31. luku - Loppu

Alicen silmät rävähtivät auki. Hän kuitenkin nopeasti siristi ne takaisin kiinni, sillä hän katsoi melkein suoraan aurinkoon ja valo oli liian kirkasta.

Alice makasi maassa. Ruohikolla, yksinäisen puun alla. Hänen selkäänsä koski. Hän kuuli vähän matkan päässä virtaavan joen.

Hitaasti Alice nousi istumaan ja katsoi ensin ympärilleen, sitten itseään. Häneen sattui, mutta ei mitenkään mahdottomasti, mikään ei ollut poikki. Röyhelöisestä mekosta ei ollut tietoakaan, hänellä oli jaloissaan vanhat tennarit umpisolmulla ja hänen vaaleat hiuksensa olivat poninhännällä. Niitä ei pitänyt ylhäällä äidin isältä saatu hiusnauha vaan tavallinen, yksinkertainen ja hieman tylsä ruskea ponnari. Hänen oli täytynyt nukahtaa puussa istuessaan ja herätä pudotessaan sieltä, muutakaan hän ei keksinyt.

Alice katsoi jälleen ympärilleen. Aurinko oli vielä korkealla, oli korkeintaan iltapäivä.

Tyttö nousi seisomaan ja horjahti, haki tasapainonsa uudelleen ja oli hyvin kiitollinen siitä, ettei nurmi ollut enää märkä viime päivien sateen jäljiltä, tai hän olisi varmasti jo luisunut vahingossa jokeen.

Alice kulki metsikön laitaan. Hänen oli pakko käydä katsomassa, löytäisikö hän puunjuurakosta kaninkoloa. Vaikka hän katseli ympärilleen kuinka tarkasti ja yritti muistella, missä kohdassa kolo oli ollut, hän ei löytänyt sitä. Niinpä hänen täytyi vain palata takaisin isoisänsä talolle.

Matka tuntui omituiselta. Alice katseli vähän väliä ympärilleen. Kaikki näytti aivan tutulta, täsmälleen samalta kuin aikaisemminkin. Alice hätkähti hieman nähdessään isoisänsä talon muurilla makaavan kissan, mutta tajusi sitten, että sehän olikin naapurista. Kissa venytteli unisesti eikä lähtenyt edes karkuun Alicen avatessa portin ja kulkiessa pihan poikki.

”Hei? Tulin takaisin!” Alice huikkasi eteisessä ja potki kengät jaloistaan. Hän odotti jännittyneenä, mutta kukaan ei rientänyt ottamaan häntä vastaan.

Miksi olisi? Eihän hän ollut ollut poissa kuin muutaman tunnin ja hän ei ollut enää pikkutyttö, totta kai Alice osasi huolehtia itsestään.

Alice vilkaisi keittiöön. Uunin päälle oli nostettu pellillinen suklaa-kaurakeksejä ja toinen, aivan aavistuksen palanut satsi oli pöydällä. Edith oli siivonnut leipomisensa jäljet, vain jauhoinen esiliina oli huolimattomasti jätetty penkille.

Alice tarkisti seuraavaksi olohuoneen, jossa Harry, Arthur ja Edith kaikki olivatkin. Harry pelasi edelleen, Arthur oli ilmeisesti tullut sisälle ja ollut lukemassa mutta nukahtanut sohvalle ja Edith kuunteli musiikkia nappikuulokkeista samalla kun piirsi nojatuolissa kansio polviaan vasten tuettuna. Harry ja Edith huomasivat Alicen ja tervehtivät häntä ensin pikaisesti, kunnes molemmat lopettivat mitä olivat tekemässä ja alkoivat huolestuneina kysellä, oliko hänellä jokin hätänä, sillä Alice oli huomaamattaan alkanut itkeä.

Alice ei tiennyt, mikä hänellä oli. Ei hän ollut tuntenut koti-ikävää koko aikana, hän tuskin oli muistanut tai ajatellut perhettään. Nyt hän kuitenkin itki, aivan iälleen sopimattomasti, nähdessään sisaruksensa.

”Alice, mikä on? Olet muuten aivan naarmuilla...!” Edith tuli silittämään häntä Harryn hakiessa paperia silmien kuivaamiseen.

”T- tipuin puusta”, Alice päätyi lopulta sanomaan, sillä ei hän osannut antaa muutakaan järkevää selitystä. Ei hän voinut sanoa että hänestä tuntui kuin heidän viimetapaamisestaan olisi viikkoja ja siksi hän itki.

”No, mitäs! Isosisko ei osannutkaan olla varovainen”, Edith yritti virnistäen mutta vetäytyi kuitenkin nopeasti huomatessaan, ettei hänen piristysyrityksensä tehonnut ja Alice näytti entistäkin itkuisemmalta, jos mahdollista.

Harry tuli takaisin paperin kanssa ja Edith loi häneen toivottoman katseen. Valitettavasti Harry ei tiennyt yhtään sen paremmin, mitä tehdä, sillä hän ei ollut lohduttanut itkevää pikkusiskoa moneen vuoteen.

Alice yritti hymyillä osoittaakseen, ettei hän itkenyt koska häneen olisi oikeasti pahasti sattunut. Kesti kuitenkin vielä aikansa kunnes hän sai kyynelensä tyrehtymään ja sillä välin Arthur oli herännyt, yhtä neuvottomana kuin loputkin sisaruksensa. Edith oli hakenut Alicelle leipomansa keksin ja keitti parhaillaan teetä, kenties ne auttaisivat.

Kello tuli neljän ja isoisä sekä Lorina palasivat kaupungilta. Alice ei enää itkenyt ja näytti jo paljon paremmalta, he olivat Edithin kanssa pudistaneet ne muutamat verinaarmut jotka hän oli pudotessaan saanut ja kaikki neljä istuivat olohuoneessa ottaen saapujat vastaan teen ja keksien kanssa.

Isoisä kertoi käyneensä kaupungilla aivan erityisestä syystä – hänen edesmenneen vaimonsa, Charlotte-kullan kuolemasta olisi huomenna kulunut tasan kolme vuotta, joten hän ajatteli että he voisivat kaikki käydä ensin vierailemassa hänen haudallaan ja sen jälkeen tehdä pienen kalastus- ja uintireissun läheiselle järvelle, vanha mies oli varma että hänen vaimonsa olisi halunnut heidän tekevän jotain mukavaa. Isoisä oli käynyt ostamassa tarvikkeita reissua varten.

Alice Liddell siis sai odottamansa uintireissun.

Kesä kului. Henry ja Hanna Liddell palasivat takaisin kotiin ja heidän lastensa oli aika lähteä mummolasta. Lapset lupasivat vierailla seuraavana kesänä, mikä näytti ilahduttavan isoisää oikein kovasti. He pitivät yhteyttä koko vuoden ja seuraavana kesänä koko Liddelin perhe palasi kuin palasikin maalle.

Kukaan heistä ei tosin ollut iloinen, sillä he olivat tulleet osallistumaan isoisän hautajaisiin. Thomas Liddell haudattiin pienen maalaiskylän kirkkomaalle rakkaan vaimonsa viereen mitä kauneimpana kesäpäivänä.

Ainoana lapsena Henry peri lapsuudenkotinsa ja vanhempiensa koko omaisuuden. Koska hänellä ei ollut sydäntä myydä taloa, se pistettiin kaikkine kalusteineen vuokralle. Vain Thomasille ja Charlottelle kuuluneet henkilökohtaiset tavarat he kävivät keräämässä ja asettelivat hiljaisina huolellisesti pahvilaatikkoihin. Lapset saivat ottaa jotakin muistoksi, jos halusivat.

Alice päätyi ottamaan ison osan isoäitinsä satukirjoista, hän ei vain voinut jättää niitä pölyttymään laatikkoon. Hän otti myös ”Alicen seikkailut Ihmemaassa”, sillä eritoten siitä kirjasta hän ei voinut luopua. Loput tavarat vietiin varastoon.

Elämä jatkui. Samana vuonna Harry muutti pois kotoa, Lorina seuraten pian hänen jälkeensä Ei kulunut kauaakaan kunnes Arthur ja Alicekin olivat muuttaneet pois ja lopulta oli Edithin vuoro.

He opiskelivat, menivät töihin ja saivat omat perheensä, tulivat itse vanhemmiksi ja lopulta, vuosien ja vuosien kuluttua, olivat itse isovanhempia.

Ensimmäiset vuodet Alice melkein vielä odotti päätyvänsä takaisin Ihmemaahan, mutta ajan myötä se ei enää tuntunut mahdolliselta, sillä olihan hän jo aikuinen ja sellaiset seikkailut kuuluivat muutenkin satukirjojen sivuille, eivät tosielämään. Alice muisteli aina silloin tällöin Ihmemaata. Hän ei edes tiennyt, uskoiko hän itse kyseessä olleen uni vai ei, eikä hän koskaan puhunut niistä parista viikosta – tai mahdollisesti nukkuen vietetystä tunnista – kenellekään.

Elämänsä loppuun asti Alice Liddell muisteli lapsuuttaan, sisarustensa ja isovanhempiensa kanssa maalla vietettyjä kesäpäiviä suhtautuen niihin lämmöllä, ja samalla lämmöllä hän suhtautui Ihmemaahan, oli se sitten unta tai totta. Eikä Alice Liddell enää koskaan palannut.

30. luku

Oven sulkeuduttua ei kestänyt kauaakaan, kunnes Alice huomasi sen. Hän tunsi kääntymättäkin, ettei ollut huoneessa yksin.
Kääntyessään Alice sai huomata, että lasipöytä oli hävinnyt keskeltä huonetta. Sen tilalla oli suuri, pehmeän näköinen nojatuoli, jolla istui ruskeahiuksinen nainen. Nainen katseli Alicea tuskin aavistuksen verran hymyillen.
Hän näytti hyvin... tavalliselta. Hän oli keski-ikäinen, hänellä oli farkut ja teepaita, jonka päällä oli villatakki. Jos nainen olisi tullut vastaan kadulla eikä maailmojen rajalla sijaitsevassa huoneessa, Alice ei olisi vilkaissut häneen kahdesti. Nainen oli Alicelle täysin vieras, hän ei uskonut koskaan nähneensä tätä. Silti, Alice uskoi tietävänsä tismalleen, kuka nainen oli.
”Hyvä että pääsit pois turvallisesti”, nainen sanoi yksinkertaisesti, kuulostaen siltä ettei minkäänlaisia esittelyjä tai selityksiä tarvittu.
”Kiitos”, Alice nyökkäsi hänelle.
Hetki kului ja molemmat katsoivat toisiaan.
”Mitä teet täällä?” Alice kysyi lopulta, sillä hän ei uskonut kellomestarin ilmestyvän aivan jokaiselle Alicelle, sen verran hän oli jo ymmärtänyt naisen tahtovan pysyä erosta Ihmemaan asioista.
”Hm? Otan avaimesi”, kellomestari vastasi kuin se olisi ollut itsestäänselvää ja ojensi kätensä Alicea kohti. Alice puristi edelleen pientä hopea-avainta nyrkissään.
Alice rypisti otsaansa. Hän uskoi tarvitsevansa avaimensa, jos tahtoi koskaan palata Ihmemaahan.
”Usko pois, et tahdo”, kellomestari sanoi ja ojensi kättään hieman vaativammin.
Tällä kertaa Alice näytti yllättyneeltä. Aivan kuin kellomestari olisi lukenut hänen ajatuksensa.
”Ensinnäkään, kenenkään ei tarvitsisi kulkea Ovesta kuin kahdesti, ensin päästäkseen jonnekin toisaalle ja sitten palatessaan tajuttuaan, ettei se sittenkään ollut se, minne hän kuului”, kellomestari sanoi, mutta Alice ei näyttänyt vakuuttuneelta.
”Hyvä on, ehkä minulla ei ole oikeutta saarnata tuosta asiasta. Mutta ihan tosi, et oikeasti tahdo takaisin. Ihmemaata ei ole enää kauaa, ja sen jälkeen poukkoilisit vain tyhjyydessä ellet kuolisi sillä hetkellä kun astut Ovesta. Joten parempi että annat sen minulle, ettei vahingossakaan satu mitään”, nainen näytti tyytyväiseltä Alicen lopulta astuttua muutaman askelen lähemmäs ja pudotettuaan avaimensa hänen käteensä. Kellomestari pisti sen pois, villatakkinsa taskuun.
Alice tunnisti takin, nyt katsoessaan sitä hieman tarkemmin.
”Siskollani on samanlainen”, hän totesi koska ei tiennyt oikein mitä muutakaan sanoa.
”Kas. Muodostettu varmaan hänen muistoistaan, nämä vaatteet eivät tarkalleen ole minun, Aika valitsi sopivat jotta en näyttäisi sinulle vieraalta”, kellomestari kohautti harteitaan.
Tuskinpa Alice olisi tosin kummastellut vanhanaikaisia röyhelöpukujakaan, olihan hänellä itselläänkin edelleen päällään sama sininen mekko kuin hänen saapuessaan Ihmemaahan.
”Noh, nyt ainut mikä minua kaduttaa on se, että en ole saanut avaimia muilta Aliceilta kuin sinulta – ja tyttäreltäni tietysti – mutta ei voi mitään, Aika ei puhu minulle enää juuri ollenkaan”, kellomestari huokaisi ja viittasi kädellään huolettomasti sivulleen.
”Toivottavasti suurin osa heistä on hävittänyt ne”, hän jatkoi mutta Alicen katse seurasi jo naisen kättä, ja tytön silmät laajenivat yllätyksestä. Vasta nyt Alice näki minut, vaikka olen ollut läsnä koko ajan. Hän ymmärsi kuitenkin jopa yllättävän nopeasti, kuka olin.
”Se mitä sanoin silloin – Hatuntekijän luona... Ajan tappamisesta, se on pelkkä sanonta”, Alice änkytti kiireisen oloisena.
Kellomestari yritti selvästi pidätellä naurua, nainen oli aina pitänyt Aikaan liittyvistä vitseistä.
”Tiedän”, vastasin Alicelle.
”Joten... Kaikki hyvin?” Alice kysyi hieman arasti.
Kellomestari naurahti ja nyökkäsi puolestani.
”Ei hätää, hän ymmärtää kyllä alueelliset erot”, nainen hymyili.
”Alkaa pikku hiljaa olla aika”, sanoin hiljaa kellomestarille.
"Kummalla meistä?” oli hänen vastauksensa, ja vaikka nainen hymyili edelleen, hän oli oikeastaan hieman huolissaan. Ilmeestäni hän ymmärsi, että kummallakin heistä.
”Alice... Kun kaveeraa Ajan kanssa, se helpottaa elämää kummasti. Mahdollistaa monia asioita. Kuten vaikka sen, että käytännössä voisimme viettää tässä hetkessä ikuisuuden ja aika ei liikkuisi ympärillämme ollenkaan, mutta sillä olisi seurauksensa. Siksi Aika ei teekään mitä muut käskevät.”
”Mutta katsos, minun ei oikeastaan pitäisi olla enää täällä, tarkoitan sinun ajassasi. Tulin ylämaailmaan muutama vuosisata sitten ja olen jo kuollut. Aika suostui kuitenkin tuomaan minut tänne, koska... Hmm, noh... Sanotaanko että tunsin vastuuta sinusta, ethän olisi täällä ilman tytärtäni”, kellomestari ei ollut Alicesta erityisen pelottava, mutta tyttö taisi ymmärtää miksi Ebenezer sanoi pelänneensä häntä.
Hänellä oli hyvin suuri valta, ja hän suhtautui siihen niin arkisesti, aivan kuin aikamatkustuksessa ei olisi ollut mitään sen ihmeempää kuin lähikaupasta hiivan hakemisessa, jos se pääsee loppumaan kesken leipomisen. Kellomestari kohteli aikaa samalla tavalla kuin hiivaa. Jos se pääsi loppumaan, hän hankki lisää. Kellomestarin ei tarvinnut välittää omasta kuolevaisuudestaan, jos hän halusi tehdä jotakin. Ja juuri se oli omalla tavallaan selkäpiitä karmivaa, vaikka Alice olikin nähnyt viimeisten viikkojen aikana monenmoista, jopa melkein kuolemattomia ihmisiä.
”Meidän molempien pitäisi kuitenkin pian palata, tämä tila on vielä osittain yhdistynyt Ihmemaahan. Joten haluaisitko kysyä jotain, ihan mitä vain? En ehkä ole tehnyt minkäänlaista sopimusta Ajan kanssa, mutta hän kertoo minulle kyllä useimmiten, jos tahdon tietää jotain”, kellomestarin hymyssä oli oikeastaan jopa jotain äidillistä, mikä yllätti Alicen vielä kertaalleen.
Kellomestari oli paljon ystävällisempi kuin Alice oli ajatellut.
”Mitä hatuntekijöille tapahtui, tapoitko sinä heidät?” Alice kysyi peläten jo hetken olleensa liian suorapuheinen, sillä kellomestari näytti ensimmäistä kertaa hölmistyneeltä.
”No... En suoranaisesti. Minä en tehnyt mitään. Mutta... Kyllä, voitaisiin sanoa että se oli seurausta minun teoistani”, kellomestari ei ollut kovin tyytyväinen joutuessaan puhumaan hatuntekijöiden kohtalosta, mutta hän oli luvannut vastata Alicelle, jos vain tiesi vastauksen.
Kellomestari ei ollut odottanut Alicen kysyvän hatuntekijöistä. Hän oli ajatellut, että kenties Alice varmistaisi viimeinkin oliko Ihmemaa todellinen vai näkikö tyttö vain unta, mutta tällä hetkellä Alice oli unohtanut koko asian, kuten hän oli monesti unohtanut ajatella sitä aikanaan Ihmemaassa.
”Jubjub-lintu, pöyrtäjä ja pekoralisti... Tiedätkin niistä varmaan?” kellomestari kysyi ja jatkoi heti Alicen nyökätessä: ”Ne ovat hyvin vahvoja ja tuhovoimaisia, mutta koska pidin ne aisoissa, Ihmemaata ei kohdannut hävitys. Kun ne kuitenkin kuulivat, että olin lähdössä, ne eivät pitäneet siitä. Yhtään. Ajalta kuulin, että ne aloittaisivat todennäköisesti tahdostani huolimatta sodan, ja niin kävi. Hatuntekijät kärsivät eniten, sillä he asuivat silloin Tolkin metsässä. Yhdenkään ei olisi pitänyt kyetä selviämään siitä, mutta – hmmm – toisaalla tarvittaisiin vielä Ajan mukaan Ihmemaalaista Hatuntekijää. Etsin käsiini ensimmäisen hatuntekijän jonka tapasin, nuoren pojan, ja annoin hänelle hattuni kiitoksieni kanssa. Sillä olen minä kiitollinen hatuntekijöille, he olivat oikein hyviä minulle, mutta...”
Alice pystyi täydentämään lauseen ilman kellomestariakin. Ainut aikajatkumo, jossa hirviöt eivät aloittaisi sotaa, joka tuhoaisi hatuntekijät, olisi sellainen, jossa kellomestari jäisi Ihmemaahan eikä hän halunnut tehdä sitä. Alice ei sanonut mitään, vaikka hän olisikin tuominnut kellomestarin käytöksen nyt, ei se olisi muuttanut vuosia sitten tapahtunutta.
”Jubjub-lintu, pöyrtäjä ja pekoralisti tunnistaisivat hatun ja säästäisivät tuon pojan, olin varma siitä. Ja olin oikeassa. Itse asiassa ne tekivät enemmänkin kuin säästivät pojan, ne rauhoittuivat ja lopettivat sodan. Ne kuitenkin vaativat saada lähteä kanssani. Kun kuljimme kellotornini Ovesta ja poistuimme Ihmemaasta, tornini kuulemma romahti hetkessä ja Ovet singahtivat ympäri Tolkin metsää, juurtuen maahan ja puihin ja ilmaan”, kellomestari lopetti tarinansa.
Hän ei ollut ilmeisesti kovin ylpeä teoistaan, mutta toisaalta hän vaikutti myös siltä, ettei olisi muuttanut asioita, jos olisi voinut. Eikä sitä tiennyt, Alice ajatteli, kenties hän olisi pystynytkin, pystyihän hän sentään matkustamaan ajassa.
”Vastasiko tämä kysymykseesi?” kellomestari hymyili jälleen, vaikkakaan ei ehkä aivan yhtä huolettomasti kuin yleensä.
”Vastasi, kiitos”, Alice nyökkäsi ja yritti hymyillä hänkin.
”Mutta mitä tarkoitit sillä, että Hatuntekijää tarvittaisiin vielä toisaalla?” tyttö kurtisti kulmiaan mietteliään näköisenä.
Ajalla on vielä käyttöä heille toisaalla. Niitä sanojahan Cavankin oli käyttänyt.

”Alice, se on jo toinen tarina, en usko että meillä on enää aikaa sille”, kellomestari sanoi ja vilkaisi minua.
”Meidän on aika palata kotiin”, nainen sanoi ja hymyili.
Alicen oli siis tullut aika myöntää eräs asia.
”Minä en tiedä mistä näistä ovista minä tulin tänne”, Alice sanoi tuntien itsensä eksyneeksi lapseksi kaupassa, joka pyysi myyjää kuuluttamaan hänen vanhemmilleen, millä kassalla hän heitä odottaisi.
”Tarvitseeko sinun, jotta tietäisit mistä mennä ulos?” kellomestari hymyili ja nautti selvästi jälleen Ihmemaan logiikan käytöstä pitkästä aikaa.
”Älä huoli, kulje vain mistä tahansa Ovesta ja usko, että se vie sinut takaisin kotiin”, kellomestari nyökkäsi ovien peittämää seinustaa kohden.
”Olen ollut poissa kauan, jos tämä ei ole unta minut on varmaan jo ilmoitettu kadonneeksi, kenties kuolleeksi” Alice totesi hiljaa ääneen avatessaan yhden lukottoman oven ajatellessaan mahdollisimman kovasti, että pääsisi sitä kautta kotiin.
”Ei mitään hätää, Alice Liddell. Saat huomata, että Aika on sinun puolellasi”, kellomestari hymyili ja vilkutti Alicelle.
Tyttö nyökkäsi kohteliaasti hyvästiksi sulkiessaan oven perässään, jääden sitten sysipimeään. Oven sulkeutuessa kellomestari palasi ajan halki takaisin omaan aikaansa.
Alicen ei tarvinnut odottaa pimeässä kauan, ennen kuin hän tunsi nykäyksen ja oli kuin maailma olisi pyörähtänyt ylösalaisin ja Alice tippui pimeyden halki korkealle ylöspäin, näkemättä edes omaa käsivarttaan. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hänen vauhtinsa hidastui ja Alice mietti jo, oliko pysähtynyt kokonaan, kun hän tunsi tömähtävänsä jotakin vasten.

29. luku

Cavan oli lähettänyt Cecilen hakemaan Alicea melkein heti saavuttuaan keskelle kuninkaallisten kokousta.

Cavan ei pitänyt hankalista tilanteista, ja tämä todella oli sellainen. Kaikki Hertassa tiesivät että hän tiesi, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Olihan sitä häneltä kysytty, mutta hän ei ollut kertaakaan selittänyt, kuinka hän saattoi osata vastata kaikkein henkilökohtaisiimpiinkin kysymyksiin ihmisistä, joita hän ei ollut koskaan tavannut. Hän ei ollut kertaakaan selittänyt, kuinka hän tiesi mitä ihmiset ajattelivat ja tunsivat, kuinka hän tiesi asioita joita kukaan ei tiennyt, kuinka hän tiesi jopa tulevaisuuden. Kaikki vain olivat hyväksyneet sen, kun eivät olleet vastaustakaan saaneet.

Cavan tiesi, koska kerran kauan sitten kun hän oli ollut nuori ja tyhmä, hän oli halunnut tietää. Yksi tärkeimmistä luonnonlaista jotka sitoivat ihmemaalaisia oli se, että jokaisen tuli tehdä jotain mitä he eivät halunneet. Tämän lain syytä oli, että ihmemaalaisista Alicet olivat vapaudessaan vaikuttaneet lähes jumalallisilta, sillä he eivät tienneet että Ihmemaan ulkopuolella hyvin usein heidänkin oli tehtävä asioita, joita he eivät halunneet.

Cavan oli halunnut tietää, sillä hän oli ollut hyvin kiinnostunut muinaistarujen ajasta ja Ihmemaan historiasta, hän ei ollut niinkään ajatellut tulevaisuutta. Hän oli tehnyt Ajan kanssa sopimuksen – hän lainaisi Ajalle puolet silmistään ja vastineeksi Aika antaisi hänelle osan omasta näöstään. Siten Aika pystyisi edes hetkellisesti seuraamaan maailman tapahtumia kuin tavallinen kuolevainen ja Cavan pystyisi näkemään kaiken mikä tapahtui, kaiken mikä tapahtuu parhaillaan ja kaiken mikä tulee tai voisi tapahtua.

Kenties Ajan innokkuuden sopimuksen muodostamiseen olisi pitänyt varoittaa Cavania, mutta hän ei ollut lainkaan ajatellut mitä sopimus todella tarkoittaisi. He olivat Ajan kanssa sopineet, että ainoa tapa purkaa sopimuksen vaikutus hetkellisesti olisi se, että Cavan polttaisi piippuaan. Cavan oli vihannut piippusavua mutta suostunut, koska uskoi ettei tulisi tarvitsemaan pakokeinoaan. Alle viikossa hänestä oli tullut ketjupolttaja. Hänen näkönsä ja muistinsa olivat molemmat huonoja, mutta tietäminen korvasi aukot hyvin silloin kun hän ei polttanut.

Siitä hetkestä kun sopimus oli solmittu, Cavan oli tiennyt Ihmemaan vääjäämättä lähestyvästä tuhosta. Hän oli tiennyt miksi kellomestari oli lähtenyt ja miksi nainen oli ennen sitä valinnut seuraajikseen kenties kaikkein epäpätevimmän joukon ihmisiä.

Oikeastaan, hän oli ollut jopa yllättyneen iloinen tajutessaan, ettei tiennyt varmuudella mitään Ihmemaan ulkopuolisista asioista. Se oli selvinnyt hänelle kun Quenna Ruudun tuhon jälkeen oli etsinyt hänet käsiinsä – puheet siitä kuinka hän tiesi asioita olivat kiirineet Herttalinnaan saakka – ja antanut hänelle tehtäväksi etsiä kellomestarin, missä nainen ikinä olikaan.

Cavan ei ollut osannut sanoa suoraan, missä kellomestari oli, paitsi että hän oli ylämaailmassa. Sen verran hän oli tiennyt. Hän oli osannut lähettää Peterin Ovelle, joka vei melkein oikeaan paikkaan. Sen jälkeen hän oli ohjeistanut Peteriä Ovelta toiselle, ja jokaisen takaa oli löytynyt Alice Liddell, aivan kuten hän oli sanonut, mutta kertaakaan ei vain samaa tyttöä.

Ja juuri nyt Cavan joutui selittämään kuninkaallisille Ajan kanssaan tekemästään sopimuksesta. Aika oli vannottanut miestä olemaan koskaan kertomatta siitä kenellekään, mutta tällä hetkellä tilanne vaati sitä. Aika ei ollut suoranaisesti sanonut Cavanille, että hänen tuli korjata Blaisen aiheuttama vääristymä ajassa, mutta koska Aika ei myöskään estänyt häntä Cavan arveli toimivansa kuten tämä halusi.

Selitettävää oli paljon ja hänen piti samalla paljastaa joitakin valtionsalaisuuksia.

”Kellomestari nimitti teidät ja poistui joitakin vuosia sen jälkeen Oven kautta ylämaailmaan. Aika varmisti, etteivät häntä siellä koskisi enää Ihmemaan lait, vaan hän muuttuisi aidosti paikalliseksi. Hän teki teistä hallitsijoita, koska ei halunnut itse kuolla Ihmemaan tuhoutuessa, mutta Ihmemaa tarvitsee hallitsijan”, Cavan ei katsonut varsinaisesti kehenkään puhuessaan. Hän näki silmiensä edessä Ajalta saamansa näyn, jossa kellomestari monta vuotta takaperin teki nämä valintansa, aivan kuin se olisi tapahtunut juuri sillä hetkellä.

”Musta ja valkea kuningaspari olivat hänen ystäviään, ja suostuivat tehtäväänsä tietäen mitä se toisi mukanaan. Teidät kellomestari sen sijaan nimitti, sillä hän arveli että teistä ikävin aloittaisi sodan ja hallitsisi pian koko Ihmemaata. Kellomestari ei nimittäin varsinaisesti tahtonut siirtää omaa kuolemantuomiotaan kenellekään mukavalle, mutta vielä vähemmän hän halusi itse tuhoutua Ihmemaan mukana. Siihen nähden olette pärjänneet paljon paremmin kuin hän oletti, vaikka ei hän muutenkaan ollut aivan oikeassa kaikessa.”

”Kiitos Cecile, hyvä veto tuoda kaksosetkin”, Cavan nyökkäsi nopeasti veijarikissan, Alicen ja kaksosten ilmestyessä hänen viereensä.

Cecile nyökkäsi takaisin pienesti yllättyneenä, Cavanilla ei ollut tapana kiitellä muita.

”Kuunnelkaa tekin mitä sanon, teistä on hyötyä”, Cavan lisäsi vielä kunnes jatkoi jälleen pitkää puhettaan.

”Teistä kukaan ei yllättävää kyllä aloittanut sotaa, eikä Ihmemaan tuhokaan tapahtunut läheskään yhtä nopeasti kuin kellomestari luuli. Kyllä, Ihmemaa lähenee vääjäämättömästi tuhoaan, sellainen on unimaailmojen luonne. Tuho ei vain tapahtunutkaan yhdellä kertaa vaan pitkittyneesti, juuri siksi Ruutu hävisi joitakin vuosia sitten. Suurin osa Ruudun maan ihmisistä kuoli, Quelita ja Dymond mukaan lukien. Pelastuneita on kuitenkin enemmän kuin nämä kaksoset” Cavan huitaisi puhuessaan kädellään Tomin ja Tyyn suuntaan ”ja Reagan, he vain eivät ole täällä.”

Muutamien kulmat kurtistuivat Cavanin puhutellessa kuninkaallisia nimillä.

”Voin sanoa sen verran, että selviytyneet selviytyivät vain tuurilla tai koska Ajalla on vielä heille käyttöä toisaalla”, Cavan ei kuulostanut lainkaan väsyneeltä, mutta kenties hieman pitkästyneeltä.

”Nämä kaksoset, Titteli Tom ja Titteli Tyy, alkujaan kotoisin Ruudusta, palasivat entiseen kotimaahansa Haganin pyydettyä heitä tutkimaan maan rauniot uudelleen, tarkemmin kuin kukaan on ennen tutkinut”, Cavan sanoi eikä vilkaissutkaan Haganiin joka näytti hieman nololta – hän ei erityisesti toivonut että hänen tekemisensä tulivat julkiseen tietoisuuteen. Hänelle riitti että Quenna sai edustaa Herttaa juuri siten, kuten kuningatar halusi.

”Kertokaa mitä löysitte. Voi olla että jotkut tahot luottavat teihin enemmän kuin minuun”, Cavan katsoi nyt Tomia ja Tyytä odottavasti.

Tom ja Tyy vilkaisivat toisiaan. Tom nyökkäsi pikkuveljelleen ja antoi siten puheenvuoron hänelle.

”Me... emme löytäneet mitään”, Tom aloitti varovaisesti.

”Ruutuhan näyttää maiden rajalla paljaalta ja tyhjältä, mutta mitä pidemmälle menee sitä tarkemmin sen tajuaa. Ruutua ei ole enää, ei yhtään mitään. Ei edes pienintäkään kiveä maassa”, Tomin oli vaikea selittää sitä.

Oli lähes mahdotonta selittää sellaisille, jotka eivät olleet hävitystä omin silmin nähneet, että Ruudun alueella tuskin enää edes oli maata jolla kävellä.

Hagan näytti olevan avaamaisillaan suunsa kysyäkseen jotain, mutta Cavan ennätti väliin.

”Ja niin. Ruutu on poissa. Sama tapahtuu ennemmin tai myöhemmin kaikkialla Ihmemaassa, ja olemme jo ohittaneet vaiheen 'ennemmin'. Ei kysymyksiä”, Cavan painotti terävästi, sillä Hagan ei ollut ainoa joka näytti siltä että haluaisi sanoa jotain. Kaikki paikalla olijat näyttivät siltä.

”Kukaan teistä ei siis ole syyllinen Ruudun tuhoon. Kukaan ei ole syyllinen Ruudun tuhoon. Jos jotain, teidän tulisi kiittää Quennaa, ei syyttää. Ruudun tuhouduttua herttakuningatar teki jotain mitä kukaan muu teistä ei tehnyt, hän toimi. Hän lähetti erään alaisensa minun kehotuksestani ylämaailmaan kellomestaria etsimään, jotta nainen selittäisi mitä tapahtuu. No, kellomestaria ei löytynyt. Mutta Quenna toi silti Ihmemaahan kenties jotain vieläkin parempaa”, Cavanin silmät käväisivät nopeasti Alicessa.

”Hän toi tänne kellomestarin tyttären, Alice Liddellin. Tyttö seikkaili aikansa ja sujahti lopulta Ovesta takaisin ylämaailmaan ilman, että Quenna sai ainuttakaan vastausta. Hän ajatteli kuitenkin, että Alicen saaminen takaisin Ihmemaahan olisi hyödyllistä, sillä kellomestarin olisi tultava avuksi jos hänen tyttärelleen olisi sattumassa jotain. Sen takia lähetin Quennan palvelijan useita kertoja takaisin ylämaailmaan, etsimään tällä kertaa Alice Liddelliä. Kellomestarin tytärtä ei ole löytynyt uudestaan, mutta uudet Alicet eivät olleet sen huonompia löytöjä. Sillä jokainen Alice muistaa Ihmemaan palatessaan ylämaailmaan. Unohdetuksi tuleminen tarkoittaa häviämistä. Nämä Alicejen muistot ovat lisänneet Ihmemaan elinikää, tai niin Aika ainakin uskoo.”

”Tämä tyttö tässä on kolmastoista Alice, viimeisin Ihmemaahan saapuneista Alice Liddelleistä”, Cavan viittasi Aliceen.

Äkkiä tyttö tunsi kaikkien paikalla olijoiden katseet itsessään, vaikka kukaan oli tuskin vilkaissutkaan häneen aiemmin. Hertasta kotoisin olevat katsoivat häntä kaipaavasti mutta samalla hyväksyen, heille hän ei ollut vieras tai ulkopuolinen samalla tavalla kuin muille. Muut sen sijaan katsoivat häntä tutkivasti ja vaativasti, etsien jotakin.

Alice ei oikein osannut reagoida tuijotukseen sillä hän edelleen kelasi päässään Cavanin tähän asti kertomaa. Tällä hetkellä hänen mielessään jo melkein huusi koko ajan voimistunut ajatus siitä, että entä jos tämä olikin totta?

Ennen kuin Alice tai kukaan muukaan kerkesi avaamaan suunsa, Cavan jatkoi kuuntelemaan pakottavalla äänellään puhumista.

”Joten... Mitä herra ristikuningas hyötyy vallanvaihdosta?” Cavan esitti piikikkäästi kysymyksen, jonka hänen ympärilleen kokoontunut piiri oli jo melkein unohtanut.

”Kellomestari nimitti Tolkin metsälle kaksi paria hallitsijoita, valkeat ja mustat. He, toisin kuin te, tiesivät tismalleen mihin olivat ryhtymässä. Tarkoitus oli, että jos ajan koittaessa teistä ei olisi noussut yhtä inhottavinta, jonka tuhoa Ihmemaan ohella kukaan ei surisi, he ottaisivat vallan teiltä väkisin ja menisivät kaikki yhdessä. Kellomestari ei pitänyt suunnitelmasta, mutta parempi vapaaehtoiset kuin hänen määräämänsä tilanteen uhrit.”

”Valitettavasti jo aikapäiviä sitten kaikki, paitsi musta kuningatar Blaise joko kuolivat tai siirtyivät toisaalle, missä heitä tarvittiin. Miksi, sitä on vaikea sanoa, sillä Aika teki parhaansa suojellakseen heitä. Kenties Tolkin metsän asema Ihmemaan keskuksena järisytti jopa Ajan itsensä voimaa. Kuninkaallisten kuollessa myös Kellotorni rapistui ja Ovet singoutuivat ympäri metsää. Aivan, tiedätte siis että puhun todellakin kauan aikaa sitten tapahtuneista asioista.”

”Yksin Blaisesta ei ollut ottamaan teidän kaikkien paikkaa, mutta hän jatkoi Kellotornin vartioimista, kunnes eräänä päivänä hyvin kauan tehtävänsä aloittamisen jälkeen hän sai vieraan. Tämä vieras vaikutti kohtalaisen mukavalta ja viimein Blaise pääsi puhumaan jollekulle. Ja, niin... Miten on, Kinsey, haluatko kertoa itse loput?” Cavan kohotti kulmiaan ja hänen äänensä särähti ilkeästi kun hän sanoi ristikuninkaan nimen.

Hän katsoi lopulta mieheen, joka ei pitänyt ollenkaan siitä, mitä kaikkea Cavan oli kertonut. Kuinka tuo mies tiesi näin paljon? Ei kai Aika nyt voinut oikeasti hänelle puhua?

”Ilmeisesti et”, Cavan totesi ja kohautti välinpitämättömästi harteitaan jatkaessaan: ”Hassua. En ajatellutkaan niin.”

”Noh, Blaise kertoi sinulle kuitenkin melkein kaiken tämän minkä minä olen nyt kertonut kaikille. Joten mitä sinä olisit hyötynyt vallanvaihdosta?” Cavan esitti kysymyksensä näennäisesti Kinseylle, vaikka se olikin selvästi tarkoitettu muille.

Kaikkien aivot raksuttivat heidän yrittäessään seurata kaikkea kuulemaansa ja yhdistää tarvittavat palaset. Se ei ollut erityisen vaikeaa, mutta tuntui kenties lähinnä uskomattomalta. Greene kohotti yllättyneenä kulmiaan tajutessaan, Gleddis sen sijaan kurtisti niitä.

Claver ei katsonut ensiksi mieheensä vaan käännähti äkisti Quennaan päin.

”Sinähän autat” kyseessä ei ollut kysymys, ja Quenna nyökkäsi, näyttäen yhtä hurjistuneelta kuin Claverista tuntui.

Sen jälkeen, ennen kuin kukaan kerkesi tehdä mitään, ristikuningatar oli jo miehensä kimpussa ja sähisi tälle satuttaessaan häntä miten vain pystyi. Quenna potkaisi Kinseyltä jalat alta, minkä takia mies ei voinut puolustautuakaan kahden kuningattaren purkaessa tunteitaan. Sadey katsoi kylmästi maassa makaavaa ristikuningasta ja Hagan ainoana korttipakan kuninkaana ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen vaimoaan tai Claveria.

Ihmemaalla täytyy olla hallitsija. Kellomestari luopui asemastaan, jotta ei uppoaisi laivansa mukana. Kinsey oli yrittänyt siirtää vastuun lapsille, jolloin nämä olisivat kuolleet Ihmemaan vääjäämättömän tuhon koittaessa ja hänellä itsellään olisi ollut edes pieni mahdollisuus selviytyä, sillä muutama prosentti oli sekin enemmän kuin varma kuolema.

”Hullu nainen! Minähän olisin pelastanut myös sinut! Jopa muut!” Kinsey karjui suojatessaan kasvojaan.

Claver nauroi, ivallista, hurjaa naurua jollaista häneltä ei oltu koskaan kuultu ja joka muistutti niin kovasti Quennan naurua.

”Sinä–! Sinä yritit vain pelastaa itsesi! Tappamalla minun parhaan ystäväni lapset!Tappamalla minun lapseni!” Claver potkaisi viimeisen kerran kunnes äkkiä lopetti.

Hän nauroi ja itki yhtä aikaa, vuosien onneton elämä valui hänen harteiltaan. Kinsey oli aina pitänyt Claveria harmittomana, nainen ei ollut koskaan ollut hänestä uhka. Mutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä, että Claver ei suinkaan ollut tunteeton.

Nyt Claver hymyili, aitoa hymyä ja kääntyi lapsiensa puoleen.

Sekä Gleddis että Greene katsoivat häntä hieman hämmentyneinä, kumpikaan heistä ei ollut ikinä ajatellut olleensa äidilleen noin tärkeitä. He eivät olleet oikeastaan koskaan ajatelleet merkinneensä hänelle mitään. Kun Claver tuli halaamaan heitä, sisarukset joutuivat kumartumaan sillä olivat molemmat äitiään rutkasti pidempiä.

Heidän suhteensa, kuten kaikilla Ihmemaan nykyisillä kuninkaallisilla, oli vaikea. Mutta tuntui siltä kuin vuodet olisivat tuona yhtenä päivänä hävinneet heidän kaikkien välistä ja Quenna, Hagan, Claver ja Sadey olivat jälleen ystäviä ja heidän lapsensa tunsivat olevansa tärkeitä vanhemmilleen.

Tällä välin Kinsey oli noussut jälleen jaloilleen ja hänen silmissään paloi puhdas viha sekä peitellysti hänen oma pelkonsa.

Cavan taputti käsiään ja puhui jälleen.

”Tarkoitukseni ei ollut häiritä kokoustanne. Teillä oli käsittääkseni tärkeitä asioita päätettävänä?” Cavan sanoi sovinnaisesti, eikä se oikein sopinut hänen suuhunsa.

Mies oli tehnyt sen mitä oli aikonutkin. Hänelle itselleen oli yhdentekevää, suorittaisivatko kuninkaalliset kaikesta huolimatta vallanvaihdon vai eivät, hän vain oli tahtonut että he kaikki tietäisivät tarkalleen mitä olivat tekemässä ennen kuin tekivät suuria päätöksiä. Jos Kinsey ei olisi tiennyt, Cavan ei olisi avannut suutaan.

Kuninkaalliset katsoivat kaikki hiljaa toisiinsa. Lopulta Blum huokaisi ja avasi suunsa.

”Kaikesta huolimatta, luvattu mikä luvattu. Omasta puolestani me voim–”

”Tietenkin kruunut pysyvät meillä!” Sadeyn ääni jyrisi yllättäen hänen tyttärensä.

”Olemme vanhoja. Yksi maailmanloppu ei minua pelota, mieluummin annan teille edes mahdollisuuden”, Sadey sanoi ja näytti yhtä ilmeettömältä kuin aina, mutta kukaan ei epäillyt etteivätkö hänen sanansa tulleet suoraan sydämestä.

Kolme muuta korttipakan kuninkaallista nyökkäsivät. Heistä kukaan ei ollut tarpeeksi alhainen vierittääkseen kohtalon lapsilleen.

”Olet elänyt ristikuninkaana joten kuole niin myös”, Claver sanoi ja sylkäisi Kinseyn jalkoihin. Kinsey oli ainut joka ei näyttänyt sopineen rauhaa itsensä ja maailman kanssa.

Kuninkaalliset, lukuunottamatta Kinseytä jonka mielipide ei kiinnostanut enää ketään, jäivät keskustelemaan siitä, tulisiko heidän kertoa Ihmemaan kansalle. Yleinen mielipide tuntui olevan sen kannalla, että asian kertominen ei olisi hyödyttänyt mitenkään, sillä eiväthän he edes tienneet milloin loppu koittaisi. Quenna vain totesi, että hänen pitäisi ottaa Peteriltä tämän maatilkku takaisin.

Pidemmälle Alice ei kuullut, sillä mietittyään pitkään hiljaa hän päätti mennä puhumaan Cavanille, joka oli siirtynyt metsän laitaan. Tom ja Tyy kertoivat pidemmälti käynnistään entisessä Ruudussa Haganille ja muillekin, joita se kiinnosti. Cecile ei ollut kuullut tuona päivänä mitään sellaista, mitä ei olisi jo tiennyt valmiiksi, mutta oli silti edelleen järkyttynyt tapahtumien kulusta.

”Cecile kävi hakemassa minut. Mutta jopa Tomista ja Tyystä jotka hän poimi mukaansa sattumalta oli sinulle äsken enemmän hyötyä kuin minusta. Joten... Miksi tarvitsit minua?” Alice kysyi hämillään. Hän ei ollut keksinyt ainuttakaan järkevää vastausta.

Cavan katsoi hetken lähintä Ovea näyttäen melkein siltä kuin ei olisi edes kuullut mutta käänsi sitten huomionsa Aliceen.

”En tarvinnutkaan. Lähinnä ajattelin että kun nyt kerta olen täällä valmiiksi, on parempi hoitaa tämä pois alta”, Cavan sanoi ja hieroi hieman ohimoaan.

Hän olisi tahtonut todella kovasti kaivaa piippunsa takkinsa laskoksista, mutta hän ei voinut aloittaa polttamista nyt, ei vielä.

”Avaimesi. Tarvitset sen palataksesi kotiin”, Cavan töksäytti.

Alice katsoi miestä yllättyneenä eikä oikein meinannut ymmärtää, mitä hän tarkoitti.

”Palatakseni... kotiin?” Alice sanoi ja muisti kyllä, että tämä oli unta. Tai todennäköisesti oli. Mutta hänen oli vaikea tajuta kuinka vähän hän oli ajatellut perhettään tai ylämaailmaa, vaikka hänestä tuntui että hän oli viettänyt Ihmemaassa viikkoja.

”Niin, palataksesi kotiin. Tyttö hyvä, kaikki unet loppuvat”, Cavanin ilme oli melkein lempeä, vaikka Alicesta tuntuikin että häntä kiusoiteltiin.

”Jos tarvitset hieman apua, niin voin paljastaa sen verran että laitoit sen esiliinasi taskuun avattuasi Oven Ihmemaahan”, Cavan oli tavallista kärsivällisempi.

Alice sujautti käden taskuunsa ja tunsi todellakin jotain metallista. Hän veti taskusta pienen hopeisen avaimen, jonka hän muisti ensimmäiseksi isoäitinsä lukeman satukirjan kuvituksesta ja vasta sen jälkeen hänen omin silmin näkemällään lasipöydällä siinä huoneessa täynnä ovia, jossa hän oli ollut niin kauan aikaa sitten.

”Entä... entä jos en tiedä haluanko palata vielä?” Alice katsoi Cavania silmät suurina.

Hän oli ollut Ihmemaassa niin pitkään, mutta toisaalta hänen sisällään kasvoi ja kasvoi tunne, ettei hän ollut nähnyt tarpeeksi, ei ollut puhunut ihmemaalaisten kanssa tarpeeksi, ei ollut tehnyt tarpeeksi.

”Siksipä en kysykään tahdotko palata. Ihmemaa voi tuhoutua koska tahansa, ja minä todella suosittelen että poistut täältä nyt kun täällä vielä on Ovi jota kautta voit palata turvallisen hallitusti. Eikä Aikakaan pysty pitämään oikeaa aikaasi pysäytettynä ikuisesti, Ajan vaikutus tosimaailmoissa on paljon heikompi kuin unessa”, Cavan sanoi ja käytti sanoja kuin ne olisivat olleet hänelle itsestäänselvyyksiä.

Mies viittasi vain muutaman metrin päässä puun kyljestä kasvavaan Oveen ja nyökkäsi Alicelle. Oven lukko oli tummuneen hopeinen ja näytti vanhalta, mutta Alice tiesi että hänen pieni hopeinen avaimensa sopisi siihen ja Ovi aukeaisi kitkatta.

Tom ja Tyy sekä Cecile olivat huomanneet mitä oli tapahtumassa ja tulleet hiljaa lähemmäs. Kukaan heistä ei näyttänyt ylenmääräisen surulliselta, he olivat nähneet monien Alicejen tulevan ja menevän. Mutta aivan samalla tavalla kuin jokainen Alice muisti Ihmemaan, ihmemaalaiset muistivat jokaisen Alicen.

”Saat luvan. Olet vapaa lähtemään”, Quenna sanoi arvokkaan kuuloisena, aivan kuin hän olisi oikeasti voinut jotenkin estää tapahtumia kulkemasta luonnollisia ratojaan.

Alice kääntyi hitaasti ja otti muutaman tarvittavan askeleen päästäkseen Ovelle ja työnsi avaimen lukkoon. Kuten hän oli arvellutkin, Ovi aukesi helposti päästäen ilmoille pienen, tutun kilahduksen.

Jälleen kerran Alice kääntyi vielä katsomaan taakseen, mutta tällä kertaa koska kuuli Tomin äänen.

”Nähdäänkö me vielä?” poika näytti antaneen anteeksi sen, että tyttö oli purrut häntä jalkaan.

”Varmasti”, Alice sanoi ja hymyili, vaikka hän ei ollut varma mistään.

”Hyvästi, Alice Liddell”, Cecile sanoi ja huiskautti häntäänsä.

Alice veti syvään henkeä. Mutta ei vieläkään kääntynyt. Cavan tuli hänen luokseen ja lopulta työnsi hänet yhdellä kädellä oven läpi, sanoen yllättävän ystävällisellä äänellä ”mene”.

”Cavan! Onko tämä unta vai totta? Onko Ihmemaa unta vai totta?” Alice henkäisi nopeasti ennen kuin hänen toinen jalkansa nousi Ihmemaan kamaralta.

Jalan irrotessa ja tukijalan koskiessa Oven takaista maailmaa, välitilaa, ovien huoneen ruudullista lattiaa, Alicen Ovi heilahti kiinni niin suurella pamauksella, että tyttö ei kuullut mitä Cavan oli vastannut.

Yksi sana. Unta? Totta?

Vaikka Alice olisikin osannut lukea huulilta, hetki oli vilahtanut liian nopeasti jotta hän olisi kerinnyt erottaa, mikä sana Cavanin huulille muodostui.

28. luku

Yhteispäätöksen aika oli tullut ja Kinsey tunsi itsensä petetyksi. Hän oli hyvin yllättynyt Claverin sanoessa puolustavansa herttakuningatarta.

Kinsey oli vallanhaluinen ja kiero, ja hän oli jo vuosia sitten ymmärtänyt että hänen ja hänen lastensa tavoitteet olivat selkeästi eri. Ristikuningas oli toivonut lapsiaan kasvattaessaan että nämä kasvaisivat hänelle uskollisiksi pelinappuloiksi, mutta hän ei ollut tyhmä ja tiesi hyvin, että Greene ja Gleddis olivat täysin valmiita vastustamaan häntä. Juuri siksi Kinsey olikin alkujaan ehdottanut lasten lähettämistä naapurimaihin – jotta hänen suurimmaksi uhakseen kokemansa kaksi ihmistä olisivat kaukana hänestä ja hänen kruunustaan.

Mutta Claver ei ollut Kinseystä koskaan ollut uhka. Ristikuningatar ei ollut kovin omapäinen eikä häntä juuri kiinnostanut valtakunnan hallitseminenkaan, joten Kinsey oli saanut suurimman osan ajasta toimia haluamallaan tavalla ja Claver oli suostuvainen auttamaan häntä useimmissa hänen hankkeissaan, aivan kuten hän oli suostunut tähän kokoukseenkin.

Nyt Claver kuitenkin katsoi miestään tiukasti ja sanoi: ”En todellakaan usko että Quenna on vastuussa mistään, mistä syytät häntä.”

Kinseyn lohdutukseksi mies ei ollut ainoa joka näytti järkyttyneeltä. Quenna tuijotti ristikuningatarta melkein jopa kauhuisampi ilme kasvoillaan. Hän ei osannut suhtautua siihen, että hänen vanhat ”vihollisensa” olivatkin yllättäen hänen puolellaan.

Kaikki ristikuningasta lukuunottamatta tukivat herttakuningatarta ja olivat sitä mieltä, että hän ei ollut vastuussa Ruudun tuhosta eikä häntä tulisi syyttää pelkän luonteensa perusteella. Kinseyn suunnitelma olisi voinut olla pilalla, mutta juuri kun hän kerkesi ajatella niin, Blum otti puheenvuoron ja miehen silmiin syttyi ilkeä kiilto.

”Minä ja veljeni... Ja äitini sekä ristikuningatar... Me olemme keskustelleet meitä kaikkia koskevista asioista. Meidän neljän mielestä on aika antaa vanhempiemme kruunut meille lapsille”, Blum esitti asiansa rauhallisesti ja kuulosti yllättäen siltä, että häntä aivan oikeasti kiinnosti.

Quenna näytti raivostuneelta mutta Reagan rauhoitti hänet nopeasti Haganin yrittäessä samaa.

”Ketkä kannattavat?” Sadey kysyi katsoen vuorollaan jokaista.

Claver, Blum ja Blundel nyökkäsivät. Yetta ja Yevgeny katsoivat toisiinsa kunnes sanoivat että jos Sadey oli sitä mieltä, he yrittäisivät pitää Padasta hyvää huolta. Reagan oli juuri vastaamassa kun Hagan ennätti hänen edelleen.

”Mitä pojalleni tapahtuu?” Hagan kysyi, varmaankin ensimmäistä kertaa eläissään keskeyttäessään jonkun muun. Hän tuli usein vaimonsa keskeyttämäksi, mutta ei se häntä haitannut sillä häntä kuunneltiin silloin kun sillä oli väliä. Quenna ei näyttänyt sitä hyvin, mutta herttakuningatar arvosti ja rakasti miestään aivan oikeasti.

”Mitä tahdot, Reagan?” Greene katsoi ystäväänsä.

”Minä en tarvitse kruunua, jos tahdot saat pitää sen”, Greene jatkoi ja puisti päätään.

Hänelle oli tarpeeksi olla vihreä kuningas, ei hän tahtonut olla vielä herttakuningaskin. Sitä paitsi hän oli enemmän strategisti, hän ei uskonut että hänestä tulisi kaksistakaan hallitsijaa.

”Hienoa, sittenhän voit toimia neuvonantajanani!” Gleddis naurahti veljelleen, joka vastasi tyynesti, että niin hän oli aikonutkin tehdä.

”Jos Greene on tuota mieltä, niin minä otan sitten isän kruunun”, Reagan nyökkäsi hyväksynnän merkiksi ja katsoi isäänsä. Tilanne näytti kelpaavan Haganille ja hänkin nyökkäsi.

Katseet kääntyivät seuraavaksi Quennaan, joka kiristeli hampaitaan. Hän ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän ei halunnut antaa kruunuaan pois, etenkään Gleddisille. Hän vältteli Haganin silmiä mutta heidän katseensa kohtasivat hetkeksi.

”Kulta. On jo aika”, Hagan sanoi lempeästi. Quenna ärähti hänelle mutta huokaisi lopulta ja katsoi vuorollaan Blumiin, Sadeyhin ja Gleddisiin.

”Hyvä on”, hän murahti hampaidensa takaa.

Jäljellä oli enää Kinsey. Greene tiesi että hänen isänsä ei luovuttaisi kruunuaan. Hän oli yllättynyt että Quenna oli valmis siihen, mutta toisaalta herttakuningatarkin osasi silloin tällöin kuunnella järkeä ja toimia kuten hallitsijan kuului, toisin kuin hänen isänsä.

”Ymmärrän. Ette siis usko minua”, Kinsey sanoi ja piti sen jälkeen pitkän tauon, kuin miettiäkseen vaihtoehtojaan.

”Hyvä on. Luovutetaan kruunumme lapsille”, ristikuningas kerkesi tuskin vastentahtoista esittäen sanoa sanoja ennen kuin Claver käännähti katsomaan häntä silmät viiruina.

”Sinä tiedät jotain mitä me emme”, nainen sähisi ja katsoi miestään vailla tippaakaan rakkautta.

”Sinä et ikinä, ikinä suostuisi vapaaehtoisesti tähän. Sinä tiedät jotain mitä me emme”, Claver olisi voinut vaikuttaa vainoharhaiselta, ellei Kinseytä tuntenut. Greene ja Gleddis kuitenkin tunsivat, ja kaikilla muillakin oli jonkinlainen käsitys.

”Äiti on oikeassa. Sinulla ei pitäisi olla syitä haluta tätä”, Greene oli yhtä epäileväinen kuin äitinsäkin.

”Quennan syyttäminen... Tämä kokous... Sinä halusit että näin kävisi, alusta asti”, vihreä kuningas osasi seurata isänsä ajatuksenjuoksua paremmin kuin kukaan muu paikalla.

”Miksi? Mitä sinä hyödyt vallanvaihdosta?” Gleddis kysyi kylmästi.

Jos Kinsey olisi ollut vähemmän itseriittoinen, hän olisi voinut juuri sillä hetkellä tulla ajatelleeksi, ettei kenties ollut ollut kaikkein järkevintä saattaa koko perhettään vastustamaan häntä kuluneiden vuosikymmenien aikana.

”Jotta ymmärrätte mitä hän hyötyy teidän täytyy tietää mitä hän tietää. Joten kuunnelkaa”, kokouksen keskeytti useimmille heistä vieras ääni.

Quenna tunnisti etäisesti molemmat paikalle kirjaimellisesti tyhjästä ilmestyneistä miehistä. Hän oli tavannut kummatkin heistä kerran, toiselle hän oli antanut tehtävän ja toisen hän oli mestauttanut.

Alice nauroi ja taputti käsillään tahtia. Musiikki oli mukaansatempaavaa ja ihmemaalaiset tanssivat hyvin. Nyt Alice ymmärsi mikä ero oli Hatuntekijän teekutsuilla, jotka mies järjesti kotonaan verrattuna siihen, kun hän vain sattui juomaan teetä ystäviensä kanssa. Teekutsuille oli kutsuttu suurin osa Ihmemaasta – paitsi Doug sillä hänen läsnäolonsa olisi estänyt Peterin ja monen muun osallistumisen – ja meno oli sen mukaista. Jos kulki ympäriinsä Ebenezerin talossa, sai huomata että joka huoneessa meno oli erilaista.

Tällä hetkellä Alice istui tanssisaliksi muutetun huoneen reunustalle jätetyllä penkillä ja katsoi muiden tanssia. Muutamat olivat tarjoutuneet soittamaan, kunhan vain soittimet löytyivät ja nehän löytyivät, sillä osa vieraista oli joko hyvin taipuisia tai sitten he vain olivat luonnostaan kuin eläviä ja käveleviä soittimia.

Ihmemaalaiset tanssit olivat villejä ja mukaansatempaavia, ne olivat jatkuvasti muuttuvia ja niissä ei tuntunut olevan selviä sääntöjä, vaikka kaikki näyttivätkin tanssivan selkeästi samaa tanssia. Alicea oli kutsuttu useasti liittymään mukaan, mutta kesti kauan ennen kuin hän viimein suostui, silläkin kertaa lähinnä Tomin ja Tyyn mieliksi.

Kyseessä oli jonkinlainen piiritanssi, jossa pyörittiin ja pienemmät kulkivat letkassa isompien välistä. Kaikki pitivät kiinni toisistaan ja ainut sääntö näytti olevan, ettei naapuristaan saanut päästää irti. Osa pystyi haihtuman osittain, mikä helpotti heidän tanssimistaan, mutta kukaan ei tainnut pystyä samaan kuin Cecile. Tom ja Tyy yrittivät selvästi tehdä tanssista edes hieman helpompaa Alicelle, mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa että ihmisten anatomialla tanssi oli vaikea.

Väsytettyään itsensä ja saatuaan selkänsä hyvin kipeäksi tanssiessaan Alice hoiperteli nauraen pois tanssilattialta. Musiikki oli vaihtunut ja tanssi oli vielä edellistäkin paljon nopeampi, ja kuten Alice huomasi juuri saapuessaan huoneen ovelle joku oli noussut yhdelle penkille seisomaan ja lauloi matalalla äänellä hurjan nopeasti laulun mukana. Alice ei saanut selvää sanoista.

Tyttö hoiperteli käytävää eteenpäin hiljaa itsekseen nauraen ja kurkisteli ohittamiinsa huoneisiin. Yhdessä oli meneillään jonkinlainen runoilta ja Alice näki kuinka Hatuntekijän ympärille oli kerääntynyt paljon innokkaita kuuntelemaan autenttista muinaistarujen ajan runoutta.

Lopulta Alice löysi hiljaisen ja hämärän huoneen, jonka oven vieressä oli tarjoilupöydällinen herkkuja. Oli Ebenezerin leipomia hunajaleivoksia ja korvapuusteja ja tuulihattuja ja paloja vadelmilla koristellusta kermakakusta. Lisäksi oli kolme höyryävää kannullista teetä, joista jokaisen kannun tee höyrysi erivärisenä. Kannujen vieressä oli kermakko ja sokerikko. Niiden takana Alice näki sen mitä oli etsinytkin.

Hän otti sitruunavesikannun ja kaatoi itselleen teekupillisen juotavaa, kun lasejakaan ei ollut saatavilla. Itseasiassa se oli hyvä asia, sillä joko Alice oli löytänyt uuden juoman jota Alicet pystyivät juomaan ilman pelkoa kokonsa muuttumisesta tai sitten jollakin eriskummallisella Ihmemaan lailla sitruunavesi laskettiin teeksi kun se juotiin teekupista, mutta oli syy mikä hyvänsä Alice pysyi saman kokoisena.

Alice istahti penkille ja huoahti, hän hyräili hiljaa piiritanssin laulua ja pyöritteli rauhallisesti teekuppia kädessään. Hänen silmänsä tottuivat huoneen hämärään käytävän valoisuuden jälkeen ja hän tajusi, ettei ollut siellä yksin. Huoneessa oli kolme muutakin olentoa, toinen oli varsin tuttu hiirinainen – jälleen nainen – joka nukkui nurkassa Mauricen sylissä ja kolmas oli kaninkorvainen mies joka istui tuolilla vähän matkan päässä, räpläten taskukelloaan käsissään.

”Hei. Etkö tanssi?” Alice kysyi saadakseen kysyttyä jotakin ja yritti keskittää hämärässä katseensa pieneen mieheen.

Peterin viikset värähtivät.

”En. Minä... en oikein nauti vilskeestä”, Peter sanoi ja katseli ympärilleen, vilkaisten joitakin kertoja Aliceen.

”Onneksi täällä on tällaisia rauhallisiakin soppia. Minulla on kyllä hauskaa”, Alice sanoi hymyillen.

”Hyvä” etten johdattanut sinua painajaiseen, Peter sanoi vain yhden sanan mutta hän kuulosti sanovan paljon enemmänkin.

Peter oli pahoillaan jokaisesta Alicesta, monestakin syystä. Ensinnäkin hän oli pahoillaan Aliceille koska oli tuonut heidät Ihmemaahan, sillä kaikki Alicet eivät olleet nauttineet olostaan ja osa oli käynyt hyvinkin lähellä mestausta. Toisekseen hän oli pahoillaan Quennalle, koska ei ollut onnistunut toteuttamaan kuningattaren yksinkertaista käskyä. Viimeiseksi muttei vähäisimmäksi hän oli pahoillaan itselleen, sillä hän oli jälleen tehnyt turhan reissun ylämaailmaan ja vaarantanut oman elämänsä Ihmemaassa. Ovet, kuten Peter oli vuosien aikana oppinut, olivat herkkiä ja oikukkaita.

Alice tuli lähemmäs ja katsoi Peterin taskukelloa, joka oli nähtävästi myös medaljonki.

”Kuka hän on?” Alice kysyi tutkiessaan taskukellon kannen sisäpuolelle kiinnitettyä valokuvaa naisesta, tai kenties tytöstä, joka hymyili kameralle. Hänellä oli kiharat, olkapääpituiset hiukset ja leveässä hymyssä näkyvät raudat. Kyseessä oli selvästi Alicen maailman koulukuvauksen tarrakuva.

”Äh”, Peter punastui ja sulki kellon, sujauttaen sen sitten nopeasti taskuunsa. Alice jatkoi kuitenkin hänelle kysyvästi hymyilemistä, mikä tuotti tulosta.

”Mary Ann. Hän seurasi minua sinun maailmastasi muistaakseni neljännen Alicen jälkeen”, Peter kertoi yllättävän lempeällä äänellä. Tähän asti hän oli aina vaikuttanut säikyltä ja pelokkaalta, mutta nyt hän oli rauhallinen.

”Kuvan hän antoi samalla kertaa. Siitä on tosin vuosia, hän näyttää hieman erilaiselta”, Peter totesi.

”Hän ei ole täällä enää?” Alice oli kiinnostunut. Samalla kertaa antoi olettaa että Mary Ann oli käynyt Ihmemaassa useammin kuin kerran.

”Välillä”, Peter huokaisi hieman surkeana.

”Mary Ann on kulkenut Ovista edestakaisin aina siitä asti. Ainoa ongelma on vain se... että Ovia on hyvin vaikea hallita. Hän ei itsekään tiedä milloin pääsee tulemaan tänne tai palaamaan takaisin”, Peter oli selkeästi surullinen.

”Näette siis harvoin”, Alice nyökäytti päätään ymmärtäväisesti.

”Mutta jos hän pääsee takaisin, eikö ensimmäisen Alicenkin pitäisi päästä?” tyttö pohti.

”Kenties. Mutta hän on saattanut hävittää avaimensa, Mary Annilla on edelleen omansa”, Peter kohautti harteitaan.

Hän ei kuulostanut siltä, että välitti juuri ensimmäisen Alicen mahdollisesta paluusta tai sen tapahtumattomuudesta. Eikä hän välittänytkään, hän oli kyllä pitänyt ensimmäisestä Alicesta ja oli hänen tehtävänsä etsiä tyttö uudelleen käsiinsä, mutta hän alkoi epäillä ettei koskaan tulisi löytämään häntä enää.

Lisäksi hän oli enimmäkseen pitänyt muistakin Aliceista ihmisinä, ja koska hän ymmärsi ylämaailmaa ihmemaalaisista kenties parhaiten, hän myös ymmärsi että Alicet olivat omia ihmisiään joilla oli omat elämänsä heidän maailmansa ulkopuolella. Peter tiesi siis myös, etteivät Alicet voineet elää Ihmemaassa ikuisesti. Hän kuitenkin saattoi hieman toivoa, että Mary Ann olisi pystynyt siihen, sillä hänhän ei ollut Alice...

”M- millainen hän on?” Alice kysyi nopeasti kun Peterin ilme alkoi muuttua surullisemmaksi. Mies näytti siltä, että hän saattoi hyvinkin itkeä surullisena eikä Alice toivonut häntä itkettää.

”Mukava. Eloisa ja sekaisen järjestelmällinen. Ja hän laulaa kauniisti”, Peter hymyili jälleen.

”Olen tainnut oikeastaan kuulla hänen lauluaan”, Alice muisteli kuinka oli seissyt hiekkatiellä hieman erään ihmemaalaisen kaupungin ulkopuolella ja kuullut kaunista laulua, mutta ei ollut nähnyt laulajaa.

”Onko Mary Ann ollut täällä äskettäin?” Peterin nenä väpätti tavalla, jolla yleensä vain pienten jyrsijöiden nenät väpättivät, ja Alice puri huultaan ettei nauranut sille miltä se näytti kanin kovin ihmismäisillä kasvoilla.

”Oletan. En ole varma”, tyttö vastasi.

Alice pystyi vain arvailemaan, mutta totuus oli, että Mary Ann oli löytänyt joitakin Ihmemaan viikkoja aikaisemmin jälleen Oven ja odottanut Peteriä tämän talolla, mutta kun miestä ei kuulunut hän oli joutunut palaamaan takaisin näkemättä häntä.

”No, näenhän minä hänet vielä myöhemminkin”, Peter huokaisi uudelleen hieman surkeana.

Alice pohti hetken, kunnes hän nousi ylös ja ojensi Peterille kätensä.

”Tule. Minä opetan sinulle yhden ylämaailman tanssin”, tyttö hymyili ja vaikka valkeahiuksinen mies näytti epäröivältä, hän lopulta nousi ja ojensi kätensä takaisin.

Niin Alice opetti Peterille hyvin rauhallisen valssin, jolle he saivat jopa säestyksen hetkellisesti horroksestaan nurkassa heränneeltä Dorianilta, joka oli yllättävän kaunisääninen silloin kun ei kuorsannut. Maurice lauloi hiljaa mukana, mutta vaikutti siltä ettei hän osannut Dorianin valitsemaa laulua täysin ulkoa.

Alice hymyili. Huoneen paksu matto tuntui mukavalta hänen jälleen paljaita jalkojaan vasten ja oli hauskaa nähdä Peterin kaltainen ujo henkilö rentoutumassa, sillä mies selvästi piti tanssista ja laulusta, mutta ei kiireestä. Se oli tosin jokseenkin ironista, sillä Peterillä oli aina kiire kaikkialle ja hän oli jatkuvasti myöhässä.

Yllättäen huoneen nurkassa oli neljäskin henkilö, ja Alice kerkesi säikähtää hieman ennen kuin tunnisti Cecilen kiiluvat kissansilmät. Cecile hymyili kuten hänellä oli tapana, mutta hän silitti häntäänsä hieman hermostuneesti.

”Alice. Anteeksi että häiritsen, mutta voisitko tulla mukaani?” Cecile kysyi hymyillen ja ojensi kättään. Hän onnistui hyvin olemaan näyttämättä ulospäin sitä, kuinka poissa tolaltaan hän oli.

Alice päästi irti Peterin käsistä ja astui kauemmas miehestä, joka tervehti Cecileä nopealla vilkaisulla. He tulivat toimeen mutta eivät varsinaisesti olleet ystäviä.

”Minne olemme menossa?” Alice kysyi ja otti vastaan Cecilen käden. Hän luotti kissamieheen täysin, sillä Cecile oli mukava ja oli auttanut häntä aikaisemmin.

Dorian katseli kauempaa arvioiva ilme kasvoillaan.

”Cavanilla on asiaa sinulle”, Cecile selitti ja kertoi, että hän veisi Alicen Cavanin luokse, sillä Cavan oli tällä hetkellä melko kaukana Hatuntekijän talosta ja jalan sinne kestäisi aivan liian pitkään.

”Hei hei, Alice. Oli mukavaa kun kävit”, Dorian sanoi ja naisen suupielet kääntyivät pieneen, tuskin huomattavaan hymyyn. Maurice ja Peterkin älysivät sanoa hyvästit, vaikka Alice ei tajunnutkaan että kyseessä olivat hyvästit.

”Onko Alice lähdössä?” oviaukkoon ilmestyneistä kaksosista nuorempi kysyi.

”Vain Cavanin luokse”, Alice vastasi tietämättä, että hän ei ollut tulossa takaisin.

”Oikeastaan... Tekin voitte tulla mukaan. Hagankin on siellä”, Cecile näytti pohtivalta ja ojensi toisen kätensä veljeksille. Hän ei ollut koskaan siirtänyt niin montaa muuta ihmistä kerralla, mutta uskoi pystyvänsä siihen.

”Hei hei sitten. Kiittäkää Ebenezeriä loistavista juhlista”, Alice sanoi hymyillen ja nyökkäsi Cecilelle merkiksi, että he voisivat lähteä.

Maailma hämärtyi ja tällä kertaa tunne oli Alicelle tuttu.