3. luku

Tunneli, jossa Alice tippui alaspäin, oli sisältä aivan yhtä pimeä kuin miltä oli näyttänytkin eikä tyttö nähnyt edes omaa käsivarttaan. Hän kyllä kerran tunsi osuneensa johonkin, minkä epäili olevan hillopurkki tai jokin muu säilytysastia, koska se oli tuntunut lasilta ja ollut liian leveän oloinen ollakseen pullo tai juomalasi. Jonkin ajan kuluttua hän myös ohitti päällä olevan lampun, mutta ei tajunnut tarpeeksi ajoissa tarttua siihen valaistakseen matkaansa.

Hän oli tuntenut tippuvansa mutta vauhti hidastui. Lopulta Alice alkoi miettiä, oliko hän pysähtynyt kokonaan ja jäisikö hän siihen kunnes uni vaihtuisi tai loppuisi. Pian sen jälkeen kun ajatus oli päässyt hänen mieleensä hän kuitenkin tunsi laskeutuvansa hiljaa istualleen. Hän ei silti nähnyt mitään. Paitsi lattian ruudullisen kuvioinnin. Mikä tarkoitti, että jostain oli pakko tulla valoa. Alice nousi seisaalleen ja tutkaili minne oli päätynyt. Hän oli laskeutunut niin, ettei ollut nähnyt sitä, mutta seinässä oli hitusen raollaan oleva ovi, jonka takaa valo tuli.

Alice avasi oven kokonaan ja katsoi seuraavaa huonetta. Tai käytävähän se oikeammin oli. Pitkänmallisen huoneen seinät olivat vieretysten täynnä erikokoisia ja näköisiä ovia, joista kaikki olivat tiukasti kiinni, paitsi se, josta Alice katseli huoneeseen. Jotkin ovet olivat hyvinkin suuria, toiset taas kovin pieniä. Keskellä käytävämäistä huonetta oli melko matala pöytä, joka yltäisi keskipituista kymmenvuotiasta vyötäisille, ja sen päällä oli pienehkö pullo sekä hopeinen avain.

Alice nauhrahti, sillä hän oli selvästi kasvanut ohi Alice-iän. Hän kuitenkin päätti kokeilla, kuinka pitkälle se sama uni jatkuisi, jos hän seuraisi alkuperäistä tarinaa, mutta kerkesi ottaa vain muutaman askelen ennen kuin ovi josta hän tuli sulkeutui raskaanoloisesti hänen takanaa. Tyttö vilkaisi sitä, mutta totesi, ettei sillä oikeastaan ollut mitään väliä ja käveli pöydän luokse.

Hän kumartui poimimaan pullon, ja ihan vain koska halusi nähdä, lukiko siinä mitä hän oletti, hän käänsi pienen pullonkaulaan kiinnitetyn lapun oikein päin ja luki hyvin selvät sanat ”juo minut”. Alice jatkoi hymyilyään, otti hopeisen avaimen toiseen käteensä ja kulautti pullosta ensin melko vähän. Hän ei varsinaisesti huomannut mitään eroa, paitsi että hänen suussaan maistui tavalliselta vesijohtovedeltä, joten hän kokeili juoda hieman enemmän. Tyttö tunsi pienen nykäyksen jaloissaan ja tajusi, että hän hyvä kun näki pöydän päälle. Hän hörppäsi loput pullosta ja pian Alice seisoi noin tavallisen kouluviivoittimen kokoisena pöydän varjossa.

Hän kerkesi hetken ihmetellä, miten hänen vaatteensa olivat pysyneet sopivan kokoisina, ennen kuin tajusi järkytyksekseen, että vaatteet eivät edes olleet hänen. Seuraavan järkytyksen olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla, että missä välissä ne olivat vaihtuneet tai kuinka hän ei ollut huomannut sitä aikaisemmin, mutta se olikin, että hänellä oli yllään hame.

Alice hypisteli hetken sinistä kellohelmaista mekkoa, jonka päälle oli kiedottu puhtaanvalkoinen esiliina, minkä jälkeen hänen kätensä hakeutuivat esiliinaa kiinni pitävälle isolle rusetille. Myös mekon kaulukseen oli kiinnitetty musta rusetti. Hän vilkaisi alas ja nosti polvipituista helmaa hieman saaden vastaansa monta kerrosta alushametta. Hänellä oli valkeat pitkät sukat ja jaloissa kauttaaltaan mustat kengät, joiden pohjat olivat tavallista paksummat.

Tyttö seisoi liikahtamatta pää tyhjää lyöden kunnes tajusi, että sehän oli vain aivan loogista. Hän uneksi olevansa Ihmemaassa, joten kai se kävi järkeen, että vaatetus muuttui mukana. Mutta hän ei keksinyt syytä, miksi hän oli kuvitellut sen kaiken pitsin ja hörhelön.

Alice lähti viimein liikkeelle katsellen yllättäen valtavaksi muuttuneen käytävän seiniä. Yhdellä seunustalla oli hyvin pieni ovi, joka tosin ei sillä hetkellä ollut tytölle kovinkaan pieni. Hän asteli sen eteen ja totesi olevansa jopa hieman pieni kyseiseen oveen verrattuna, ellei oven kahvan sitten ollut tarkoituskin olla olkapään tasalla. Hän kokeili ovea, mutta se ei avautunut, vaikka hän ei kyllä ollut niin odottanutkaan. Avain, jota Alice puristi yhä tiukasti nyrkissään, oli pienentynyt hänen mukanaan, mutta sopi silti oven lukkoon pienen naksahduksen saattelemana. Tyttö väänsi avainta ja kuuli lukon hennon kilahduksen. Hän työnsi oven auki ja vilkaisi vielä selkänsä taakse.

Pöytä näytti olevan hyvin kaukana, ja sen jalan vieressä hän vaivoin erotti pienen lasipullon, joka ammotti tyhjyyttään. Huoneen jokainen seinä näytti olevan hyvin kaukana ja ovet niissä olivat valtavia, minkä huomattuaan Alice tajusi myös, ettei hän enää tunnistanut ovea, josta oli tullut. Hän jäi harkitsemaan hetkeksi, mutta hänen toinen hyvin vahva luonteenpiirteensä uneksijuuden rinnalla kutkutti takaraivossa ja Alice tiesi, että se veisi voiton kuten yleensäkin. Alice oli äärimmäisen utelias.

Hän kääntyi ja astui sisään huoneen pienimmästä ovesta, joka sillä hetkellä oli hänelle jopa hieman iso, ja joka vei kuin veikin Ihmemaahan.