31. luku - Loppu

Alicen silmät rävähtivät auki. Hän kuitenkin nopeasti siristi ne takaisin kiinni, sillä hän katsoi melkein suoraan aurinkoon ja valo oli liian kirkasta.

Alice makasi maassa. Ruohikolla, yksinäisen puun alla. Hänen selkäänsä koski. Hän kuuli vähän matkan päässä virtaavan joen.

Hitaasti Alice nousi istumaan ja katsoi ensin ympärilleen, sitten itseään. Häneen sattui, mutta ei mitenkään mahdottomasti, mikään ei ollut poikki. Röyhelöisestä mekosta ei ollut tietoakaan, hänellä oli jaloissaan vanhat tennarit umpisolmulla ja hänen vaaleat hiuksensa olivat poninhännällä. Niitä ei pitänyt ylhäällä äidin isältä saatu hiusnauha vaan tavallinen, yksinkertainen ja hieman tylsä ruskea ponnari. Hänen oli täytynyt nukahtaa puussa istuessaan ja herätä pudotessaan sieltä, muutakaan hän ei keksinyt.

Alice katsoi jälleen ympärilleen. Aurinko oli vielä korkealla, oli korkeintaan iltapäivä.

Tyttö nousi seisomaan ja horjahti, haki tasapainonsa uudelleen ja oli hyvin kiitollinen siitä, ettei nurmi ollut enää märkä viime päivien sateen jäljiltä, tai hän olisi varmasti jo luisunut vahingossa jokeen.

Alice kulki metsikön laitaan. Hänen oli pakko käydä katsomassa, löytäisikö hän puunjuurakosta kaninkoloa. Vaikka hän katseli ympärilleen kuinka tarkasti ja yritti muistella, missä kohdassa kolo oli ollut, hän ei löytänyt sitä. Niinpä hänen täytyi vain palata takaisin isoisänsä talolle.

Matka tuntui omituiselta. Alice katseli vähän väliä ympärilleen. Kaikki näytti aivan tutulta, täsmälleen samalta kuin aikaisemminkin. Alice hätkähti hieman nähdessään isoisänsä talon muurilla makaavan kissan, mutta tajusi sitten, että sehän olikin naapurista. Kissa venytteli unisesti eikä lähtenyt edes karkuun Alicen avatessa portin ja kulkiessa pihan poikki.

”Hei? Tulin takaisin!” Alice huikkasi eteisessä ja potki kengät jaloistaan. Hän odotti jännittyneenä, mutta kukaan ei rientänyt ottamaan häntä vastaan.

Miksi olisi? Eihän hän ollut ollut poissa kuin muutaman tunnin ja hän ei ollut enää pikkutyttö, totta kai Alice osasi huolehtia itsestään.

Alice vilkaisi keittiöön. Uunin päälle oli nostettu pellillinen suklaa-kaurakeksejä ja toinen, aivan aavistuksen palanut satsi oli pöydällä. Edith oli siivonnut leipomisensa jäljet, vain jauhoinen esiliina oli huolimattomasti jätetty penkille.

Alice tarkisti seuraavaksi olohuoneen, jossa Harry, Arthur ja Edith kaikki olivatkin. Harry pelasi edelleen, Arthur oli ilmeisesti tullut sisälle ja ollut lukemassa mutta nukahtanut sohvalle ja Edith kuunteli musiikkia nappikuulokkeista samalla kun piirsi nojatuolissa kansio polviaan vasten tuettuna. Harry ja Edith huomasivat Alicen ja tervehtivät häntä ensin pikaisesti, kunnes molemmat lopettivat mitä olivat tekemässä ja alkoivat huolestuneina kysellä, oliko hänellä jokin hätänä, sillä Alice oli huomaamattaan alkanut itkeä.

Alice ei tiennyt, mikä hänellä oli. Ei hän ollut tuntenut koti-ikävää koko aikana, hän tuskin oli muistanut tai ajatellut perhettään. Nyt hän kuitenkin itki, aivan iälleen sopimattomasti, nähdessään sisaruksensa.

”Alice, mikä on? Olet muuten aivan naarmuilla...!” Edith tuli silittämään häntä Harryn hakiessa paperia silmien kuivaamiseen.

”T- tipuin puusta”, Alice päätyi lopulta sanomaan, sillä ei hän osannut antaa muutakaan järkevää selitystä. Ei hän voinut sanoa että hänestä tuntui kuin heidän viimetapaamisestaan olisi viikkoja ja siksi hän itki.

”No, mitäs! Isosisko ei osannutkaan olla varovainen”, Edith yritti virnistäen mutta vetäytyi kuitenkin nopeasti huomatessaan, ettei hänen piristysyrityksensä tehonnut ja Alice näytti entistäkin itkuisemmalta, jos mahdollista.

Harry tuli takaisin paperin kanssa ja Edith loi häneen toivottoman katseen. Valitettavasti Harry ei tiennyt yhtään sen paremmin, mitä tehdä, sillä hän ei ollut lohduttanut itkevää pikkusiskoa moneen vuoteen.

Alice yritti hymyillä osoittaakseen, ettei hän itkenyt koska häneen olisi oikeasti pahasti sattunut. Kesti kuitenkin vielä aikansa kunnes hän sai kyynelensä tyrehtymään ja sillä välin Arthur oli herännyt, yhtä neuvottomana kuin loputkin sisaruksensa. Edith oli hakenut Alicelle leipomansa keksin ja keitti parhaillaan teetä, kenties ne auttaisivat.

Kello tuli neljän ja isoisä sekä Lorina palasivat kaupungilta. Alice ei enää itkenyt ja näytti jo paljon paremmalta, he olivat Edithin kanssa pudistaneet ne muutamat verinaarmut jotka hän oli pudotessaan saanut ja kaikki neljä istuivat olohuoneessa ottaen saapujat vastaan teen ja keksien kanssa.

Isoisä kertoi käyneensä kaupungilla aivan erityisestä syystä – hänen edesmenneen vaimonsa, Charlotte-kullan kuolemasta olisi huomenna kulunut tasan kolme vuotta, joten hän ajatteli että he voisivat kaikki käydä ensin vierailemassa hänen haudallaan ja sen jälkeen tehdä pienen kalastus- ja uintireissun läheiselle järvelle, vanha mies oli varma että hänen vaimonsa olisi halunnut heidän tekevän jotain mukavaa. Isoisä oli käynyt ostamassa tarvikkeita reissua varten.

Alice Liddell siis sai odottamansa uintireissun.

Kesä kului. Henry ja Hanna Liddell palasivat takaisin kotiin ja heidän lastensa oli aika lähteä mummolasta. Lapset lupasivat vierailla seuraavana kesänä, mikä näytti ilahduttavan isoisää oikein kovasti. He pitivät yhteyttä koko vuoden ja seuraavana kesänä koko Liddelin perhe palasi kuin palasikin maalle.

Kukaan heistä ei tosin ollut iloinen, sillä he olivat tulleet osallistumaan isoisän hautajaisiin. Thomas Liddell haudattiin pienen maalaiskylän kirkkomaalle rakkaan vaimonsa viereen mitä kauneimpana kesäpäivänä.

Ainoana lapsena Henry peri lapsuudenkotinsa ja vanhempiensa koko omaisuuden. Koska hänellä ei ollut sydäntä myydä taloa, se pistettiin kaikkine kalusteineen vuokralle. Vain Thomasille ja Charlottelle kuuluneet henkilökohtaiset tavarat he kävivät keräämässä ja asettelivat hiljaisina huolellisesti pahvilaatikkoihin. Lapset saivat ottaa jotakin muistoksi, jos halusivat.

Alice päätyi ottamaan ison osan isoäitinsä satukirjoista, hän ei vain voinut jättää niitä pölyttymään laatikkoon. Hän otti myös ”Alicen seikkailut Ihmemaassa”, sillä eritoten siitä kirjasta hän ei voinut luopua. Loput tavarat vietiin varastoon.

Elämä jatkui. Samana vuonna Harry muutti pois kotoa, Lorina seuraten pian hänen jälkeensä Ei kulunut kauaakaan kunnes Arthur ja Alicekin olivat muuttaneet pois ja lopulta oli Edithin vuoro.

He opiskelivat, menivät töihin ja saivat omat perheensä, tulivat itse vanhemmiksi ja lopulta, vuosien ja vuosien kuluttua, olivat itse isovanhempia.

Ensimmäiset vuodet Alice melkein vielä odotti päätyvänsä takaisin Ihmemaahan, mutta ajan myötä se ei enää tuntunut mahdolliselta, sillä olihan hän jo aikuinen ja sellaiset seikkailut kuuluivat muutenkin satukirjojen sivuille, eivät tosielämään. Alice muisteli aina silloin tällöin Ihmemaata. Hän ei edes tiennyt, uskoiko hän itse kyseessä olleen uni vai ei, eikä hän koskaan puhunut niistä parista viikosta – tai mahdollisesti nukkuen vietetystä tunnista – kenellekään.

Elämänsä loppuun asti Alice Liddell muisteli lapsuuttaan, sisarustensa ja isovanhempiensa kanssa maalla vietettyjä kesäpäiviä suhtautuen niihin lämmöllä, ja samalla lämmöllä hän suhtautui Ihmemaahan, oli se sitten unta tai totta. Eikä Alice Liddell enää koskaan palannut.