15. luku

Aika on elävä. Se oli tullut selväksi siitä epäselvästä selityksestä, jonka kaikki kolme teeseurueen jäsentä saivat kasaan. Jos tulet Ajan kanssa toimeen, hyvät hetket jatkuvat pidempään ja elämä on muutenkin helpompaa, jos taas et, niin kärsimyksesi ja ongelmasi jatkuvat ikuisuudelta tuntuvan ajan.

Hatuntekijä oli kuulemma aikaisemmin ollut Herttalinnassa töissä, mutta joutunut mestattavaksi ja saanut potkut. Siinä järjestyksessä. Quenna oli vaatinut päitä vadille, koska hänen haluamansa hattu ei ollut valmistunut ajoissa. Ebenezer sentään oli saanut oikeidenkäynnin, mutta hänen ainut puolustuksensa oli, että aika oli loppunut kesken. Aika taas suuttui silmittömästi siitä, että mies syytti häntä siitä, ettei itse kerinnyt tekemään työtään kunnollisesti – ja suoraan sanoen epäinhimillisellä tahdilla, jonka kuningatar hänelle oli määrännyt. Hatuntekijälle se tosin koitui pelastukseksi, sillä hänen mestaustaan ei voitu panna täytäntöön, sillä hänen aikansa oli täydellisesti pysähdyksissä ja se vaikutti myös kaikkiin hänen lähellään oleviin.

Tähän päivään mennessä, Hatuntekijän aika oli kerinnyt olla pysähtyneenä jo hyvin pitkään. Monet eivät muistaneet päiviä, jolloin hän vielä oli tehnyt töitä Quennalle, mutta kaikki olivat tietoisia siitä, että hänen aikansa oli pysähtynyt nimenomaan teehetkeen. Juuri siksi aika, joka Mauricen talon tiluksilla oli vallinnut sitten viime tiistain oli ”teehetki”. Mauricen tai Dorianinkaan aika ei ollut liikkunut eteenpäin siitä hetkestä.

Oli kyseenalaista, miksi Aika oli päätynyt juuri pysäyttämään Ebenezerin ajan, koska se oli pelastanut miehen, mutta kyse oli varmaankin vain siitä, että Ajan itsensä näkökulmasta se oli suuri rangaistus, eikä häntä niinkään kiinnostanut se, mitä Hatuntekijälle tapahtui, kunhan hän vain sai osoittaa, ettei pitänyt miehestä.

”Ei siinä ole mitään pelättävää. Lopultahan Aika on vain kellomestarin nuorassa kuitenkin”, Ebenezer sanoi, ainakin Mauricesta ja Dorianista jopa hieman ylimielisen kuuloisesti.

”Jos Aika voisi sille oikeasti jotakin, minun pitäisi olla jo kuollut”, mies jatkoi. Ehkä hän oli oikeassa, ehkä ei, mutta johtui se sitten mistä johtui, oli tosiaan erikoislaatuista, että mies oli edelleen niin uskomattoman hyvinvoiva puhuessaan tuolla tavalla Ajasta itsestään.

”Miten kellomestari tähän liittyy?” Alice kysyi, sillä Hatuntekijä oli maininnut naisen, ja Alice muisti Cecilen sanoneen, että kyseinen mies oli tavannut hänet. Alice oli utelias, jopa tarpeeksi, ettei ruvennut kyseenalaistamaan asioita kuten että Hatuntekijänhän tuli olla melkein ikivanha, vaikka hän näytti korkeintaan muutamaa vuotta Harrya vanhemmalta. Hatuntekijä tuntui olevan tyytyväinen tytön kysymykseen, mutta joi ensin rauhassa siemauksen teestään.

”Paljonkin. Hän hallitsee Aikaa eikä toisin päin”, mies selitti. Cecile oli sanonut jotain samantapaista.

”Minä uskon, että Aika ei voi vahingoittaa niitä, joista kellomestari pitää”, Hatuntekijä sanoi ja virnisti. Alice kohotti kulmiaan ja kallisti päätään.

”Ja sinustako kellomestari pitää?” tyttö kysyi. Hän ei ollut ollenkaan varma, pystyikö kuvittelemaan Cecilen kuvaileman hirvittävän ja pahan kellomestarin pitämään Ebenezeristä – tai ehkä miehen puolustukseksi kuitenkin, Alice ei pystynyt kuvittelemaan kellomestaria pitämään kenestäkään. Sanat ”kaaos”, ”epäjärjestys” ja ”ihmisystävällisyys” eivät erityisesti olleet tytön mielestä rinnastettavissa toisiinsa.

Hatuntekijä vastasi hymyllä ja nyökkäyksellä. Liikkeessä, mikä oli alkuun näyttänyt hatun lierin pieneltä kohotukselta, olikin kyse siitä, että mies nosti siliterin päästään ja kiepautti sen pöydälle. Hatun reunasta ketjussa roikkuva metallisydän kopsahti pöydän pintaa vasten. Alice ei tiennyt, miksi hän vasta nyt oikeastaan alkoi tutkia hattua lähemmin.

Se oli punamusta, silinteriä kiersi ylhäältä punainen nauha, alhaalta musta, jonka etupuolella oli toinen metallisydän ja punainen rusetti. Alemman nauhan ja hatun väliin oli asetettu yhteensä neljä korttia, kaksi sydämen ja rusetin kummallekin puolelle. Vasemmalla olivat jokeri ja pataässä, oikealla herttaässä ja kortti jossa luki 10/6, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan.

”Tämä tässä”, Hatuntekijä sanoi pitäen hatustaan kiinni sen jo laskettuaankin, ”on todiste siitä, että kellomestari pitää minusta”, mies sanoi ja näytti niin ylpeältä, että Alice olisi ollut hetkessä vaikka valmis uskomaan vastoin omaa tervettä järkeään, että hattu pyöritti Ihmemaata. Tietenkään kukaan ei sanonut sellaista.

”Ainut nykyisen Ihmemaan hattu, jota Ebenezer ei ole itse tehnyt”, Maurice sanoi oltuaankin jo epäilyttävän kauan hiljaa. Dorianista ei osannut sanoa, olisiko nainen vaikka nukahtanut jälleen, kun kerran sen kummempaa metakkaa ei ollut syntynyt. Ei hän eritysen pirteältäkään vaikuttanut, mutta sitä oli äärimmäisen paha arvioida koska hänen silmiään ei nähnyt.

”Sen teki joku kauan sitten, todennäköisesti muinaistarujen ajan alussa elänyt hatuntekijä. Se oli tilaustyö, ja hattu kuului itselleen...” Maurice vilkaisi Hatuntekijään, joka nyökäytti häntä jatkamaan.

”... itselleen kellomestarille”, mies lopetti puheensa. Alice ymmärsi hyvin, että se oli merkittävää. Hän ymmärsi sen miesten ilmeistä, äänistä, olemuksesta, mutta hän olisi ymmärtänyt sen muutenkin. Hattu olisi voinut pyörittää Ihmemaata.

”Miten se päätyi sinulle?” Alice kysyi kummissaan. Hatuntekijä oli ehkä tavannut kellomestarin, mutta se ei selittänyt, miksi nykyään jo ehkä kuolleen, hirviömäisenä tunnetun naisen tilaustyönä itselleen teetättämä hattu oli nyt puisella teepöydällä, enemmän tai vähemmän rikkinäisten teekuppien, teepannujen, sokeripalojen, puolityhjien kermakkojen, hunajapurkin, veisten, vääntyneiden lusikoiden ja pannumyssyllä peitetyn vadin keskellä.

”Tapasin kellomestarin. Vain kerran tosin”, Hatuntekijä sanoi, sillä niinhän se oli, että hän ei tiennyt Alicen jo tietävän siitä. Dorian oli alkanut jälleen kuorsata, mikä paljasti, että hän todella oli nukahtanut taas, vaikka ääni olikin enemmän jotain kuorsaamisen ja tuhinan väliltä.

”Aivan muinaistarujen ajan lopulla... Olin hyvin nuori vielä silloin. Muinaistarujen aika loppui melkoisen yleisen hysterian, voisit sanoa jopa kaaoksen, merkeissä, koska tapahtui niin paljon... kaikkea”, Ebenezerin valitsema sana oli selvästi tarkkaan harkittu.

”Se oli omituinen kohtaaminen. Sattumanvarainen, mutta vaikutti suunnitellulta. Jalkani tutisivat”, mies hymyili itsekseen. Kyseessä oli selvästi hänelle kallisarvoinen ja vaalittu muisto. Alice sen sijaan ei ymmärtänyt, miksi mies kertoi jalkojensa tutisseen, koska jos hän ei olisi sanonut, Alice ei olisi koskaan voinut tietää. Miehenhän ei tarvinnut kertoa hänelle pelänneensä. Hän olisi voinut sanoa mitä vain, ja oli todennäköistä, että Alice olisi uskonut. Hän oli uskonut jo niin monta omituista asiaa. Ja kyseessähän oli lopultakin vain uni – se ei olisi satuttanut ketään.

”Kellomestari ojensi hatun minulle. Hän kiitti minua, vaikken ollut tehnyt mitään. Lopussa hän päätti palauttaa sen viimeiselle hatuntekijälle, joka oli jäävä jäljelle. Niin hän sanoi eikä mitään muuta”, Ebenezer sanoi, nosti hatun pöydältä ja laittoi sen takaisin päähänsä. Kellomestarin sanomiset särähtivät Alicen korviin. Viimeiselle hatuntekijälle, joka oli jäävä jäljelle? Se kuulosti hänestä aivan siltä, kuin...

Hatuntekijä itse ei selvästikään ajatellut siitä mitään sen kummempaa.

”On todennäköistä, että olin viimeinen, joka näki kellomestarin ennen kuin hän vetäytyi Tolkin metsään. Kukaan muu ei muistanut nähneensä häntä ilman hattua”, Hatuntekijä sanoi mietteissään.

”Enäähän meitä tosin on vain minä ja kuningasparit”, miehen hymyyn ilmestyi surullinen sävähdys.

”He ovat ainoat, jotka elivät muinaistarujen ajalla ja ovat edelleen hengissä. Siitä on niin kauan, että muut ovat jo kuolleet vanhuuteen”, Maurice selitti. Hän olisi todennäköisesti ollut sanomassa vielä jotain muuta, siltä näytti, mutta ei kerinnyt, sillä Hatuntekijä puuttui väliin.

”Se taas vahvistaa minun teoriaani! Meillä kaikilla, jotka näimme muinaistarujen ajan ja olemme edelleen täällä, on yhteydet kellomestariin”, punahiuksinen mies sanoi voitonriemuisesti.

”Koska kellomestari nimitti kuningattaret”, Alice käsitti itse mitä mies tarkoitti ja sanoi sen ääneen. Hän sai Mauricelta yllättyneen ilmeen ja Hatuntekijältä myöntävän nyökkäyksen. Alice oli tietysti kuullut siitä Cecileltä, mutta sitähän miehet eivät tienneet.

”On varmaan sanomattakin selvää, että sinun ei kannata kertoa tuota minkä juuri kuulit muille”, Cavan sanoi Cecilelle, joka nyökkäsi epäröiden.

”Muut panikoisivat. Ja siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää”, vihreähiuksinen mies jatkoi.

”Mistä päättelit, että minä en panikoi?” toinen mies kysyi katsoen Cavania tiiviisti kissansilmillään, selvästi hermostuneena ja edelleen hyvin järkyttyneenä, mutta hän ei näyttänyt panikoivalta. Hän näytti hallitsevan hermonsa kohtalaisen hyvin, jopa hänen hymynsä oli paikallaan, joskin vain pienenä ja melko ponnettomana suupielien kohotuksena.

”Kunhan arvelin”, Cavan sanoi kohauttaen harteitaan. Hän oli usein oikeassa. Tietysti hän tiesi mitä tapahtuu, mutta oli monia vaihtoehtoja, miten asiat voisivat mennä, ja Cecile olisi voinut ruveta panikoimaan. Hän olisi kertonut kaikille hetkeäkään epäröimättä, ja koko Ihmemaa olisi mennyt täysin sekaisin. Mutta niin ei käynyt. Cavan oli ollut oikeassa eikä Cecile panikoinut.

Cecile veti kerran syvään ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi sen sitten ulos.

”Selvä. Eli en kerro kenellekään muulle, mitä sinä sanoit minulle. Kiitän kuitenkin, että vastasit kysymykseeni”, pinkkitukkainen mies sai ääneensä taas oman sointinsa. Kukaan ei yleensä kiittänyt Cavania, vaikka tämä vastailikin ainakin useimpiin hänelle esitettyihin kysymyksiin, ja olisi voinut olla outoa, että ensimmäisen kiitoksen pitkästä aikaa mies sai nimenomaan kerrottuaan jotain niin ikävää ja raskasta mitä hän oli sanonut. Mutta se ei ollut oikeastaan kovinkaan outoa, sillä yleensä sen kaltaiset, tärkeämmät asiat Cavan piti omana tietonaan ja vain hymyili hymyä joka ei ollut oikeastaan kovinkaan ystävällinen. Eihän hän tähän asti ollut vastannut yhteenkään kysymykseen, joka koski muiden maiden kuningattariakaan ennen tätä.

”Etkö halua kysyä asiasta enempää?” Cavan kysyi hieman yllättyneenä, mikä ei kyllä näkynyt tai kuulunut hänen ulkoisessa olemuksessaan. Cecile hymyili yllättävän rauhallisesti, hän oli selvästi alkanut hyväksyä asiaa. Se oli tapahtunut nopeasti, sillä ei sitä aivan joka päivä kuule sellaisia uutisia.

”Vaikka tietäisin enemmän, se ei tule muuttamaan tilannetta, vai mitä?” Cecile esitti kuitenkin vielä yhden kysymyksen. Cavan pudisti päätään.
”Joten en kysy enempää”, kissankorvainen mies heilautti häntäänsä. Tietysti hän oli edelleen hermostunut. Todennäköisesti hän oli toivonut erilaista vastausta, mutta hyväksyi sen, ettei sitä ollut saanut. Cavan ymmärsi, että rauhallisuus jota Cecile asiaa kohtaan osoitti, oli suurimmaksi osin teeskenneltyä. Jotta veijarikissa ei kertoisi muille, mitä oli kuullut, hänen oli saatava ensin itsensä näyttämään siltä, ettei hän tiennyt mitään.

”Hetkinen!” Alice säpsähti särpiessään teetään. Tyttö ei ollut aivan varma, monesko kuppi hänellä oli menossa. Hän ei luonnollisesti ollut myöskään ollenkaan varma, kuinka kauan hän oli jo istunut teepöydässä. Hän onnistui herättämään Dorianin unestaan, ja sai kysyvät katseet Mauricelta ja Hatuntekijältä.

”Miten minä pystyin taas unohtamaan sen..?” Alice parjasi itseään. Hän alkoi epäillä, että uni oli kestänyt jo liian pitkään, eikä hänen muistinsa aivan toiminut.

”Minä tulin tänne kysymään Mauricelta Peteristä!” tyttö katsoi ruskeahiuksiseen, pitkäkorvaiseen mieheen päättäväisesti.

”Mitä Peteristä?” Maurice näytti yllättyneeltä.

”Tom ja Tyy lähettivät minut tänne. Sanoivat, että Peterin on melkein pakko mennä tästä ohi”, Alice tuntui puhuvan enemmän itselleen kuin muille.

”Onko Peteriä näkynyt?” hän kysyi.

”Joo. Jokin aika sitten. Oli juuri tullut takaisin ylämaailmasta, kovassa kiireessä. Tai niinhän se aina on”, Maurice vastasi.

”Kuningatar kuulemma odotti sitä. Jäi silti juomaan teetä meidän kanssa, vaikka ei viipynytkään kauan.”

Jotenkin Alicesta oli omituista, että Maurice vastasi niin perusteellisesti. Hän oli olettanut, että Maurice olisi paljon hankalampi ihminen saada vastauksia. Ei hän kuitenkaan valittanut.

”Ymmärhinköhän minä oikhein, shinä haluad shaada Ped- Peterin kiinni?” Dorian kysyi puoliunisena. Alice nyökkäsi ensin vastaukseksi, kunnes tajusi, että se ei varmaan paljon auttanut joten sanoi ääneen: ”Juuri niin.”

”Lähtikö hän linnalle vai kotiinsa?” Alice jatkoi kyselyään.

”Kotiinsa”, Maurice sanoi.

”Mutta hän ei saata olla siellä enää. Siitä on jo hetki”, Hatuntekijä puuttui puheeseen.

”Sinne kestää kuitenkin päästä kun jalan kulkee”, Maurice totesi.

”Toisaalta hän on nopea juoksija”, Dorianin pää notkahti, mutta hän tuntui olevan melko hereillä.

Maurice oli muuttunut miettiväisen näköiseksi.

”Sinä voisit keritä vielä tapaamaan hänet ennen kuin hän lähtee linnalle, jos menisit junalla”, pitkäkorvainen mies totesi lopulta.

”Ja minäkun luulin, että sinä keksit vihdoin jotain järkevää, kun mietit sitä noin pitkään. Maurice, juna ei ole kulkenut ainakaan viikkoon”, Hatuntekijä kommentoi luonteelleen yllättävän pistävästi. Se johtui oikeastaan siitä, että hän oli jo tajunnut, mihin keskustelu kääntyisi seuraavaksi.

”Sitten viime tiistain, tarkkaan ottaen. Koska ainut junankuljettaja on ollut jumissa teekutsuilla”, Maurice jatkoi.

”Pitäisikö minun muka mennä töihin, vaikkei ole työaikani?” Dorian kyseenalaisti.

”Meidän täytyy vain siis päättää nämä teekutsut”, Maurice sanoi.

”Mutta on teeaika!” Ebenezer ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. Hänen mielestään he olisivat voineet unohtaa kaiken muun ja vain juoda teetä ikuisesti, jos toinen vaihtoehto kerran oli se, että teekutsut piti lopettaa.

Alice yritti pysyä kärryillä siitä, mitä toiset puhuivat. Hän ymmärsi vain jotakuinkin, missä mentiin.

”On tapa lopettaa teekutsut, vaikka olisi edelleen teeaika”, Maurice sanoi. Hatuntekijä näytti siltä, että voisi melkein alkaa mököttää.

”Pitää juoda kaikki tee pois.”