5. luku

Samoihin aikoihin Alicen uskomattomat unenlahjat alkoivat osoittaa, että jopa niillä oli rajansa. Nähtävästi unensa sisällä hän ei pystynyt nukkumaan, jos alle puolen metrin päässä hänestä keskusteltiin siitä, mitä hänelle tehtäisiin. Tyttö raotti silmiään ja lopulta avasi ne kokonaan. Hän haukotteli ja venytteli, minkä jälkeen kääntyi katsomaan pari askelta taaemmas astuneita veljeksiä.

Kaksi pikkupoikaa eivät vaikuttaneet kovinkaan uhkaavilta, eikä Alice varmaan olisi tajunnut, vaikka he olisivat olleetkin, joten he tuijottelivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa jonkin aikaa. Lopulta puhui kaksosista nuorempi. ”Ja sillä on vääränväriset silmät.”

Pojan sanat töksähtivät muuten niin kovin hiljaisena pysyneessä ilmapiirissä, kenties juuri siksi, millaisilla painotuksilla hän ne sanoi. Arkisesti.

”Kenellä?” Alice kysyi ja hänestä suorastaan kuulsi, ettei hän oikeasti tiennyt, mistä puhuttiin. Kaksosista vanhempi tunsi itsensä jokseenkin vaivautuneeksi, sillä tiesi liiankin hyvin, että vaikka hänen veljensä olikin hyvä töksäyttelemään asioita sen kummempaa miettimättä, mitään suuremmissa määrin epäkohteliasta hän ei suostuisi sanomaan, joten töksähdysten selittäminen yleisesti ottaen jäi hänelle itselleen.

”Sinulla”, vanhempi veli sanoi. Alice tuntui hetken ajan punnitsevan vastausta, minkä jälkeen hän kysyi taas: ”Minkä väriset niiden sitten pitäisi olla? Ja, jos te kaksi mitenkään voisitte kertoa... Kuka minä oikeastaan olen?”

Kaksosista se, joka joutui selittämään asiat aina veljensä jäljiltä, alkoi nauraa räkättää. Hän ei muistanut tarkkaan, milloin olisi viimeksi ollut yhtä perin typerässä tilanteessa. ”Mitä silmiisi tulee, ne ovat ihan hyvät noin – ja mitä siihen tulee, kuka sinä olet, niin minun ei hyödytä kertoa. Sinä vain unohtaisit”, lyhyempi veli sanoi ja jätti mainitsematta, että tarkkaan ottaen hän ei edes olisi tiennyt kuin omalta kantiltaan, kuka tyttö oli.

”Hei, Tyy, sano sille jotain sillä sinun tyypillisen hölmöllä tyylilläsi niin saadaan se lähtemään meidän mukaan. Sille ei hyödytä puhua täällä”, puhujana toimi edelleen vanhempi kaksonen.

”Sekö sitten ei saa väärää kuvaa sinun puheestasi?” Tyyksi kutsuttu, se pidempi ja nuorempi kysyi hieman epäillen. ”Selvä sitten”, hän huoahti ja lähestyi taas puun alla edelleen istuvaa Alicea kasvoillaan lämmin hymy.

”Hei. Minä olen Titteli Tyy ja hän on veljeni Titteli Tom. Emme yritä sekoittaa tai pelottaa teitä. Me olisimme kovin otettuja, jos te lähtisitte mukaamme, hyvä neiti. Tiedämme jonkun, joka voi kertoa, kuka te olette”, hän oli aloittanut teitittelyn, mikä oli yksi hänen luonteenpiirteistään; pyytäessään jotakin hän teititteli ihmisiä, vaikka puhuikin heistä muuten veljensä tapaan kuin esineistä, ja hänen hymynsä vain lämpeni, jos mahdollista. Hän oli sellaisia ihmisiä, joihin luottaa täysin huomaamattaan vaikka yrittäisi hokea itselleen, että ei saa luottaa. Eikä Alice edes hokenut mitään sen kaltaista, joten hänestä Tyyn ehdotus kuulosti oikein hyvältä.

”Pisteet kotiin”, Tom sanoi ja virnisti näyttäen peukaloitaan. Hänen veljensä puhetyyli, kun tämä esitti pyyntöjä nauratti häntä jatkuvasti, mutta hän oli jo aikoja sitten todennut, että se todella toimi paremmin Aliceihin kuin hänen oma tyylinsä. Sama teksti hänen suustaan olisi kuulostanut tältä: ”Nimi on Tom ja tuo tuossa on Tyy. Alas tulla, meillä ei ole koko päivää.”

Vaikka Tomin kommentti olisi voinut laskea tarinan uskottavuutta, Alice ei välittänyt siitä vaan nousi ylös, pudisteli taas refleksin omaisesti hamettaan ja oli valmis lähtemään veljesten mukaan.

Hetkeen kukaan ei liikkunut, mutta lopulta Tyy lähti johtamaan ryhmää ja Tom kulki hänen vierellään niin, että he jättivät Alicen viimeiseksi, mikä sinällään oli hieman typerää heiltä, sillä tytön olisi ollut hyvin helppo eksyä matkasta, tarkoituksella tai tahattomasti, eivätkä veljekset halunneet kumpaakaan.

”Sinäkö nyt sitten ihan vakavissasi ajattelit, että me kohdellaan tuota normaalina Alicena?” Tom kuiskasi veljelleen, mikä sinällään oli mielenkiintoista, sillä hän ei ollut aikaisemmin pyrkinyt madaltamaan ääntään tai puhumaan niin, ettei Alice kuulisi, oli kyse mistä vain.

”No mitäs muuta?” nuorempi kysyi hieman hölmistyneenä. ”Niinhän me sille sanottiin”, hän näytti siltä, että meinasi alkaa hymyillä, minkä hänen veljensä kuitenkin keskeytti sanomalla, että nyt oli väärä aika hymyillä aivottomasti.

”Se on sininen. Ei muut halua nähdä uutta sinistä Alicea”, vanhempi selitti hiljaisella äänellä jokseenkin turhautuneen oloisena. Hänen veljensä oli hiljaa aikansa ja oikeastaan ainoa ääni lähti vain heidän housujensa ja tunikoidensa kahinasta kun kaksoset kävelivät heille niin kovin tutussa metsässä.

Siinä samassa he huomasivat, että Alice ei pitänyt pienintäkään ääntä ja kääntyivät katsomaan taakseen huomaten, että tyttö kulki takaperin tiiraten hyvin tarkasti maata.

Tom palasi hänen luokseen ja riuhtaisi tyttöä kädestä niin, että hän kääntyi 180 astetta ympäri. ”Käytä aivojasi. Jos kuljet noin, sinun on kuljettava näinpäin jotta pääset sinne, minne haluat”, poika sanoi pikkulasta ojentavaan sävyyn täysin ihmettelemättä Alicen takaperinkulkemista.

”Minne minä haluan?” Alice kysyi, muttei edes jättänyt aikaa vastata vaan tuntui tajuavan jotain muuta tärkeää, sillä muistamatta mitään, edes sitä kuka oli, hänen aivonsa olivat alkaneet kulkea omituisia ratoja, ja hänen keskittymiskykynsä oli melkein olematon.

”Ei vaan - ! Miksei minulla ole kenkiä? Missä minun kenkäni ovat? Miksi teillä on kengät? Keitä te olette? Ja kuka minä olen?” tyttö kyseli paljon ja osoitti väliin paljaita jalkojaan. Tom ei olisi halunnut uskoa, että tyttö oli oikeasti niin nopeasti unohtanut, miksi hän oli kulkenut heidän kanssaan. Mutta toisaalta poika tiesi, että muuta ei voinutkaan odottaa.

”Sinulla ei ollut kenkiä alun alkajenkaan. Muihin kysymyksiin vastaaminen olisi ajanhukkaa. Meillä ei ole koko päivää aikaa, joten liikettä niveliin”, vanhempi kaksosista kurtisti kulmiaan huokaistessaan. Hän ei edelleenkään uskonut muiden tykästyvän tähän siniseen Aliceen, mutta vielä vähemmän hän uskoi jaksavansa toimia lapsenvahtina tytölle. ”Hyvä on, Tyy, viedään se tapaamaan Cavania. Olkoot sininen ja kolmastoistako se jo oli”, Tom huikkasi veljelleen, joka vastasi siihen hymyllä.

”Voisitteko lähteä mukaamme, hyvä neiti? Tiedämme henkilön, joka osaa vastata kysymyksiinne”, Tyy sanoi Alicelle uudestaan eikä häntä tuntunut lainkaan haittaavan sanoa samaa asiaa uudestaan. Ja Alice teki uudestaan saman päätöksen lähteä veljesten mukaan, sillä edelleen Tyy oli luotettavan oloinen ja Alice ei nähnyt syytä olla lähtemättä, edes Tomin puheiden sävystä huolimatta.

Seurue jatkoi matkaansa, tällä kertaa Tom taaimmaisena nuristen jotain itsekseen ja lopulta hän alkoi lausua runon kaltaista, johon hänen veljensä ryhmän etummaisena liittyi mukaan. Jos heidän välissään kulkeva tyttö olisi muistanut kuulleensa runoja joskus aikaisemmin, hän olisi tajunnut, että kaksosten lausuma runo oli omituisin ja vinksahtanein jonka hän oli kuullut, mutta nyt hän vain kuunteli itsekseen unohtaen säkeet heti ne kuultuaan.