8. luku

”Cavan polttaa muuten taas”, Cecile sanoi ja osoitti käsillään, kuinka suuren palan kakusta halusi.

”Onko siinä jotain uutta?” mies, jolla oli lyhyehköt hiukset, jotka kiertyivät pään ympärille näyttäen melkein turkilta ja joiden joukosta kasvoi kaksi pitkää korvaa, kysyi. Hän ei edes katsonut Cecileen, vaan alkoi nyhjätä hillittömän pienellä veitsellä suurehkoa palasta ilmeisen kovasta kakusta.

”No ei. Mutta kun en saanut kysyttyä Alicesta”, Cecile sanoi ristien jalkansa. Hän ojensi kätensä ottamaan pöydällä olevaa teekuppia, mutta sai kiinni vain asetista, sillä kuppi itse oli vetäisty pois hänen ulottuvistaan kolmannen miehen toimesta. Hän pyöritteli sitä sormessaan ja kaatoi toisella kädellään teetä täysin sattumanvaraisesti vuoroin kuppeihin, vuoroin pöydälle. Miehellä oli punaiset hiukset, jotka peittyivät korkean hatun alle.

”Aliche hanoi dulevanha da– takaihin”, pää pöytää vasten, hiukset silmillä nukkuva nainen mutisi ja kuorsasi railakkaasti perään.

Cecile oli hiljaa, mutta kohautti hartioitaan. Kakkua leikkaamassa ollut mies oli kyllästynyt ikuisuusprojektiinsa, heivannut kakun muualle ja oli paraikaa ruuvaamassa viereisen tyhjän tuolin jalkoja irti kakkuveitsellään. ”Jos vaikka saataisiin vieraita” oli hänen selityksensä, mikä sai Cecilen pakosti miettimään, että viihdykettä pikemminkin. Kakku löytyi muusina pöydän alta, mutta kukaan seurueesta ei osannut kaivata sitä.

Kuultuaan, että hänen kenkänsä olivat puun juurella Tomin ja Tyyn metsässä Alice yht'äkkiä muisti, että niinhän ne olivatkin. Hän muisti kuinka oli riisunut ne ja astunut keksille...–

”Miksen ottanut niitä mukaani?” Alice kysyi tuijottaen Cavania suurin silmin.

”Ne jäivät pieniksi”, Cavan sanoi ja hymähti itsekseen hieman ilkeään sävyyn. Alice muisti kasvaneensa huimaa vauhtia. Sitten hän olikin jo nukahtanut ja herätessään nähnyt Tomin ja Tyyn...

”Keitä nuo kaksi ovat?” Alice kysyi osoittaen peukalollaan olkansa yli kaksosiin.Tom kurtisti kulmiaan ja näytti siltä, että laski mielensä sisällä kymmeneen, ja Tyy jokseenkin siltä, että oli osannut nähdä kysymyksen olevan tulossa, mutta oli silti hieman surullinen, ettei Alice muistanut heitä siitä huolimatta kuinka monta kertaa he olivat esittäytyneet.

”'Vaan oliko sittenkin riidan syy, vain erottaa toisistaan Titteli Tom ja Titteli Tyy'”, Cavan hymisi ja piti tauon, jollaiset tuntuivat kuuluvan hänen puhetapaansa.

”John Byromin runo. Ensimmäinen tunnettu maininta kaksosista. Vaikka silloin kyseessä todellakin olivat vain nimet. Sininen– hmm, ei, ensimmäinen Alice muisti runon tullessaan Ihmemaahan ja nimesi vielä nimettä olleet veljekset”, Cavanin silmät tuikahtelivat miehen vastatessa Alicen kysymykseen. Alice pohti vastausta ja sai mieleensä monta muistoa, joissa Tyy oli ystävällisesti esitellyt itsensä ja veljensä. Hän myös muisti suurimman osan matkastaan Ihmemaassa siihen asti. Mutta jokin jäi häiritsemään häntä. Se oli jotain, mitä Tyy ja Tomkin olivat sanoneet, hiljaa, keskenään...

”Sininen Alice? Ensimmäinen Alice? Mistä siinä on kyse?” Alice kurtisti kulmiaan ja katsoi ensin Cavania, sitten vuoronperään Tomia ja Tyytä palaten lopulta takaisin Cavaniin. Cavan tuhahti.

”Se eksyy sittenkin aiheesta. Tuo ei liity siihen itseensä mitenkään”, mies sanoi ja huoahti.

”Senkus kerrot. Sinä sen osaat kuitenkin paremmin kuin muut, ja se haluaa tietää joka tapauksessa”, Tom vastasi ja jokin hänen äänensävyssään teki selväksi, että piippua ei tippuisi takaisin ennen kuin Cavan olisi oikeasti vastannut Alicen kysymyksiin.

”Sinisen, eli ensimmäisen, Alicen tänne toi Peter. Vahingossa. Peter oli hoitamassa joitakin kuningattaren asioita ylämaassa ja Alice suoranaisesti tarkertui häneen pakottaen ottamaan itsensä mukaan Peterin palatessa”, Cavan hiljeni ja pohti selvästi, oliko sanonut tarpeeksi. Hän kuitenkin tiesi, ettei ollut.

”Hän sai kuningattarelta teloitusmääräyksen, lähinnä koska hän oli hyvin epäkunnioittava ja kuningatar uskoi hänen olleen patakuningattaren alaisia värinsä takia, mutta sitä ei koskaan pantu täytäntöön, sillä kaikki muut pitivät hänestä kovasti. Oikein kovasti. Ja kun hän sitten joutui lähtemään, hän lupasi tulla takaisin. Mutta häntä ei ole kuulunut, ja Peter on käynyt etsimässä häntä muiden pyynnöstä – ja kuningattaren käskystä, koska hän väittää haluavansa laittaa tuomionsa toteen, joskaan kukaan ei usko sen olevan oikea syy – muutaman kerran sen jälkeen”, nyt Cavan sulki suunsa eikä enää jatkanut ensimmäisestä Alicesta.

”Mutta... Ettekös te ole kutsuneet minua Aliceksi...?” sinisiin pukeutunut tyttö näytti siltä, että oli valmis heittämään kaiken muistamisen romukoppaan, jos se vaati niin vaikeiden asioiden ymmärtämistä.

”Aivan. Sanoin, että Peter on käynyt etsimässä Alicea. Löytämättä häntä vaan, ahh, muita Alice Liddeleitä, koska edes minä en pysty niin tarkkaan paikantamaan ensimmäistä Alicea ylämaailmasta”, vihreisiin verhoutunut mies sanoi.

”Kuka minä sitten oikeastaan olen?” Alice kysyi.

Pitkäkorvainen mies tuntui olevan oikeassa, sillä ei kestänyt kovin kauaa, kun pöytäseurueen näkökenttään saapui kiireissään juokseva, muita nuoremmalta näyttävä mies.

”Peter! Liity seuraan”, pitkäkorva huikkasi ja osoitti tuolia vieressään. Cecile ei sanonut mitään tuolista tai sen jaloista, eikä kyseinen ajatus selvästi käynyt kenenkään muunkaan mielessä.

”Ottaisitko hieman teetä?” punahiuksinen mies kysyi Peterin ollessa jo hyvää vauhtia menossa ohi.

”Voi mutta, voi mutta, ei minulla ole aikaa... Hänen korkeutensa on taatusti vihainen minulle jo nyt...” Peter vastusteli mutta oli silti jäänyt steppaamaan paikoilleen eikä jatkanut matkaansa.

”Höpsistä. On teeaika, ei ketään mestata teen juonnista. Kyllä kuningatar voi sen verran odottaa. Ja jos hän on jo vihainen, niin eihän sillä sitten ole väliä, viivytkö vai et.”

”Sinä olet Alice Pleasance Liddell, Henry ja Hanna Liddelin neljäs lapsi, toinen tytär. Sinulla on neljä sisarusta, vanhimmasta nuorimpaan Harry, Lorina, Arthur ja Edith. Olet hyvissä väleissä heidän kaikkien kanssa. Isovanhempasi ovat isäsi puolelta Thomas ja Charlotte Liddell, äitisi puolelta James ja Lorina Reeve. Isosiskosi nimi tulee siis mummiltasi. Kävitte paljon isäsi puolen sukulaistesi luona kun olitte pieniä ja olet heidän kanssaan paljon läheisemmissä väleissä kuin äitisi puolen kanssa”, Cavan luetteli Alicelle faktoja tytöstä itsestään, asioita, joita Alice ei olisi koskaan uskonut joutuvansa kuulemaan muilta, koska ei itse muistanut niitä.

Nyt Alice pystyi muistamaan jälleen kasvot, jotka olivat kadonneet hänen muististaan hitaammin kuin muut ja pystyi yhdistämään nimet niihin. Hän myös muisti isoäitinsä haudan pikkukaupungin kirkkomaalla. Jamesista ja Lorina Reevestä hän ei muistanut paljon mitään, paitsi sen, että he olivat joskus tavanneet ja hän oli saanut Jamesilta hiusnauhapaketin, jotka lojuivat nykyään ties missä. Hän muisti oikeastaan kaiken elämästään ylämaailmassa, kuten ihmemaalaiset sitä nimittivät. Yksinkertaisesti, niin oudolta kuin se kuulostikin, jos joku olisi kysynyt Alicelta, miltä hänestä tuntui Cavanin kertoessa noita asioita, Alice olisi vastannut, että hän muisti itsensä.

”Samalla olet kolmastoista Alice, ja kaiken lisäksi uusi sininen”, Cavan lopetti ja puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan, ja uskomatonta kyllä, vaikkei hänellä piippua ollutkaan, ilmassa oli savun tuoksahdus.

”Kolmastoista... Eli olette oikeasti löytäneet kolmetoista Alice Liddeliä ettekä vieläkään sitä oikeaa?” Alice naurahti pakostikin. Muistojensa mukana hän oli muistanut myös senkin, millainen hän oli ja miten hän käyttäytyi. Hän oli uneksija ja äärimmäisen utelias. Suhteellisen rehellinen, sisarusriippuvainen tyttö, joka piti eläimistä eikä kirkunut turhista.

”Mutta mitä se uusi sininen tarkoittaa?” tyttö kysyi ja katseli Cavania selvästi uusin silmin, jä hänen silmistään näkyi välähdys ”kaalimato”. Hän vilkaisi Tomia ja Tyytä ja hänen kasvoilleen nousi innostunut virnistys.

”Muuttuiko se... Ihan pikkuisen?” Tom kuiskasi Tyylle, sillä hänestä Alice ei käyttäytynyt ollenkaan kuten aikaisemmin.

”Se sai terveen järkensä takaisin. Se muistaa taas”, Tyy vastasi ja nyökytteli itsekseen.

”Tai sitten sillä on pari ruuvia löysällä”, Tom mutisi.

”Paraskin puhumaan.”

”Aliceilla on ollut samat nimet, mutta eriväriset vaatteet. Ensimmäinen oli sininen, tummempi kuin sinä tosin, toinen oli keltainen, kolmas vihreä, neljäs punainen, viides oranssi, kuudes pinkki, seitsemäs violetti, kahdeksas musta, yhdeksäs harmaa, kymmenes valkoinen, yhdestoista ruskea ja kahdestoista vaaleanpunainen. Kukaan ennen sinua ei ole ollut saman värinen aikaisempien Alicejen kanssa. Siksi sinun kannattaa ehkä varautua, että jotkut saattaa luulla sinua ensimmäiseksi”, Cavan totesi. ”Kuten tämä meidän Tyy tässä”, mies virnisti hieman ilkeähkösti.

Alice pohdiskeli hetken hiljaa.

”Eikös pinkki ja vaaleanpunainen ole sama väri?” hän kysyi nostaen hieman kulmiaan.

Cavan oli hiljaa.

”Huomaan että sinulta loppuivat järkevät kysymykset. Selvä, sitten on minun vuoroni. Minä kysyn”, hän sanoi ja piti taas tauon.

”Kuka sinä olet?” hän kysyi.

”Alice Liddell”, Alice vastasi hieman hölmistyneenä.

”Miten sinä tulit tänne?”

”Nukahdin ja seurasin Peteriä kaninkolosta alas.”

”Missä sinä uskot olevasi?”

”Ihmemaassa.”

”Miten sinusta tuli tuon kokoinen?”

”Minä... join vettä ja kutistuin.”

”Aahh, minulla ei ole enää kerrottavaa hänelle. Ei mitään mitä hän ei jo muistaisi. Joten, Tomiseni, piippuni...” Cavan väläytti Alicelle ja Tyylle nopean hymyn ja kääntyi sitten Tomiin, jolloin hänen ilmeensä muuttui karmivaksi ja antoi olettaa, että Tomin kannattaisi varoa selustaansa pimeillä kujilla jos piippu ei palautuisi takaisin omistajalleen.

”Mitä kymmensenttinen voisi minulle tehd–” Tom aloitti muttei lopettanut lausettaan.

”Piippuni”, Cavan toisti ja ojensi kätensä. Tom avasi kätensä jossa oli piippua pitänyt ja laski sen Cavanin käteen. Cavan kiitti oikein kohteliaasti.

Cavan tuikkasi piipun suuhunsa ja vaistomaisesti kaikki muut kääntivät päänsä muualle.

”Hei, Alice. Kannattaa kokeilla tätä”, hän sanoi vielä ja viskasi pienen sienenpalan tytölle. Mies katosi sienten ja lehvien sekaan, eikä hänen liikkumistyyliään oikein osannut kuvailla. Se ei aivan ollut kävelyä, muttei mateluakaan.

Alice katseli sientä ja hänen silmänsä tuikkivat. Hän pisti sen suuhunsa ja tunsi nykäyksen hiuksistaan, kuin joku olisi tukistanut häntä. Hän kasvoi pituuttaan ja oli nopeasti jälleen oikean kokoinen.

”Nämä röyhelöt ovat kyllä edelleen hiukan liikaa...” hän sanoi ja kahisutti hamettaan.

”Eikä minulla todellakaan ole siis enää kenkiä”, hän huokaisi, mutta hänen kasvoillaan karehti silti hymy.

Tyy oli lähtenyt muutaman askelen päähän muista ja saavuttanut Cavanin.

”Mikset sanonut sille sitä?” hän kysyi kyykistyneenä.

”Sanonut mitä, tarkkaanottaen?” Cavan tuprautteli muutaman savurinkulan joiden ajan Tyy pidätti tottuneesti henkeään.

”Että onko tämä unta vai ei. Kaikki Alicet on epävarmoja siitä – no, paitsi ensimmäinen ja toinen”, Tyy sanoi ja kurtisti ensimmäistä kertaa kulmiaan.

”Hän ei kysynyt.”