaat, jotka luulivat häntä ensimmäikseksi Aliceksi – Alice kun ei tiennyt, että ilman Dougia myös Cecile olisi mennyt halpaan – eikä hän ollut aivan varma, kuinka sanoa, ettei hän ollut.

”Alice!” ruskeahiuksinen, pitkäkorvainen mies henkäisi ja nousi seisomaan katse tyttöön kiinnitettynä.

”Hänpä on vanhentunut”, pöydän päässä istuva mies, jonka punaiset hiukset peittyivät poninhäntää lukuunottamatta suuren silinterin alle, sanoi.

”Tuota...” Alice rykäisi ja katsoi hieman vaivaantuneena pöytäseuruetta.

Pöydän päällä nukkuva nainen, jonka violetit hiukset oli sidottu pään kummallekin puolin löyhille nutturoille – vaikka siltikin hänellä riitti etuhiuksia roikkumaan silmillä – kurtisti kulmiaan.

”Hän ei ole enhimmäinen”, nainen sanoi unisuudestaan huolimatta terävästi ja nosti päänsä pöydältä, avasi silmänsä ja tuijotti tyttöä hiustensa takaa. Kaksi muuta katsoivat häntä kummastuneina. Ruskeahiuksinen, joka oli selvästi hattupäistä miestä impulsiivisempi, kysyi: ”Miten niin muka?”

”Ääni. Ettekö kuulleet? Ensimmäinen ei kuulostanut tuolta”, nainen sanoi ja hänen puheensa ei kuulostanut ollenkaan kummalliselta eivätkä sanat olleet vääristyneitä.

Alice ei voinut kuin ajatella, että hän ja tämä ”ensimmäinen Alice” olisivat mitä ilmeisimmin voineet olla vaikka kaksosia, jos kukaan Ihmemaan asukas ei kerran erottanut häntä tästä kuin silmienvärin ja äänen perusteella. Hän ei ymmärtänyt ajatella, että ihmemaalaiset eivät kiinnittäneet niin paljon huomiota ihmisiin – oikeastaan hänen hiuksensakaan eivät olleet läheskään samanlaiset kuin ensimmäisellä, mutta kukaan ei ollut huomannut sitä. Heidän näkökulmastaan kaikki ylämaailman ihmiset olivat Aliceja ja heidän suurin eronsa keskenään oli vaatteiden väri. Peter saattoi käsittää asian hieman paremmin kuin muut, mutta vain, koska oli käynyt ylämaailmassa.

”En ole ensimmäinen Alice, vaan kolmastoista”, tyttö sanoi ja tavoitteli mahdollisimman anteeksipyytävää äänensävyä, vaikka kyseessä ei edelleenkään ollut mikään, mihin hän itse olisi voinut vaikuttaa.

”Miksi sitten olet sininen?” pitkäkorvainen mies oli istuutunut jälleen ja kysyi asenteella, joka antoi olettaa, että hän koki tulleensa huijatuksi joten vaati selityksiä. Punahiuksinen mies tyytyi kaatamaan itselleen uuden kupin teetä.

”Kaiketi koska miellän Alicen siniseksi ja tämä on minun uneni”, Alice totesi miehelle ja kohautti harteitaan. Se oli paras, ja ainut, selitys, jonka hän keksi.

”Että tälläinen Alice”, hattupäinen mies mutisi itsekseen, mihin nainen vastasi, että ilmeisesti niin ja hän tuntui palaavan horrokseensa.

”Paina puuta”, ruskeahiuksinen mies sanoi, ei tosin aivan niin ystävällisellä äänellä, ja viittasi vapaana oleviin tuoleihin pöydän ympärillä. Miehen vieressä oleva tuoli oli tosin lähinnä läjä puuta, sen jalat olivat ilmeisesti irronneet jonkun istuessa sen päälle. Alice katsoi tuolia hieman epäillen.

Hän kokeili lähimpänä olevaa tuoliaan painaen sitä niin kovaa kädellään kuin vain pystyi. Tuoli pysyi pystyssä eikä hän huomannut mitään outoa. Silti, istuessaan hän pysyi edelleen varovaisena, ennen kuin totesi, että taitoi olla turvallista istua täydellä painolla.

”Vastaapa tähän kysymykseen. Pidätkö sinä teestä?” punahiuksinen mies kysyi katsoen Alicea suoraan silmiin pöydän yli. Jos mies oli kuka tyttö tämän oletti olevan, vastaus olisi hyvin tärkeä.

”Pidän”, Alice vastasi. Ei se aivan valhettakaan ollut, kyllä hän joi teetä aina, jos joku muu vain sitä hänelle keitti. Itse hän oli liian laiska nousemaan ja kävelemään hanalle puolen metrin päähän ottamaan vettä.

”Miksi sitten et juo?” miehen silmistä kuvastui epäilys. Jälleen pöytää vasten kuorsaava nainen avasi suutaan.

”He- se on hyvä kyhymyh.”

Alice kurtisti kulmiaan. Hänhän oli vasta istuutunut. Eikö suoraan teekupin ottaminen – etenkään kun tyttö ei edes ollut vielä aivan varma siitä, keitä hänen seurassaan olevat henkilöt olivat – olisi ollut aika tungettelevaa? Alice esitti mielipiteensä ääneen.

”Ei teen juominen voi olla tungettelevaa”, hattupäinen mies antoi olettaa, ettei Alicen lauseessa ollut mitään järkeä.

”Se sen sijaan, ettet ole ollenkaan kiinnostunut siitä, keitä me olemme, on”, ruskeahiuksinen mies sanoi selvästi jokseenkin loukkaantuneena. Hänellä oli kädessään teekuppi, tai se mitä teekupista on jäljellä ilman pohjaa ja hän yritti kovasti kaataa siihen lisää teetä. Yritys kuitenkaan ei näyttänyt hetkeäkään siltä, että se voisi onnistua.

”Anteeksi. Saanko arvata?” Alice kysyi, sillä hän halusi testata itseään. Luvan hän oletti saavansa sillä, että pöytää vasten makaava nainen huiskautti kättään.
”Ensiksi. Hatuntekijä”, tyttö sanoi ja katsoi suoraan pöydän toisessa päässä olevaa punahiuksista miestä. Hän jatkoi: ”Toiseksi... Unelias hiiri.” Alice siirsi katseensa naiseen.

”Kolmanneksi. Jänö”, hän sanoi ja katsoi lopulta tuolin päässä istuvaan ruskeahiuksiseen mieheen.

”Kas! Yksi kolmesta oikein”, pitkäkorvainen mies katsoi häneen hieman ilkeästi.

”Äläh nyd. Muudkin Alichet ovat hanoneet noin”, nainen sanoi pöytää vasten.

”Joten voimme olettaa, että omalla mittapuullaan hän on oikeassa”, violettihiuksinen nainen oli kohattautunut käsiensä varaan ja veti hieman hiuksiaan pois silmiltään, jotta pystyi katsomaan Aliceen.

”Olen Dorian”, hän sanoi ja päästi kasvoilleen pienen hymyn, joka syntyi lähinnä asteen tai pari ylöspäin kaartuneista suupielistä.

”Maurice. Ei mikään jänö”, pitkäkorvainen mies töksäytti ja heilautti päätään taaksepäin kädet ristissä ja tuijotti suoraan Alicen silmiin uhmakkaasti, kuin esittäen haasteen. Alice tyrskähti kätensä takana, jälleen kerran naamioiden sen yskähdykseksi. Tämä ei kuitenkaan tainnut ainakaan aivan täysin mennä läpi Mauriceen.

Tai sitten miehen ilme johtui vain syystä, jonka takia Maurice tunnettiin yhtenä Ihmemaan idiooteista: hän oli julkeampi kuin kukaan muu. Hän oli tehnyt epäkohteliaisuudesta oman taiteenlajinsa. Hänen tiedettiin kunnioittavan Hatuntekijää, Doriania ja Cavania, mutta heidän lisäkseen hän jaoitteli ihmiset niihin, joista hän piti, ja niihin, joista ei. Hän piti Tomista ja kai jossain määrin Tyystäkin. Cecilestä ja Peteristä enemmän kuin monista. Hän ei itse ollut myöntänyt pitävänsä yhdestäkään Alicesta, mutta ainakin ensimmäisestä ja toisesta hän ajatteli selvästi korkeasti. Ja aika pitkälti siihen se jäikin. Oli melkein ihme, ettei Maurice ollut vielä saanut kutsua oikeudenkäyntiin hänen majesteettinsa herttakuningattaren toimesta.

”Eli Hatuntekijä oli oikein?” Alice kysyi. Hattupäinen mies nosti vapaalla kädellään – toisessa oli teekuppi – aavistuksen silinterinsä lieriä, sulki silmänsä ja nyökäytti tuskin huomattavasti.

”Ebenezer”, mies totesi.

”Mutta kyllä minua Hatuntekijäksikin sanotaan”, hän jatkoi.

”Ja nyt, tyttö – poika, kumpi vain, ota teetä”, Hatuntekijä työnsi käsivarrenmitallaan viisi teekuppia lähemmäs Alicea. Osalla kupeista oli aluset, osilla ei, ne olivat halkeilleita ja vanhoja, puolityhjiä, puolikkaita... Mutta puhtaita. Ainakin suurimmaksi osin.

Alice otti sen, mikä oli melkein kokonaan täysi ja ehjempi kuin muut.

Tyttö maistoi siemauksen ja sai estettyä värähdyksen, joka oli lähtemässä hänen selkäpiistään.

”Onko... Onko sokeria? Tai hunajaa?” hän kysyi. Tee oli suoraan sanoen kitkerää. Hän ei ollut juonut mitään sellaista kotona.

”On”, kuului vastaus kolmesta suusta yhtä aikaa, mutta mitään ei tapahtunut. Hetken täydellisen hiljaisuuden jälkeen Alice rykäisi. ”Voisinko saada sitä?”

Dorian työnsi hunajapurkin lähemmäs ja liutti pöytää pitkin veitsen, jonka oli ilmeisesti nostanut maasta.

Cavan oli saanut poltettua piipullisensa loppuun ja oli työntänyt piippunsa takaisin takkinsa syvyyksiin. Hän oli sulkenut silmänsä ja laski numeroita alaspäin.

”Neljä. Kolme. Kaksi. Nyt”, kun sana ”nyt” pääsi miehen huulilta, Cecile ilmestyi täsmälleen samaan aikaan monta kertaa Cavanin kokoisena tämän vierelle. Kissankorvainen mies ojensi jotain. Se oli keksi.

”Miksi minun pitää? Sinähän pystyisit muuttumaan vaikka ilman”, Cavan nurisi, mutta mursi silti palan itseään isommasta keksistä ja söi sen. Hän tunsi nykäisyn päälaellaan ja oli pian kasvanut suurinpiirtein Tyyn kokoiseksi, mikä sekin oli veijarikissaa vain kyynärpäähän. Hän totesi, että sai luvan riittää.

”Minä muutuin viimeksi. Huomaatko, viikseni alkavat häivyttyä”, Cecile nyökäytti hyväksyntänsä toisen miehen koolle ja sipaisi kädellään poskiaan pitkin.

”No katso minua! Minulla on kohta jalat”, vihreähiuksinen mies, joka oli äkkiä jotenkin enemmän miehen näköinen kuin aikaisemmin, sanoi ja viittasi takkinsa peittämäksi jäävään alaruumiiseensa.

Miehet olivat hetken hiljaa, minkä aikana he tuntuivat pääsevän yhteisymmärrykseen, ja joka päättyi siihen, että he molemmat naurahtivat.

”Joten. Olikos se sininen?” Cavan kysyi ja vilkaisi Cecileen sivusilmällä. Cecile ei vastannut mitään, mutristi vain hieman huuliaan. Hän oli varmasti ainut, joka pystyi tekemään sen samalla kuin hymyili.

”Minulla oli sinulle asiaa jo aiemminkin”, pinkkitukkainen mies sanoi ja istahti kivelle, heilautti häntänsä etupuolelleen ja alkoi silittää sitä.

”Tiedän”, Cavan sanoi. Tietysti hän tiesi. Sillä nyt, kun hän ei polttanut, Cavan tiesi kaiken, mitä on mahdollista tietää. Se ei kuitenkaan vaikuttanut hänen puheeseensa. Hän ei aikonut vastata kysymyksiin, joita hänelle ei esitettäisi, vaikka hän tiesikin niihin vastaukset ja sen, kuka ne haluaisi tietää.

”Täällä on taas Alice. Muttei ensimmäinen”, Cecile aloitti ja piti hetken taukoa. Cavan odotti kärsivällisesti.

”Onko mahdollista, että ensimmäinen ei tule takaisin?” mies kysyi ja katsoi toista keltaisilla kissansilmillään.

”Aah... Olet selvästikin taas puhunut Dougille”, Cavan vastasi ja piti hengitystauon, jollaiset olivat ilmeisesti syntyneet hänen puheeseensa liiallisen piipunpolton takia.

”On. On mahdollista, että ensimmäinen ei tule takaisin. Mutta on myös hyvin mahdollista, että hän tulee”, mies sanoi.

”Sinähän haluat kysyä vielä jotain muutakin, etkös?” Cavan jatkoi ja katsoi Cecileen merkitsevästi. Cecile oli hiljaa.

”Sinä... Sinä et vastaa siihen”, kissankorvainen mies sanoi lopulta. Cavan totesi, että ei sitä koskaan tiennyt ennen kuin yritti.

”Mikä tuhosi Ruudun maan ja ovatko heikäläiset elossa?” Cecile katsoi tiiviisti Cavaniin, joka hymyili hieman ilkeästi.

”Sinähän tiedät sen kuitenkin, vai mitä?”