10. luku

Cecile ilmestyi tyhjästä, yllättäen myöskin saman kokoisena Cavanin eteen, joka veti piipun suustaan ja puhalsi tervehdykseksi savua hymyileväisen, kissankorvaisen miehen kasvoille. Cecilen korvat tuntuivat kasvavan suoraan hiuksista, jotka olivat oudolla tavalla violetin ja pinkin välimaastoa.

”Köh köh... Umbh!” Cecile kakoi ja ei selvästi lopulta saanut edes henkeä. Kukaan Billin lisäksi ei kestänyt Cavanin piippusavua suoraan henkeen puhallettuna.

”Aaah, anteeksi. Sinä olitkin se raitis”, Cavan sanoi eikä hänen virneensä ollut täysin kohtelias tahi ystävällinen. Hänen lauseensa olisi voinut kyseenalaistaa, sillä melkein kaikki muut kuin hän itse olivat raittiita, mutta muut eivät jaksaneet haastaa riitaa Cavanin kanssa, sillä miehestä ei silloin saanut mitään irti eikä hän suostunut sanomaan hävinneensä, vaikka se olisikin kuinka selvää.

”Siis kuinka pitkään sinä poltat yhtä piipullista?!” Cecile kysyi vedet silmissään. Cavan vain puhalteli hetken ilmaa ulos keuhkoistaan, hänelle jopa yllättävän huomaavaisesti Cecilestä poispäin.

”Minua häiriköitiin”, hän sanoi yksinkertaisesti ja verkkaisesti, kuten aina.

”Bill vai Tom?” Cecile kysyi, sillä oletti sen tapahtuneen tarpeeksi lyhyt aika sitten, että vaikka Cavan ei kenties tiennytkään sitä, hän muistaisi sen edelleen. Cavanin muisti oli tunnetusti surkea, mutta hän korvasi sen yleensä tietämyksellään.

”Tom. Kävi veljensä kanssa”, Cavan sanoi ja hänestä näkyi, että hän muisti sen vain, koska oli tapahtunut jotain suurempaa, minkä hän oli luokitellut tärkeäksi muistaa.

”Mitä?” Cecile kysyi, sillä hän osasi lukea piippuaan polttelevaa miestä melko hyvin.

”Ei mitään uutta, ei. Ne toi mukanaan Alicen, se oli menettänyt muistinsa siinä niiden metsässä”, Cavan sanoi hymisten ja katsoi Cecileä kuin odottaen, millaisen reaktion miehestä saisi irti. Kissankorvat höristyivät ja miehen silmät laajenivat hieman.

”Alicen? Minkä värisen, muistatko vielä?” Cecile katsoi vihreähiuksista miestä silmiin ja tajusi sen takia kääntää päänsä ajoissa, sillä tämä aikoi puhaltaa savut ulos. Se näkyi hänen silmistään hieman ilkeänä tuikahduksena.

”Toki muistan. Sininenhän se”, hän sanoi ja kun hän sanoi jotain niin suurella varmuudella polttaessaan, siitä ei voinut kuin epäillä ansaa tai koiraa haudattuna. Mutta se oli aihe, josta irvaillakseen jopa Cavan varmaan miettisi muutaman kerran. Sen takia Cecile ei ollut aivan varma, pitäisikö hänen uskoa. Hän oli tullut alkujaankin kysymään Alicesta ja kerinnyt jo päätellä, että uusi saattaisi olla tullut, koska Peter oli palannut, mutta oliko sininen Alice oikeasti tullut takaisin...?

Kaikki olisi ollut helpompaa, ellei Cavan olisi polttanut. Hän ei ehkä ollut se lempein tai kiltein ja harhaanjohtamisesta hän saattoi tykätä, mutta valehtelusta ei oikeastaan. Silti, koska hän poltti, hän ei saattanut ajatella valehtevansa, vaan saattoi muistaa tapahtuman vuosien takaa ja uskoi vahvasti sen tapahtuneen hetki sitten. Cecile katsoi häntä arvioivasti.

”Voitko lopettaa polttamisen hetkeksi?” Cecile kysyi.

”En”, Cavan vastasi kysymykseen hymyllä. Häntä oli hänen omasta mielestään häiriköity jo aivan tarpeeksi, tämän piipullisen hän polttaisi loppuun hyvillä mielin.

”Oletko ihan varma, että se oli sininen Alice ja että se tapahtui äsken?” Cecile katsoi Cavania hyvin epäileväisesti.

”Olen olen”, Cavan sanoi ja kohotti kulmaansa. ”Vai eikö kissimirri usko?”

Cecile tuntui punehtuvan naamaltaankin.

”Nähdään”, hän sähähti ja katosi tyhjään ilmaan. Cavan naureskeli, että oli hyvin cecilemäistä olla voimatta lähteä ilman edes jonkinlaista hyvästelyä, vaikka hän oli selvästi loukannut miestä. Kaikki muut olisivat lähteneet mitään sanomatta, Cavan tiesi sen kokemuksesta. Jopa Tyy, tarpeeksi pahasti suututettuna. Hän oli loukannut melkeinpä poikkeuksetta jokaista Ihmemaan asukasta jolle oli puhunut. Se ei kuitenkaan huolestuttanut häntä vähääkään, hän tiesi, että he kaikki antaisivat hänelle anteeksi ja tulisivat takaisin. Niin asiat Ihmemaassa toimivat – he olisivat antaneet anteeksi joka tapauksessa, mutta koska kyseessä oli Cavan, anteeksianto oli hieman nopeampaa: hän nimittäin oli ainut, joka tiesi, ja se oli melko hyvää valuuttaa Hertan maassa.

”Olisi nyt vielä hetkeksi jäänyt. Jäi mainitsematta, että se oli kolmastoista eikä ensimmäinen.”

Alice oli kulkenut tummasävyitteisessä metsässä jo aikansa, ja oli kerinnyt todeta, että puolet koko maasta varmaan olikin metsää. Hän oli kohdannut kaksi kettua, kauriin ja lampaan. Yksikään niistä ei sanonut hänelle mitään, paitsi toinen ketuista nyökäytti hänelle päätään kuin toivottaen ”hyvää päivää”. Lammas, jonka hän oli nähnyt, ei tytön mielestä ollut aivan puhtaasti lammas. Hän olisi voinut vannoa nähneensä häivähdyksen pyöreistä laseista sen silmien ympärillä ja melkein uskoi nähneensä hameen ja hartiahuivin villaturkin sijasta. Se oli kuitenkin jahdannut nopeasti poispäin kierivää lankakerää, eikä ollut kerinnyt kiinnittää tyttöön mitään huomiota.

Puihin oli kiinnitetty paljon ristiriitaisia ja Alicen näkövinkkelistä äärettömän turhia tienviittoja, joissa luki suuntia kuten ”ylös” – viitta osoitti suoraan maan sisään – ja ”sinnepäin”. Tyttö oli lakannut välittämästä niistä jo aikaa sitten. Metsän läpi oli kulkenut muutamia polkuja, mutta Alice oli välttänyt seuraamasta niitä, kuten Tyy oli huomauttanut että kannattaisi tehdä juuri ennen kuin tyttö oli eronnut heistä.

”Pääsenköhän minä minnekään näin...?” Alice mutisi itsekseen sillä oli alkanut epäillä, ettei liikkunut eteenpäin ollenkaan. Hänen paljaita jalkojaan särki hieman ja hän istahti isolle kivelle puunjuurelle. Alice tunsi olonsa raukeaksi ja olisi kovasti halunnut nukahtaa, mutta käski itseään pysymään hereillä.

Yht'äkkiä tyttö luuli kuulleensa huudon jostakin. Aivan kuin joku olisi huutanut hänen nimensä. Hän katsoi ympärilleen, mutta missään ei ollut ketään, näkyvillä ainakaan. Tyttö nousi seisomaan, pudisteli hamettaan – jälleen kerran enemmän vaistonomaisesti, kuin että se olisi ollut likainen – ja suuntasi samaan suuntaan kuin oli koko ajan kävellyt, ja jonka oletti olevan suunta, jonka Tyy ja Tom olivat hänelle neuvoneet.

Cecile oli huutanut Alicen nimeä, eli Alice ei ollut kuullut väärin tai kuvitellut. Mies ei ollut kuitenkaan päässyt puhumaan Alicelle, sillä joku muu oli vetänyt hänet puun taakse piiloon ja peittänyt hänen suunsa.

”Doug! Mitä sinä luulet tekeväsi?!” Cecile kähisi niin kovaa kuin sai äänensä kuulumaan.

”Säästän sinut nolaamasta itsesi”, toinen mies sanoi näyttäen hyvin vakavalta. Hänellä oli mustat hiukset ja hänen vaatteensa muistuttivat enemmän tai vähemmän pukua, jonka liepeet olivat valkeat.

”Ja sainpas tilaisuuden napata sinut syliini edes kerran”, miehen virne olisi ollut hyvinkin kammottava, jos olisi istunut hänen sylissään kuten Cecile. Kissankorvainen mies potkaisi Dougia täysillä polveen ja irrottautui tästä.

”Tuollaisten puheitten takia sinua vältellään”, hän totesi. Se piti paikkansa. Joidenkin tahojen mielestä Doug oli viidestä yleisen mielipiteen mukaan idiootiksi luokiteltavasta Hertan maan asukkaasta – Cavan, Tom, Bill, Maurice ja Doug – typerin.

”Minähän vain olen rehellinen”, Doug vastasi kohauttaen olkiaan. Hän ei juurikaan välittänyt siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Eikä kukaan ollut koskaan hänen kohdallaan kyseenalaistanut hänen rehellisyyttään, sillä hän oli suora sanoissaan ja teoissaan oli kyse mistä hyvänsä. Ainoan ongelman muodostikin sitten vain hänen luonteensa. Peterillä oli hänestä jopa traumat, joista pitkäkorvainen mies ei mielellään paljoa puhunut.

”Mutta mitä ihmettä sinä tarkoitit, että nolaisin itseni? Millä perusteella?” Cecile kysyi.

”No olit menossa lörpöttämään sille tytölle ummet ja lammet”, Doug töksäytti katsoen Cecileen hieman kummissaan. Hän selvästi oikeasti ajatteli olleensa hyödyksi.

”Ja sitten?” Cecile ei edelleenkään ymmärtänyt, mikä siinä olisi ollut niin kamalaa. Jos pitäisi mainita, ketkä olivat odottaneet Alicen paluuta hartaimmin, Cecile olisi ehdottomasti ollut listan kärkipäässä.

”Hetki...” Doug katsoi pinkkitukkaista miestä kasvoihin, tutki tämän ilmettä, kunnes hänen silmänsä laajenivat ja hän näytti tajuavan jotain.

”Eikä. Sinä et huomannut”, hän naurahti epäuskoisesti ja hänen kasvonsa nousivat virneeseen.

”Huomannut mitä?” Cecile alkoi ärsyyntyä. Hänen pinnansa olivat edelleen kireällä Cavanin kanssa juttelemisesta, eikä Doug oikeasti ollut paras henkilö ilmaantumaan paikalle heti sen jälkeen, ainakaan jos Cecilen mielenterveyttä ajateltiin. Mutta Cecile oli kohtelias, eikä hän ollut oikeasti, kunnolla suuttunut pitkään aikaan.

”Ei se ollut ensimmäinen Alice”, Doug sanoi edelleen hyvin epäuskoisen näköisenä.

”Etkö oikeasti huomannut?” hän kysyi ja pyöritti päätään. Cecile oli hiljaa ja mietti. Alice oli aivan varmasti ollut sininen ja Cavan oli sanonut niin. Cecile sanoi sen ääneen.

”Hah! Sininen se oli, kyllä, mutta ei ensimmäinen. Älä kysy minulta, monesko se on, en minä sitä muista, mutta ei se kukaan aiempi ole, se on varmaa”, mustahiuksinen mies sanoi.

”Kolmastoista”, numero tuntui karkaavan Cecilen huulilta. Se oli selvästi tullut automaattisesti ja hyvin helposti kummempia miettimättä. Doug katsoi häneen ilmeellä, johon tuntui sekoittuvan sääliä ja äärimmäisen suurta huvittuneisuutta.

”Voi Cecile-parkaa... Sinä ihan oikeasti uskot, että ensimmäinen tulee vielä takaisin, etkö uskokin?” miehen ilme ei muuttunut.

”Ei se tule. Sanoi tulevansa, mutta ei se tule. Te olette kaikki hölmöjä, kun jaksatte vielä uskoa siihen”, hän käyttäytyi ivallisesti ja hänen äänessään kuulsi lievä vastenmielisyys, mutta mies jopa itse sanoessaan sen ajatteli menneensä liian pitkälle. Ehkä siksi tai ehkä koska ei kerinnyt, Doug ei väistänyt Cecilen potkua.

”Sinäkin toivot, jossain tuon typerän pääsi sisällä”, Cecile sanoi hänelle harvinaisen kylmin silmin.

”Toivon ehkä, mutta en enää usko siihen. Enpähän pety”, Doug totesi kuivasti. Keskustelu oli selvästi loppunut siihen.

”Kolmastoista Alice... Pitää käydä tervehtimässä. Haluan tietää, millainen tämä tällä kertaa on”, Cecile sanoi hymyillen. Hymy kätki taakseen pettymykseen sekoittuneen surun siitä, että ensimmäinen ei ollut palannut vieläkään.

”Tuletko mukaan?” hän kysäisi Dougilta. ”Hyvien tapojen mukaista.”

”Jätän väliin. Jos satun törmäämään siihen, ei se haittaa, mutta Alicet... En oikein jaa teidän mielenkiintoanne”, Doug vastasi hymyyn omalla, melko kylmällä versiollaan.