21. luku

Jonkin ajan päästä Alice oli sanonut palvelijalle, että ei tämän tarvinnut näyttää hänelle tietä, sillä se aivan selvästi häiritsi miehen töitä. Palvelija oli kantanut koko ajan isoa ja hyvin raskaan näköistä laatikkoa mukanaan, ja vielä Alicen asiaa kysyessä myöntänyt, että hänen olisi pitänyt olla koko ajan viemässä sitä aivan päinvastaiseen suuntaan.

Nyt Alice kuitenkin hieman katui päätöstään olla ystävällinen, sillä Herttalinna todella oli iso kuin mikä. Palvelija oli parhaansa mukaan neuvonut hänelle, minne hänen tulisi mennä, mutta tyttö tunsi silti vahvasti olevansa eksyksissä.

Seinillä roikkui lämpimänvärisiä ryijyjä ja valoa oli runsaasti, sillä säännöllisesti jollei seinissä, niin ainakin käytävien katoissa oli suuria ikkunoita, joista ulkona paistava aurinko pääsi sisään. Alice oli parhaillaan kaarevassa käytävässä, jonka tytöstä katsoen vasemmanpuoleinen seinä oli melkein kokonaan ikkunoita, ja lattia oli kaunista, vaaleaa kiveä. Se loi käytävään valoisan ja omituisella tavalla kevyen tunnelman.

Alice totesi omaksi huvikseen, että vaikka hänen sininen mekkonsa oli hänen oman makunsa mukaan aivan liian röyhelöinen, se sai hänet kuitenkin sopimaan joukkoon. Tällä hetkellä hän oli kyllä yksin, eikä kenenkään muun ääntä edes kuulunut, mutta hän oli muutaman kerran törmännyt joihinkin hoviväen jäseniin, ja nyt kun hän oli syvemmällä linnassa, juuri kukaan ei ollut vilkaissut häntä useampaan kertaan. Muutama oli selvästi epäillyt hänen väritystään, mutta kukaan ei ollut pysäyttänyt häntä. Hän oli tosin myös huomannut, että kivilattiat osasivat olla hyvin koleita kun niillä kulki paljasjaloin. Hän toivoi, että hänellä olisi edes ollut sukat.

Käytävän kaarteen takana Alice huomasi, että katto ja seinät loppuivat jättäen käytävästä jäljelle vain tien. Tyttö ei halunnut ajatella, millaista linnaa oli pitää lämpimänä talvella, sillä hän oli jo kerinnyt törmätä niin moneen otteeseen tiloihin, jotka olivat ensin vaikuttaneet olevan suljettuja, mutta sitten ne olivatkin suorassa yhteydessä ulos.

Hän jatkoi samaa kivettyä tietä pitkin, ja sai huomata kulkeneensa aika korkealle. Hän nimittäin saapui liuskekivistä holvatulle sillalle, joka yhdisti linnan kaksi puoliskoa toisiinsa. Sillan alapuolella virtasi nopeatempoinen joki, mutta sillan ja joen välillä oli ainakin viitisen metriä, ja joki virtasi alaspäin. Alice katsoi vasemmalle, ja sillä kohdalla kun ei ollut hänen silloista sijaintiaan korkeampia rakennelmia, hän pystyi näkemään linnan niin korkeilta näyttäneet muurit reilusti alapuolellaan.

Tyttö ylitti sillan – hieman huolissaan, sillä silta oli hyvin korkealla käytännössä ei-minkään päällä – ja sen toisella puolella edellinen käytävä tuntui jatkuvan, kaartuen jälleen oikealle.

Alice alkoi jo ihmitellä, kuinka ei ollut hetkeen törmännyt kehenkään, sillä hänen ajatusmaailmansa mukaan, kun linna oli iso, olisi siellä pitänyt myös olla paljon väkeä, kun hän kuuli askelia suoraan edestään. Hetken päästä hän myös kuuli hiljaista mutinaa, mikä kertoi, että toisen piti olla aivan käytävän seuraavan kaarteen takana.

”Oi voi voi... Tämä ei ole hyvästä, ei ollenkaan...” ääni puhui selvästi itselleen, sillä kukaan ei vastannut ja askelia oli vain yhdet. Moni linnan jäsen oli voivotellut ja kauhistellut, oikeastaan Alice ei muunlaista puhetta juuri ollut linnaan tulonsa jälkeen kuullutkaan, mutta hän silti tunnisti tämän äänen heti.

Hän otti muutamat viimeiset askelet, jotka tarvittiin, jotta hän näkisi käytävän mutkan taakse; ja siinä hänen edessään seisoi kuin seisoikin, ehkä hieman erinäköisenä kun viimeksi heidän kohdatessaan, liivillinen, pienikokoinen mies, joka aivan ehdottoman varmasti oli Pekka Kani, tai oikealta nimeltään Peter.

Hatuntekijä oli kyllä mennyt kotiinsa, mutta hyvin pian kyllästynyt siihen ja päättänyt palata Mauricen luokse. Maurice ei aivan näyttänyt tyytyväiseltä, mutta niin vain miehet istuivat jälleen puutarhaan valoisalle metsäaukiolle pystytetyn pöydän ääressä. Alice oli laskenut, että pöydän ympärillä oli noin kymmenisen tuolia, mutta tuolien tarkka lukumäärä oli yhdeksän.

Ihmeellistä kyllä, he eivät juoneet teetä tai mitään muutakaan. He vain istuivat ja puhuivat, välillä torkahtivat pitkäksikin aikaa ja sitten jatkoivat taas. Maurice kippasi pöydälle teekutsuista jääneen sokerikon ylösalaisin ja laski parhaillaan sokeripalojen määrää.

”Teeaikaan pitää juoda teetä”, Ebenezer sanoi ties monettako kertaa.

”No keitä”, Maurice vastasi laiskasti. Hänelle se oli yhdentekevää niin kauan kunhan Hatuntekijä ei vain olettanut, että hänkin joisi, sillä hän itse ei kyllä saisi juotua ihan heti yhtään mitään.

”Voit vaikka tarjota tuolle ketjupolttajalle”, pitkäkorvainen mies jatkoi ja nakkasi päätään. Se sai Ebenezerin katsomaan ylöspäin ja huomaamaan aukion laitaan kävelleen vihreähiuksisen, korkeintaan lapsen kokoisen miehen.

”Sinua ei usein noin isona näekään”, Hatuntekijä kommentoi kun Cavan asteli lähemmäs heitä tuoden savupilven mukanaan.

”Olisikohan noin?” Cavan puhui verkkaisesti ottaessaan piipun pois suustaan ja puhaltaessaan savua ulos.

”Otapa hunajaleivos”, Maurice sanoi ja kohotti pannumyssyä pöydällä olevan vadin päältä. Sen tarkoitus oli ilmeisesti pitää leivokset joko lämpiminä tai roskattomina, en ole varma kumpaa.

Cavan irvisti piippu suussaan, mikä näytti olevan kieltäytyminen. Maurice kohautti harteitaan ja laittoi pannumyssyn takaisin paikoilleen.

”Minne olet menossa?” Ebenezer kysyi kiinnostuneena, sillä Cavan harvemmin liikkui ympäriinsä. Hän oli sitä tyyppiä, joka odotti, että toiset tulevat hänen luokseen.

Cavan veti savua syvään henkeensä.

”Jonnekin missä minun pitää olla”, mies vastasi hyvin ympäripyöreästi. Hänestä todella oli mahdoton saada ulos järkevää vastausta, kun hän poltti.

Cavan tuprautti savurinkuloita Mauricen suuntaan, mutta tämä sukelsi hengittämään pöydän alle. Se sai Cavanin suupielen nykimään huvittuneesti.

”Ymmärrän, että et voi taata vastauksen olevan oikea, mutta... Vastaisitko yhteen kysymykseen?” Hatuntekijä keskeytti vihreähiuksisen miehen. Piippusuinen osapuoli ei tainnut ilahtua, mutta selvästi kuitenkin odotti kysymystä.

”Tunnut polttavan paljon tänään. Tapahtuuko pian jotain?” Hatuntekijä kysyi. Cavan taisi tietää vastauksen polttamisestaan huolimatta. Hänen kasvoillaan näkyi häilähdys epävarmuudesta, mutta se katosi yhtä pian kuin oli tullutkin.

”Voisin kertoa”, hänen äänensä ei eronnut millään muotoa hänen normaalista puhetyylistään. Hän tosin ajatteli todella muistavansa aivan liikaa sillä hetkellä.

”Mutta koska yritän olla hyvä... En taida”, hänen silmissään oli ilkeä pilkahdus.

”Hyvä muka... Se tekee tuon vain kiusatakseen”, Maurice mutisi.

Näytti kuitenkin siltä, että Cavanilla oli jotain asiaa Hatuntekijälle. Vaikka vihreähiuksinen mies ei näyttänyt aivan iloiselta sitä tehdessään, hän kuitenkin aivan vapaaehtoisesti otti piippunsa pois suustaan ja piti sitä käsivarren päässä itsestään.

”Ajattelinpa muuten kysyä sinulta jotain, Ebenezer”, hän sanoi silmät tuikkien.

”Kysy vain”, hattupäinen mies oli hieman yllättynyt. Cavan harvemmin kyseli muilta mitään, hänelläkun ei ollut siihen minkäänlaista tarvetta.

”Miksi sinä uskot eläneesi noin vanhaksi?”

Kysymys oli oikeastaan sellainen, mihin Hatuntekijä vastasi mielellään. Hän oli jo melkein odottanut jotain hyvin epämiellyttävää.

”Koska Aika ei voi tappaa minua”, hänen vastauksensa tuli täydestä sydämestä. Maurice pyöritti päätään.

”Tajuatko kuinka ylimieliseltä sinä kuulostat..?” ruskeahiuksinen mies kysyi hiljaa maatessaan pöytää vasten, hyvin samalla tavalla kuin Dorian nukkuessaan.

”Itseasiassa ei – hän on oikeassa”, Cavanin kasvoille nousi virnistys. Hän oli ilmeisesti tyytyväinen saamaansa vastaukseen. Hatuntekijällä kesti hetken sisäistää asia – sitten hän alkoi hymyillä leveästi. Harva oli koskaan tukenut hänen teoriaansa Ajan kykenemättömyydestä tiettyjen henkilöiden tappamiseen. Ja jos Cavan sanoi sen, niin sitten sen oli oltava totta.

”Mutta kuningasparien suhteen sinä olet väärässä. Ajan ei ole pakko pitää heitä hengissä. Hän vain on tähän asti halunnut tehdä niin”, vihreähiuksinen mies sanoi. Sen jälkeen mies puhalsi pitkään ilmaa ulos keuhkoistaan, mutta tällä kertaa siinä oli hieman väsynyt sävy. Hän ravisti nopeasti päätään.

”Suonette anteeksi, mutta minä jatkan matkaani”, hän sanoi ja tuikkasi piipun takaisin suuhunsa. Hän lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin mistä oli tullut.

”Olisitko sinä sanonut vielä jotain muuta?” Hatuntekijä kysyi terävästi juuri ennen kuin Cavan kerkesi kadota metsikköön.

”Ehkä”, oli ainoa vastaus joka vihreähiuksiselta mieheltä liikeni. Todellisuudessa Cavan olisi halunnut sanoa vielä hieman lisää, mutta hän ei ollut aivan niin uhmakkaalla päällä. Toisin kuin Ebenezer, Cavan ei voinut huolettomasti vastustaa Aikaa.

Neuvottelu Herttalinnassa oli muuttunut silkaksi sekasotkuksi. Quenna oli päätynyt nälvimään Gleddisiä vähän kaikesta, ja tämä pani samalla mitalla takaisin, ja paikalla olijat olivat varmaan kuulleet jo ainakin useamman kymmentä mestausmääräystä vihreän kuningattaren päästä, mutta koska paikalla ei ollut ketään, joka sen laittaisi toteen – kahden kuningattaren itsensä lisäksi ainoastaan Hagan ja Reagan – niistä ei välitetty tuon taivaallista.

”Jospa me nyt... palaisimme asiaan...” Hagan yritti rauhoittaa tilannetta, hyvin laihoin tuloksin.

”Väärä taktiikka, isä”, Reagan huokaisi ja nousi tuoliltaan. Hän seisoi hetken. Kuningattaret eivät huomanneet mitään. Sitten hän karjaisi niin kovaa kuin hänestä lähti. Hän ei kenties ollut aivan yhtä hissukka kuin isänsä, mutta hän ei ollut myöskään se, josta olisi uskonut lähtevän niin paljon ääntä.

Quenna ja Gleddis kääntyivät molemmat katsomaan häntä silmät suurina ja Hagan oli siinä ja rajalla, ettei tippunut tuoliltaan.

Gleddis alkoi taas nauraa. Se sai Haganin vain vahvistamaan mielipiteensä naisen mielenterveyden epävakaasta tilasta.

”Mahtavaa...” Gleddis kuulosti siltä, että oli tikahtua. Hän kuitenkin lopetti paljon aikaisemmin kuin viimeksi ja jäi vain istumaan tuolilleen, katsoen punaista kuningasta hymyillen yllättävän rauhallisesti ja odottavaisesti.

Quenna mulkaisi häntä mutta kääntyi hänkin poikaansa päin.

”Mikä mahtoi olla syynä tuolle?” hän kysyi ja kohotti kulmiaan.

”Kaikella kunnioituksella, äiti, mutta te ette olleet pääsemässä minnekään”, Reagan istuutui jälleen.

”Meidän kaikkien on osallistuttava kokoukseen, vaikka tilanne muuten olisikin mikä hyvänsä”, punainen kuningas puhui ja kaikki muut kuuntelivat häntä.

”Lähetit sanoivat, että paikaksi ehdotettiin Ristin maan puoleista Ovien metsän rajaa”, hän jatkoi ja hänen puheestaan kuuli edelleen vaikutteet, jotka hän oli saanut asuessaan Ruudussa.

”Jo ilman sitäkin olisi melko turvallista olettaa, että se, joka keksi syyllistää äitiä on Kinsey. Ja Claver on antanut hyväksyntänsä. Jos siis sallit minun sanovan tämän, Gleddis?” Reagan toi julki päätelmiään ja vilkaisi hieman huolestuneena vihreän kuningattaren suuntaan. Hänhän kuitenkin puhui naisen vanhemmista.

”Senkus”, Gleddis tuhahti.

”Kuulostaisi hyvin isältä. En usko, että äiti suunnittelisi tällaista yksinään, mutta tuskinpa hän isää kieltäisikään, ja Sadey ja Kiral ovat aivan liian...” vihreisiin pukeutunut nainen jäi lyhyeksi hetkeksi miettimään oikeaa sanaa.

”Omissa oloissaan?” Hagan kerkesi pistää väliin ehdottomasti kauneimman sanan, millä sitä voisi kuvata.

”Ajattelin sanoa elottomia tai välinpitämättömiä, mutta käyhän tuokin”, Gleddis sanoi ja risti kätensä nojautuen taaksepäin tuolissaan.

”Ehdotukseni on, että yritämme vakuuttaa kokouksen siitä, että Hertta ei ollut vastuussa Ruudusta niin pian kuin voimme. Meillä kahdella ei varmaan tule ongelmaa, koska Greene, Yetta ja Yevgeny sekä Blum ja Blundel ovat mukavia”, Reagan katsoi Gleddisiin. Nainen nyökkäsi.

”En usko että kukaan heistä syyttää Quennaa”, vihreä kuningatar pyöräytti kerran päätään vahvistaakseen kieltäviä sanojaan.

”Ongelman muodostavat vanhemmat”, Reagan sanoi ja kääntyi katsomaan Quennaa ja Hagania, joista ensimmäinen oli pysynyt hiljaa yllättävän pitkään. Hänen ilmeensä oli miettiväinen ja kulmansa kurtussa.

”Jos Kinsey tämän aloitti, niin hän ei luovuta helpolla. Hän takuulla yrittää jotain... Todennäköisesti vallanvaihtoa”, Reagan totesi synkeänä.

”Tietysti!” Quenna näytti tajunneen jotakin ja osoitti äkkiä sormellaan syyttävästi Gleddisiä.

Kumpikaan kuningaista ei näyttänyt tajuavan mitä hän tarkoitti.

”Hän on Rististä! Ei ole yhtäkään syytä, miksi hän olisi meidän puolellamme... Miksi me selitämme hänelle suunnitelmaamme?” Quenna nousi seisomaan ja loi epäileviä katseita kaikkiin kolmeen paikalla olijaan.

”Nytkö sinä vasta tulet ajatelleeksi tuota?” Gleddis virnisti täysin ilottomasti ja kohotti kulmiaan.

”Pää poikki!” Quennan huuto kaikui kuuroille korville.

”No... Onhan hän asunut Hertan maassa jo useita vuosia, joten kai hän nyt...” Hagan yritti mutista jotain.

”Niin, voidakseen viedä minun kruununi!” herttakuningatar näytti olevan täysin varma siitä, että heidän joukossaan oli yksi, joka sinne ei kuulunut.

Oli totta, että jos valta vaihtuisi, herttakuningattaren kruunu siirtyisi Gleddisille. Niin oli päätetty kauan, kauan aikaa sitten pidetyssä kokouksessa aivan muinaistarujen ajan loppumisen jälkeen. Se taisi oikeastaan olla myös ensimmäinen koskaan järjestetty kokous. Kun he eivät enää voisi jatkaa, korttipakan kuningasparien tehtävät siirtyisivät toisten kuninkaallisten lapsille. Olettaakseni sen tarkoituksena oli välttyä vanhempiaan vallanhimossaan murhaavilta lapsilta, joskin on epätodennäköistä, että yksikään värillisistä olisi sellaiseen koskaan ryhtynyt, mutta eihän sitä silloin voinut tietää. Korttipakan kuninkaalliset olivat olleet kaikki vielä kovin nuoria ja kokemattomia, ja he olivat kuulleet paljon kauhutarinoita Ihmemaan ulkopuolisista monarkioista.

Se oli alkujaan ollut syy, miksi värilliset kuningattaret ja kuninkaat oli lähetetty asumaan naapurimaihinsa kun he olivat olleet tarpeeksi vanhoja ymmärtääkseen tilanteensa ja pärjätäkseen. Vanhemmat olivat päättäneet, että jos kerran heidän lastensa oli tarkoitus periä viereisen maan kruunu, oli heidän parempi tottua elämään kyseisessä maassa. Nykyään tosin monet ajattelivat, että värilliset kuninkaalliset olivat vain kunkin maan ylhäistön jäseniä, sillä ajan mittaan tieto siitä, että he olivat korttipakan kuninkaallisten lapsia, oli unohtunut kansan keskuudessa.

Toisaalta se, kuinka yleisesti uskottiin, että värilliset kuninkaalliset olivat tietyn asteen pankkivankeja, ei ollut aivan väärin. Yksikään maa ei voinut aloittaa avointa riitaa toistensa kanssa, koska muuten heidän lapsensa olisivat olleet täysin vapaata riistaa.

”Rauhoitu”, punainen kuningas sanoi painokkaasti äidilleen, mutta ei voinut kieltää, että hänkin alkoi hieman huolestua. Hän oli vain olettanut niin, mutta oli totta, että Gleddisillä ei ollut ainakaan näkyvää syytä olla Hertan puolella. Olisi ollut vain normaalia, että vihreä kuningatar olisi vanhempiensa puolella. Reagan alkoi miettiä, oliko hän liian pehmeä, kun ei ollut tullut edes ajatelleeksi kyseenalaistaa asiaa.

”Gleddis. Millä puolella sinä olet?” Reagan seurasi naisen reaktioita tarkasti huomatakseen, jos tämä valehtelisi. Sille ei nähtävästi kuitenkaan ollut tarvetta.

”Samalla kuin aina. Omallani”, vihreä kuningatar vastasi hetkeäkään epäröimättä.

”Ja mikähän puoli se on?” Hagan kysyi muiden puolesta.

Gleddis oli hiljaa oman aikansa ja loi muihin paikallaolijoihin pitkiä katseita, kuin pohtien jotain.

”Vallanvaihto aiheuttaisi hirveästi ongelmia, kuten sen, mitä Reaganille sitten tapahtuisi? Entä vaihtuisivatko muidenkin maiden johdot?” Gleddis puhui verkkaisesti, mutta selvästi äänellään pyrki hallitsemaan tilannetta, mikä etenkin Quennan mielestä tarkoitti hänen olevan epäluotettava ja että hän yritti aivopestä heitä ajattelamaan tavallaan, ja todellinen ansa odotti vasta myöhemmin.

”Sanottakoon siis, että en usko isäni haluavan vallanvaihtoa, jos hän on tämän takana, mikä toki on äärimmäisen todennäköistä. Hän ei todellakaan halua riskeerata omaa asemaansa. Hänen kruununsa menisi Blundelille!” Gleddis naurahti kova, ivallinen nuotti äänessään.

Koska se ei näyttänyt olevan kenestäkään muusta huvittavaa, hän palasi vakavaksi.

”Luullakseni isäni siis yrittää jotain paljon... järisyttävämpää. Joko tuhota Hertan – mikä, jos saan sanoa, olisi huvittavaa, koska hän tekisi sen sillä tekosyyllä, että sinä tuhosit Ruudun –” vihreään pukuun verhoutunut nainen vilkaisi Quennaa, ”tai ottaa sen kokonaan omaan hallintaansa ja uskoakseni alistaa kaikki sen asukkaat. Hänkun on suuruudenhullu”, vihreä kuningatar oli selvästi sanonut sen mitä oli aikonutkin ja saanut kaiken sanotuksi.

”Ette vieläkään vastannut. Mitä sinun puolellasi olo tarkoittaa verrattuna meidän puoleemme?” Hagan kuulosti jo hieman epätoivoiselta.

Gleddisin suupieli nyki hetken kunnes hän huokaisi syvään, ilmeisesti ärtymyksestä.

”Yksi paksupäiden perhe. Sanoin jo noin paljon, ettekä te vieläkään ymmärrä”, nainen mutisi itsekseen. Sitten hän suuntasi taas puheensa heille kaikille yleisesti.

”Veljeni ei tule olemaan iloinen, jos jotain tapahtuu Hertalle. Hän pitää nykyisestä tilanteesta”, nyt Gleddisin sanat olivat jo aivan selvää johdattelua. Hän yritti saada kolme muuta ymmärtämään itse hänen sanoistaan, millä puolella hän oli. Ikävää sinänsä, että herttaperhe todella taisi olla täynnä paksupäitä.

”Uh...” Reagan yritti selvästi olla niin hienovarainen kuin osasi, mutta hänen äänessään ei kuulunut samaa hissuttelua kuin hänen isällään.

”Ja... Haluatko sinä veljesi olevan iloinen vai et?” punainen kuningas kysäisi. Se näytti olevan se kuuluisa höyhen joka katkaisi kamelin selän.

”No mitäpä luulet?!” hetkeksi Gleddis kohotti ääntään turhautuneena ja kuulosti itseasiassa hyvin paljon Quennalta. Hän kuitenkaan ei jatkanut huutamista, vaan oli selvästi hyvä hermojensa palauttamisessa. Yhdellä hengenvedolla hän oli palannut ulkoisesti takaisin omaksi, rauhallisen kyyniseksi itsekseen.

”Jos on olemassa ihminen, jonka mielipiteistä minä välitän, niin sitten veljeni”, Gleddis sanoi, mutta jokin hänen äänessään kertoi, että jos siitä ei tajunnut, millä puolella hän oli, niin saisi sitten olla kokonaan tajuamatta.