1. luku

Henry ja Hanna Liddelillä oli viisi lasta. Vanhin oli nimeltään Harry ja hänen jälkeensä syntyi heidän ensimmäinen tyttärensä Lorina. Toinen poika oli nimeltään Arthur ja kaksi vuotta häntä nuorempi tytär nimettiin Aliceksi. Nuorin sisaruksista oli Edith.

Alice Liddell oli uneksija. Kaikki olivat tienneet sen koko ajan. Mikä heidät sitten lopulta saikin uskomaan, että tällä kertaa tyttö kyllä heräisi ajoissa, ei pitänyt paikkaansa. Alice Liddell ei herännyt ajoissa edes tuona yhtenä aamuna. Lähtö oli sovittu tasan kello yhdeksitoista, ja tasan kello yksitoista Liddelien perheen auton olisi pitänyt sovitun mukaan startata pihatieltä ja suunnata kohti moottoritietä.

Niin ei siis kuitenkaan käynyt, ja vain yhdestä syystä. Kolmesta Liddelin tytöstä keskimmäinen ei suvainnut saapua autoon ajoissa, vaan näki paremmaksi tavaksi viettää ensimmäinen kesäloman aamu nukkuen pitkään omassa, mukavassa vuoteessaan. En yritä väittää, etteikö se olisi ollut parempi tapa viettää lomaa, mutta minä olisin kenties silti yrittänyt herätä ennen kuin isosiskon piti tulla herättämään.

”Alice. Mököttäminen on täysin turhaa”, Alicen ainoan isosiskon, Lorinan, sanoilla ei ollut vaikutusta tyttöön, joka nojautui auton ikkunaan ja katseli vilkkaasti vaihtuvaa maisemaa.

”Kuuntelisit Lorinaa. Hän voi olla tylsä, mutta kerrankin oikeassa”, Harry kääntyi paikallaan niin, että pystyi näkemään pikkusiskonsa ja virnisti. ”Vaikka en minä sinuakaan syytä. Minä en haluaisi hänen herättävän minua, jos olisin nukkunut pommiin.”

”Ai niinkö? Minusta sinä olit kyllä aika innoissasi kun Lorina lähti sen vesisangon kanssa Alicen huonetta päin. Ja milloin sinä muka nukut, kun pelaat niitä pelejäsi pikkutunneille asti?” Arthur kommentoi, muttei nostanut katsettaan paksusta fantasiakirjasta, jota hän luki.

Itse asiassa Alice ei mököttänyt, vaikka mitä siihen tuli, mököttäminen todella olisi ollut täysin turhaa, sillä Alicen vieläkin kosteat hiukset eivät kuivuneet yhtään nopeammin, vaikka tyttö ei sanonutkaan mitään. Eikä se selvästikään ollut hänen rakkaan isosiskonsa vika, että tämä oli kaatanut Alicen päälle saavillisen jääkylmää vettä, vaan Alicen, joka ei ollut herännyt sovittuun aikaan.

Auto tuntui täyteen ahdetulta, kun herra ja rouva Liddell istuivat edessä ja viiden lapsen piti ahtautua taakse. Harry ja Arthur istuivat vierekkäin, heidän takanaan Lorina ja Alice ja heidän välissään Edith, joka ei juurikaan pitänyt siitä, että vain koska oli nuorin, hän sai koko auton huonoimman paikan matkustaa.

Moottorie oli jäänyt taakse jo melkein tunti sitten, kun he olivat kääntyneet syrjäiselle maalaistielle. Auto oli tuskin kerinnyt sujahtaa puiden katveeseen ennen kuin se jo tuli ulos metsikön toiselta puolelta. Alice ei voinut ymmärtää, kuinka se sama lehvikkö oli joskus vuosia sitten tuntunut niin suurelta ja uskomattomalta. Hän oli aivan oikeasti uskonut, että siinä metsässä asusti satuolentoja, ja että kunhan hän tarpeeksi odottaisi, ne veisivät hänet mukanaan suuriin seikkailuihin. Niin hänen muutama vuosi takaperin kuollut isoäitinsäkin oli aina sanonut.

Metsikön jälkeen tien vasemmalla puolella vähän matkan päässä näkyi kirkasvetinen joki, jolla Alicen isoisä aina kävi ongella ja jonka rantatörmällä Alice oli monet kerrat yrittänyt opetella kalastamaan, mutta päätynyt aina nukahtamaan puunvarjoon. Päiväunien jälkeen isoäiti oli tullut kutsumaan heitä kaikkia kuutta, isoisää, Alicea, Lorinaa, Harrya, Arthuria ja Edithia syömään vastaleivottuja leivonnaisia ja juomaan mehua. Isoäidin kissa, Mörökölli nimeltään, oli aina makoillut isoisän ja isoäidin pienen maalaistalon puutarhaa ympäröivällä muurilla ottamassa aurinkoa.

Kun Alice ja hänen sisaruksensa olivat olleet nuorempia, he olivat useinkin viettäneet kesää mummolassa kyläillen. Siitä kuitenkin oli aikaa, kun he olivat viimeksi tehneet niin. Alice ei edes tiennyt, miksi he eivät olleet käyneet tapaamassa isovanhempiaan niin pitkään aikaan. Vasta nyt, kun Henryn ja Hannan oli lähdettävä ulkomaille työnsä takia, oli otettu puheeksi, että lapsethan voisivat muuttaa isoisälleen loman ajaksi, kuten vanhoina päivinä.

Mökki tuli näkyviin hiekkatien päähän, ja isoisä Liddell seisoi hymyillen portinpielessä. Hän oli aina ollut iloluontoinen ja mukava mies, mutta vaimonsa kuoltua hän oli pitkälti linnouttautunut kotiinsa eikä ollut pitänyt juurikaan yhteyttä muuhun maailmaan, mikä oli aiheuttanut tiettyä mökkihöperyyden tuntua. Henry oli ajatellut, että hänen lapsistaan voisi olla myös aivan tervetullutta seuraa hänen isälleen. Auto pysähtyi portille, ja sisarukset pääsivät viimein ahtautumaan väljemmille vesille.

Alice ei edes ajatellut purkavansa matkatavaroitaan. Olkoot laukuissa kunnes hän tarvitsisi niitä. Tyttö istui päiväpeitolla siinä samassa huoneessa, jossa hän oli yöpynyt aina ennenkin. Huone ei ollut muuttunut. Ikkunaa vastapäisen seinän tapetit olivat korkeintaan haalistuneet auringossa, mutta jopa pienet posliinieläimet ja kirkashiekkaiset tiimalasit nököttivät omilla hyllyillään. Ja tietenkin oli isoäidin vanhat satukirjat, jotka seisoivat siistissä rivissä kirjailijan, eivät koon, mukaan.

Vanhasta tottumuksesta Alicen silmät löysivät helposti sinikantisen kirjan, jonka selkämykseen ei ollut kirjoitettu kirjan nimeä. Juuri sitä kirjaa hänen isoäitinsä oli aina lukenut hänelle. Ja hyvin pienestä asti juuri se oli ollut kaikista tarinoista Alicen suosikki. Kirjan kanteen oli kirjoitettu vanhahtavalla fontilla  

”Alicen seikkailut ihmemaassa”, 

minkä takia pienenä Alice oli pitänyt kirjaa jonkinlaisena ennusteena. Enää hän ei uskonut sellaisiin tarinoihin.

Hymyileviä kissoja.

Syntymättömyyspäiviä.

Valkoisten ruusujen maalaamista punaisiksi.

Häntä oikeastaan jopa harmitti, ettei hän enää voinut vain lapsellisen naiivisti uskoa, että sellainen olisi mahdollista. Hän muisteli niitä monia kertoja, jolloin hän oli hyppinyt sängyltä alas ja kuvitellut putoavansa Ihmemaahan. Mutta niistä leikeistä oli jo aikaa aivan kuten mummolassa vietetyistä kesistä muutenkin.

Alice huokaisi ja kaatui makaamaan päiväpeitteelle. Hän ei tiennyt miksi, mutta yht' äkkiä hän oli alkanut jännittää lomaa maalla. Aivan kuin ripaus siitä vanhasta tunnelmasta, joka tytöllä oli pienempänä ollut, olisi tullut takaisin. Aivan kuin olisi ollut mahdollista kääntää aikaa taaksepäin ja palata niihin aurinkoisiin kesäpäiviin, jotka Alice vietti siskojensa, veljiensä ja isoäitinsä kanssa puutarhassa lukemassa vanhoja tarinoita – myös Alicen seikkailuja ihmemaassa...

”Ja kuinka on mahdollista, että sinä nukut taas?!” Lorinan ääni rikkoi makean kuorsauksen, joka ei jättänyt sijaa klassikkoselitykselle ”minä vain lepuutin silmiäni”. Alice katseli ovensuussa seisovaa isosiskoaan unisesti ja koetti selvittää, kuinka pitkään oli nukkunut. Hän ei uskonut nukkuneensa kovinkaan kauan, koska Lorina olisi jo taatusti käynyt tarkistamassa hänen vierashuoneensa, jos tyttöä ei olisi kuulunut, mutta silti näytti kuin olisi paljon pimeämpää kuin aikaisemmin.

Alice vilkaisi ikkunaa ja näki, että pilvet olivat kerääntyneet taivaalle ja muodostivat harmaan, tasapaksun massan, joka näytti juuri siltä, että kohta alkaisi sataa. Leppeä auringonpaiste oli tiessään.

”On vielä sama päivä... Onhan?” Alice kysyi kääntäen katseensa takaisin siskoonsa.

”Tietysti”, Lorina sanoi ja pudisti päätään, mutta katsoessaan taas pikkusiskoonsa hän hymyili. 

”Eiköhän mennä alas, isä ja äiti ovat lähdössä”, hän sanoi ja vinkkasi kohti portaita, jotka laskeutuivat ensin tasanteelle ja siitä eteiseen. Alicen huone oli yläkerran päädyssä, Edith nukkui Lorinan vanhassa huoneessa, Harry ja Arthur saivat jakaa kolmannen yläkerrän makuuhuoneista keskenään ja Lorina nukkui alakerran huoneessa, joka oli vielä viimekäynnillä ollut varasto, niin että Edith oli joutunut nukkumaan Alicen huoneen lattialle levitetyllä patjalla.

Henry oli juuri puhumassa jotain isänsä kanssa, kun tytöt laskeutuivat alakertaan. Hanna oli jo valmiina ovella, ja hänen ympärillään seisoi kolme lasta kuuntelemassa sitä, kuinka heidän tulisi olla kunnolla vaikka suurinosa heistä olikin jo aika vanhoja ja he saattoivat ajatella, että isoisää ei tarvinnut enää totella. Yksikään Liddelien lapsista ei kuitenkaan ollut sellainen, ei oikeastaan, kenellekään heistä ei olisi tullut mieleenkään aiheuttaa ongelmia.

Hanna halasi vielä jokaista lastaan ja vielä liikkuvan auton ikkunasta hän vilkutti sisaruksille, jotka olivat tulleet portille. Arthur katsahti taivaalle.

”Sade alkaa”, hän sanoi ja lähti ensimmäisenä kohti sisätiloja, mikä olikin järkevää, koska hän oli oikeassa. Vain hetki sen jälkeen, kun hän ylitti isoisänsä talon kynnyksen, sade alkoi kuin katkaisimesta painamalla. Kaikki muut Liddelien lapsista kastuivat ainakin jonkin verran.

”Ja minäkun aloin jo kuivua...” Alice mutristi huuliaan ja valitteli itsekseen.

Se sade ei näyttänyt siltä, että aikoisi tyyntyä hetkeen.