25. luku

Patakuningatar olisi tuskin voinut sanoa mitään muuta, mikä olisi nostanut niin uskomattoman suuren hälinän vain neljän ihmisen voimin.

Ensin kaikki vain katsoivat häntä selvästi uskoen, että he olivat kuulleet väärin. Sen jälkeen Quenna alkoi raivota siitä, että heille ei oltu kerrottu mitään, Kinsey seuraten yllättävän nopeasti herttakuningattaren jäljillä. Hagan oli kenties ainut, joka näytti oikeastaan surevan uutista Kiralin kuolemasta. Mies painoi päänsä ja pudisti sitä surullisena. Claver pysyi pisimpään epäuskoisen näköisenä, kuin hänen maailmastaan olisi viety pohja, vaikka Sadey ei suinkaan ollut mikään vitsiniekka. Sen jälkeen hänkin alkoi kysellä, miksei Padasta ollut tullut ilmoitusta ilmeisesti kenellekään.

Asia saattoi järkyttää heitä enemmän kuin surettaa siksi, että he olivat kaikki eläneet jo hyvin pitkään. Ikänsä puolesta heidän tulisi olla jo kauan sitten kuolleita, mutta he olivat eläneet nuoren näköisinä ilman merkkiäkään kuoleman todennäköisyydestä. Nyt kun yksi heistä sitten oli kuollut vanhuuteen, se tarkoitti, että kuka tahansa heistä saattaisi menehtyä seuraavaksi.

”En nähnyt syytä ilmoittaa”, Sadey sanoi hieman kylmästi, korottamatta itse ääntään.

”Et nähnyt syytä? Et nähnyt syytä?!” Quenna katsoi häntä suoraan silmiin, melkein unohtaen kaikki syynsä vihata patakuningatarta ja vain oli vihainen hänelle tästä yhdestä asiasta.

”Niin. Viestin vieminen vie pitkään, etenkin Herttaan asti, ja se olisi ollut aivan tarpeetonta lähettieni rasittamista”, nainen kohautti harteitaan pienellä liikkellä saaden puuhkansa kahahtamaan. Sadey ei valehdellut ja sanoi ajatuksensa julki, mutta hän ei yrittänytkään oikeasti selittää toimiaan. Hänen ei tarvinnut.

”Pidätkö sinä tarpeettomana tiedottaa meille, että ensimmäinen meistä on kuollut?” Kinsey kysyi typertyneenä. He eivät tainneet olla koskaan aikaisemmin samalla puolella Quennan kanssa missään asiassa.

”Miten niin ensimmäinen meistä? Quelita? Dymond? Entä he?” Sadeyn katse oli syyttävä eikä hän usein ollut niin hyökkäävä sanoiltaan, vaikka hänen äänensävynsä ei muuttunutkaan.

”He eivät kuolleet luonnollisista syistä”, ristikuningas sanoi hieman vaivaantuneena. Hän ei selvästi olisi halunnut lähteä riitelemään tästä aiheesta.

”Emmekö me juuri heistä tulleetkin tänne puhumaan?” Sadey kysyi äänessään tiettyä kalseutta.

”Krhm. Tulimme”, Kinsey yritti selvästi päästä pois patakuningattaren painostuksesta ja ottaa tilanteen takaisin hallintaansa.

Mies onnistuikin siinä, mutta selvästi vain siksi, että Sadey ei ollut luonteeltaan juurikaan hyökkäävä ja istui jopa tyytyväisenä taaksepäin odottaen, että Kinsey kertoisi tarkkaan perusteet kokouksen järjestämiselle.

”Luulen että te varmaan olettekin jo päätelleet, että minä järjestin tämän kokouksen”, Kinseyn sanoista kuului vain heikosti, että hän koki olonsa hyvin epämukavaksi. Häntä katsoi neljä paria silmiä, joista yksissäkään ei heijastunut tukea. Edes Claver ei näyttänyt innostuneelta tilanteesta – hän oli myöntynyt miehensä pyyntöön järjestää kokous eikä ollut sanonut mitään väitteestä, että Quenna olisi tuhonnut Ruudun, koska ei ristikuningatar tiennyt vaikka se olisi ollutkin totta, mutta hän oli sanonut että mitä tuli muiden vakuuttamiseen, Kinsey olisi omillaan.

”Emme ole tavanneet toisiamme moneen vuoteen, edes ennen Ruudun tuhoa”, Kinsey alusteli asiaansa. Claver ei voinut olla ajattelematta, että hänen miehensä ei osannut pitää puheita. Tietysti he kaikki tiesivät, etteivät he olleet tavanneet vuosiin. Itsestäänselviä puhumalla Kinsey saisi vain kaikki hermostumaan entistä enemmän.

Yetta ja Yevgeny olivat menneet värillisten kuningattarien ja kuninkaiden pöydälle ja istuutuneet heitä varten tyhjinä oleville paikoille. He olivat muiden mielestä kenties muuttuneet eniten sitten sen, kun viimeksi oli järjestetty kokous, mistä tietysti oli kyllä jo kerinnyt kulua aikaa. Keltaisen kuningattaren ja kuninkaan hymyileväiset kasvot olivat muuttuneet kenties jotenkin kovemmiksi kuin ne olivat olleet.

”Olemme pahoillamme vanhemmistanne... ja maastanne”, Greene sanoi ensimmäisenä.

Molemmat keltaisiin pukeutuneista nyökkäsivät. Ruudun tuhosta oli jo vuosia, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun he tapasivat sen jälkeen.

”Kiitos huomaavaisuudestanne, mutta meillä on ikäviä uutisia muillekin”, Yevgeny sanoi.

”Blum, Blundel... Teidän isänne menehtyi luonnollisista syistä äskettäin, mikä viivytti lähtöämme muutaman päivän. Päätimme ilmoittaa asiasta vasta kasvokkain, sillä viestinviejät eivät olisi saaneet tietoa teille yhtään sen nopeammin”, Yetta sanoi myötätuntoinen sävy äänessään.

Siniset sisarukset eivät koskaan näyttäneet suuria tunnetilojen vaihteluita, he saattoivat olla vihaisia mutteivat koskaan raivoissaan tai iloisia mutta eivät koskaan haltioissaan, yllättyneitä mutteivat järkyttyneitä.

Nyt he näyttivät surullisilta. He molemmat painovat päänsä. Blum alkoi itkeä, mutta se oli hiljaista itkua, ei vuolasta nyyhkytystä, vain hiljaiset ja runsaat kyyneleet, jotka valuivat naisen poskia samalla kun hänen hartiansa vavahtelivat.

Blundel puri huultaan ja kietoi kätensä siskonsa hartioiden ympäri, painaen päänsä tämän olkapäätä vasten. Tämän jälkeen miehen kasvoja ei näkynyt sinistä kangasta vasten valjuina valuvien vaaleiden hiusten takaa.

Gleddis, Greene ja Reagan olivat myöskin vaiti. Gleddis tosin ei tuntenut suurtakaan surua, mutta jopa vihreällä kuningattarella oli tilannetajua. Greene oli kenties hieman osaaottavaisempi, vaikka hän pohti samalla miten Kiralin kuolema mahtoi vaikuttaa yleiseen suhteeseen kuninkaallisten välillä.

Muut odottivat rauhassa, että sininen kuningatar ja kuningas olivat valmiit jatkamaan – tai oikeammin aloittamaan – keskustelua. Sanoin että Blum ja Blundel näyttivät surullisilta, eivät murtuneilta. Blum veti muutaman kerran syvään henkeä sisäänsä ja pyyhki silmänsä kämmensyrjällään, Blundel nosti kasvonsa ja irrotti kätensä siskonsa hartioilta. He olivat surullisia, mutta eivät missään nimessä murtuneita tiedosta isänsä kuolemasta.

”Voitte kyllä aloittaa”, Blundel sanoi hentoisessa äänessään käheyttä, jolloista siinä ei ollut koskaan kuulunut.

”Olisihan meidän tätä jo pitänyt osata odottaa”, Blum nyökkäsi ja hänen äänensä oli häritsevän tasaisen välinpitämätön, vaikka nainen itse ei sitä selvästi ollut, mutta hänen sekä veljensä puhetyyleihin vain piti tottua.

”Menisin kyllä mieluusti heti asiaan, kuten minun alkujani pitikin, mutta... On aivan pakko kysyä tässä välissä”, Yevgenyn katse kääntyi vihreään kuningattareen.

”Gleddis. Mitä ihmettä sinulle tapahtui?” keltaisen kuninkaan kulmat olivat ällistyneen kysyvästi koholla. Gleddis irvisti. Hänen kasvonsa olivat edelleen parhaillaan kellertävän vihertäviksi muuttuneiden mustelmien peitossa.

”Arvaa. Ei tule menemään oikein”, Gleddis usutti puolivitsillään.

”En tiedä. 'Kaaduit' portaissa?” Yevgeny nojasi käsi pöydällä rystysiinsä ja kohautti keveästi toista olkaansa. Yevgeny näytti yllättäen hyvin samalta kuin ennen maansa ja vanhempiensa tuhoa, hänen kasvonpiirteensä näyttivät vähemmän kovilta ja vakavilta.

Kenties kaikista oli parempi saada hieman hupia pitkästä aikaa, jottei heidän tapaamisensa näyttäisi samalta kuin heidän vanhempiensa – joka näin sivumennen sanoen oli jo täydellisessä rähinävaiheessa päällä, sillä Quenna oli menettänyt malttinsa ja huusi seisaaltaan tuskin selostustaan puoleenväliin päässeelle Kinseylle ”kuinka sinä kehtaat syyttää minua?!” ja näytti siltä, että olisi hyvinkin voinut hyökätä miehen kimppuun pöydän yli, mutta toistaiseksi häntä esti Haganin käsi olkapäällä.

”En”, Gleddis sanoi naama edelleen virneessä.

”Hmm... Tulit kokin mukiloimaksi, kun yritit pihistää pikkuleipätaikinaa?” Yevgeny heitti toisen ehdotuksen. Se sai Blumin tirskahtamaan hieman naisen luonteen vastaisesti ja kaikkien muiden suupielet nykimään. Reagan peitti huvittuneisuutensa selvästi parhaiten.

”Voi, se oli hauskaa...” Blum sanoi hiljaisesti itsekseen ja puisti päätään huvittuneena.

Yetta tökkäisi veljeään kylkeen ja katsoi häntä hieman varoittavasti joskin ilme ei ollut vakuuttava, sillä häntä itseäänkin nauratti, mutta hänestä Gleddisin hieman happamemmaksi ja ilkeämmäksi muuttunutta ilmettä ei olisi saanut vain ohittaa.

Syy siihen, että harvoin itse provosoituva Gleddis, joka oli tottunut härnäämään muita, ärsyyntyi, oli se, että niin oli oikeasti kerran tapahtunut. Gleddisin taikinavarkaissa oli napannut Ruudun maan kokki. Kyseinen tapahtuma oli sattunut heidän ollessa hyvin nuoria kun heidän vanhempiensa keskustelut eivät olleet jaksaneet kiinnostaa heistä ketään. Ruudun maan pääkokki oli toki ollut melko rauhallinen ja lempeä, kuten lähes kaikki siinä maassa, mutta jos oli jokin asia, jota hän ei sietänyt, niin sitten keittiöön luikkiminen ja keskeneräisten ruokien syöminen.

Gleddisiä ärsytti vain enemmän, sillä hän ei edes ollut varkaissa yksin, vaan Reaganin, Renan ja Blumin kanssa, mutta vain hän jäi kiinni. Blum oli vielä kehdannut tirskua hänelle! Aivan kuin sininen kuningatar ei olisi ollut se, joka lapsesta asti hentoisen välinpitämättömältä vaikutettuaan oli nauranut heleästi Gleddisin viimein päästyä pois kokin käsittelystä, vaikka hän itse oli paennut ensimmäisenä.

”Gleddisiä vain nolottaa”, Yevgeny sanoi ja kenties se todella oli lähempänä totuutta kuin sanoa että vihreä kuningatar olisi ärsyyntynyt. Olihan hän ärsyyntynytkin, mutta se johtui enimmäkseen siitä, että häntä nolotti.

Gleddisin ilme näytti siltä, että jos keltainen kuningas suunnitteli jatkavansa aloittamallaan tiellä, häntä kohtaisi hyvin hidas ja kivulias kuolema.

Kenties siitä syystä, tai kenties koska hänen yrityksensä saada toiset hieman hilpeämmiksi oli onnistunut, mies perääntyi: ”Hyvä on, hyvä on. En tosiaankaan tiedä. Joten kertoisitko nyt, mitä sinulle tapahtui?”

Epätasaisten askelmien laskeutuminen oli ollut hankalaa, mutta Alice ei halunnut edes yrittää kiivetä niitä sandaalit jalassaan, joten tyttö riisui kenkänsä. Muutaman portaan väli oli jopa niin suuri, että hän melkein joutui kiipeämään portaalta toiselle.

Päästyään takaisin tornissa olevaan käytävään, jossa oli vain pölyisiä huoneita, Alice ei voinut vieläkään käsittää, miksi Griffith oli ajatellut hänen haluavan sinne. Tornissa oli hiljaista. Kenties aarnikotka vain oikeasti ei ollut halunnut jutella hänen kanssaan pidempään.

Alice käveli takaisin huoneeseen josta hän oli alkujaan lähtenyt. Hän harkitsi hetken kierreportaita, jotka veivät ylöspäin, mutta tyrmäsi sitten ajatuksen. Hän lähti takaisin alaspäin meneviä kierreportaita ja saapui pian Herttalinnan kivetylle alapihalle. Koska aurinko oli lämmittänyt kiviä jonkin verran, tyttö pärjäsi avojaloinkin eikä siis nähnyt syytä laittaa sandaaleja jalkoihinsa, sillä vaikka ne olivatkin täydellisesti hänen kokoaan, ne pysyivät jalassa kovin huonosti.

Hetken seisottuaan paikallaan auringossa lämmitellen Alice suuntasi pääovien suuntaan. Avattuaan ovet ja astuttuaan sisälle linnaan Alice oli törmätä Tomiin, joka riuhtoi itseään eteenpäin viisi Herttalinnan palvelijaa poikaan takertuneena. Tyy seisoi sivummalla, hieman huolestuneen ja anteeksipyytävän näköisenä, hänellä vain yksi palvelija pitelemässä tuskin huomattavasti kiinni olasta.

”Vielä täällä!” Tom näytti äkkiä voitonriemuiselta nähdessään Alicen. Hän vilkaisi veljeensä itsetyytyväinen ilme kasvoillaan ja Tyy katsoi tyttöä yllättyneenä. Nuorempi kaksosista kuitenkin ilostui selvästi sisäistettyään tilanteen. Tom oli ollut melko varma, että Alice olisi edelleen linnalla.

Herttalinnan palvelijat eivät näyttäneet tietävän mitä tehdä. Tom käytti sitä heti hyödykseen ja hätisteli heidät pois iholtaan.

”Mitä veljeni yrittää sanoa... Alice, olemme hyvin pahoillamme että te jouduitte tulemaan tänne asti hakemaan meitä, koska olemme vielä täällä. Mutta kuten huomaatte, meidän ei tahdottaisi veljeni kanssa poistuvan...” Tyy huomasi myös oman tilaisuutensa, ja vaikka ei ollutkaan tapellut palvelijoita vastaan läheskään samalla vimmalla kuin veljensä, hän ei nähnyt mitään syytä olla auttamatta tilanteessa jossa siihen pystyi. Kunhan vain Tom ja Alice tajuaisivat.

Tom tajusi.

”Nämä idiootit eivät halua päästää meitä, joten juoksuttivat sitten sinuakin”, Tom sanoi ja vilkaisi palvelijoita merkitsevän epäkohteliaasti.

Palvelijat olivat selvästi vaikeassa tilanteessa. He olivat saanut herttakuningattarelta selvät ohjeet käskeä Tomin ja Tyyn odottaa linnalla kunnes he palaisivat kokouksesta, mutta toisaalta Alice oli heidän silmissään korkea-arvoinen henkilö, jonka pyyntöjä ei voinut vain ohittaakaan... Kuningatar oli sanonut Alicen olevan omasta puolestaan vapaa, kunhan ei poistuisi Ihmemaasta, joten Alicen pidättelemisestä voisi seurata heille ongelmia.

”Olemme pahoillamme, Alice. Olisimme toki tulleet nopeammin, jos vain olisimme päässeet, emmekä olisi suinkaan halunneet aiheuttaa teille näin paljon vaivaa... Varsinkaan kun te haluatte meidät sinne...” Tyy yritti parhaansa mukaan viestiä tytölle ilmeillään, että tämän pitäisi lähteä mukaan leikkiin. Nuorempi kaksosista oli oikeastaan jopa melko varma, että jos vain Alice suinkin sanoisi niin, palvelijat päästäisivät hänet ja Tomin lähtemään.

Palvelija katsoivat toisiaan vaivaantuneina.

”Anteeksi, Alice Liddell, mutta onko totta että tulitte hakemaan heitä ja haluatte heidän lähtevän mukaanne? Kai olette tietoinen kuningattaren antamasta määräyksestä–”

”K- kyllä. Haluan heidät mukaani”, Alice sanoi hieman epävärmasti, mutta kaksosten ponnekkas – joskin yllättävän huomaamaton – nyökkäys sai tytön varmemmaksi.