Cecile
ei ollut aivan varma, mitä hän Alicelle kellomestarista kertoisi.
Hän pystyi kertomaan vain jotakin, minkä kaikki tiesivät.
”Kellomestari
eli muinaistarujen aikaan. Hän ei totellut ketään. Ei ketään.
Hän on ainut ihminen koko Ihmemaan historiassa, joka on koskaan
saanut Ajan tottelemaan itseään täydellisesti. Kellomestari käänsi
aikaa eteen- tai taaksepäin juuri kuten halusi. Hän oli pelottava
nainen, niin kerrotaan. Aivan, hän oli nainen”, Cecile sanoi,
sillä Alice oli hieman hämmästynyt, kun mies viittasi
kellomestariin naisena.
”Hänen
sanotaan olleen paha. Hän nautti kaaoksesta ja epäjärjestyksestä.
Jos hänet kuulemma näki, ei voinut olla pelkäämättä. Hän
hallitsi pekoralistin, jubjub-linnun ja pöyrtäjän voimin”,
Cecile jatkoi aivan puheisiinsa uponneena. Puhuessaan jostakusta niin
kauhistuttavasta kuin hän antoi sanoin olettaa, hänen äänensä
oli aivan liian ihannoiva.
”Juuri
hän nimitti kuningattaret tehtäviinsä. Mutta tarujen ajan lopussa
hän vetäytyi Tolkin metsään, Ihmemaan keskustaan rakennettuun
kellotorniinsa ja hirviöt seurasivat häntä”, mies lopetti
puheensa.
”Siitäkö
on siis hyvin kauan?” Alice kysyi varmistaakseen asian. Pinkkitukka
nyökkäsi: ”Todella.”
”Sinä
sanot, että hän nimitti kuningattaret. Tarkoitat kai kuningatarten
edeltäjät?” Alice jatkoi, sillä hän oli pakosti kiinnittänyt
huomiota tähän asiaan.
”Ei.
Nykyiset kuningattaret”, Cecile sanoi ja tapitti tyttöä kuin ei
ymmärtäisi, miksi hän kyseenalaisti sen. Alicen kasvoilta näki,
että hän pinnisteli päänsä sisällä.
”Onko
se terveen järjen vastaista?” mies kysyi, sillä yleensä kun
Alicet eivät suostuneet uskomaan jotakin, mitä heille sanottiin,
kyseessä oli juuri tuo asia. Nyt oli Alicen vuoro nöykäyttää
päätään.
”Ovat
he vanhoja meidänkin mittapuullamme”, mies jatkoi aivan kuin
lieventääkseen Alicen päänsisäistä ristiriitaa.
”Mutta
jos kellomestari kiinnostaa sinua, niin ehkä sinun kannattaisi puhua
siitä jonkun kanssa, joka on tavannut hänet. Kuten Hatuntekijän.
Hän ei mestauta sinua, jos vihjaat, että hän on vanha”, Cecile
totesi ääneen.
”Hatuntekijä
oli hyvin nuori silloin, mutta hän on tavannut kellomestarin.
Nykyään hän onkin sitten vanha”, Cecile naurahti kissankorvat
nytkähtäen. Ehdotus kiinnosti Alicea, mutta se sai hänet
muistamaan jotain muuta, jonka hän oli jo melkein unohtanut.
”Mielellänihän
minä hänen kanssaan puhuisin, mutta minun oli tarkoitus tavata
Maurice”, Alice sanoi ja hänen katseensa hakeutui takaisin
kylttiin, sen vasemmanpuoleiseen tekstiin.
Jos
Alice olisi ajatellut asiaa oikein kunnolla loppuun asti, hän olisi
varmaan tullut ajatelleeksi, että jos Peter olikin käynyt
Mauricen luona, mies olisi todennäköisesti jo pitkä aika sitten
lähtenyt sieltä. Mutta oli syy mikä hyvänsä, hän ei tullut
ajatelleeksi sitä.
”Se
ei ole ongelma. Hatuntekijä kuppaa kumminkin varmaan Mauricella.
Voit kysyä sitä siinä sivussa, jos haluat”, Cecile sanoi ja
hymyili avuliaasti.
”No
sitten...” Alice pohti. Koska hän ei ollut lainkaan varma, milloin
heräisi unestaan, hän halusi tavata niin monta ihmemaalaista kuin
vain kerkesi vielä nukkuessaan. Jossain syvällä hänen mielessään
oli kuitenkin jo alkanut itää epäilys. Se pieni jos, että
kenties kyseessä ei ollutkaan uni. Jos kaikki tapahtumat
olivatkin totta. Tältäkin olisi vältytty, jos Alice olisi älynnyt
kyseenalaistaa asian Cavanille puhuessaan ja kysyä siitä, mutta
kuten jo asia tuli selväksi, hän ei ollut kysynyt sitä. Mutta
aivan vielä epäilys ei ollut hänen tietoisessa mielessään, ja
hän edelleen uskoi vakaasti näkevänsä unta, ja ettei mikään
voisi vahingoittaa häntä.
”Cecile”,
Alice kakisti kurkkuaan.
”Kiitos
avusta. Minun pitäisi varmaan mennä”, hän totesi. Tyttö ei
ollut aivan varma, kuinka tekisi lähtönsä.
”Aivan.
En halua pidetälle sinua”, Cecile sanoi ja huiskautti häntäänsä.
”Kuljet
vain suoraan tuonnepäin. Ja jos joskus olet taas eksyksissä...”
mies hymyili hyvin lämpimästi.
”Kutsu
vain minua, ja minä tulen avuksi”, sen sanottuaan hän katosi
jättäen Alicen seisomaan yksin suuren tienviitan juurelle.
Pöytäseurueen
teenjuonti oli saapunut siihen vaiheeseen, että kaikki olivat
enemmän tai vähemmän väsyneitä. Ruskeahiuksinen, pitkäkorvainen
mies makasi yläruumis pöydän päällä ja hörppi teetä suoraan
pöydällä kallellaan olevasta teepannusta. Punahiuksinen,
hattupäinen mies ei ollut vielä alentunut siihen, vaan mutisi
hiljaa vanhoja runoja teensä lomassa, joihin seurueen ainut nainen,
jonka virkeystila ei ollut muuttunut juurikaan, yhtyi mukaan, sillä
hän piti kovasti tarujen ajan runoudesta.
”Hanasta
miekkaan poikanen darttui, ja mieh miehden maad kävi edhien –”
sanat muuttuivat hieman hänen lausuessaan ne, mihin syynä saattoi
olla se, että hän ei oikein saanut suutaan kunnolla auki, sillä se
oli pöytää vasten.
”Hei!”
ruskeahiuksinen mies innostui äkkiä.
”Taidetaan
saada vieraita”, hän katsoi horisonttiin, jossa hän mielestään
ainakin erotti jonkun kulkemassa metsän puiden alla.
”Onko
se joku joka pitää teestä?” hattupäinen mies kysyi. Muulla ei
tainnutkaan olla hänelle juuri väliä. Hänkin kuitenkin oli
tiputtaa posliinisen teekuppinsa, jota oli pitänyt kädessään, kun
kuuli mitä toinen mies sanoi seuraavaksi.
”Se...
Se taitaa olla Alice. Sininen”, pitkäkorvaisen miehen silmät
laajenivat ja unisuus oli tiessään.
Naisen
suupielet nousivat hymyyn.
”Minähän
hanoin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti