17. luku

Juna oli pysähtynyt ja Alice olisi voinut ihmetellä, kun kukaan ei tuntunut nousevan kyytiin tai lähtevän. Mutta Alice torkkui pää takakenossa junanpenkkiä vasten ja hätkähti oikeasti, kun häntä ravisteltiin. Ravistelija oli käytävän toisella puolella istunut lammas, joka katsoi häntä suurin, ruskein silmin.

”Anteeksi... Kuljettaja pyysi ilmoitta-mää-n että tämä on teidän pysäkkinne”, lampaan puhe oli omituisesti sekoittunutta määkinään. Alice katsoi häntä ensin unisesti, aivot lyöden tyhjää, kunnes lampaan sanat äkkiä upposivat hänen tajuntaansa ja tyttö ponkaisi pystyyn, kiitti hätäisesti ja melkein juoksi ulos junasta.

Heti kun hän pääsi ulos, juna lähti taas liikkeelle ja nyt Alice näki kunnolla, miten juna liikkui. Se jatkoi matkaansa eteenpäin jonkin aikaa, kuin mikä tahansa normaali juna olisi voinut – paitsi että raiteet ilmestyivät sen eteen ja katosivat sen takaa – mutta juuri ennen kun se olisi törmännyt pieneen metsikköön, juna katosi. Se vain katosi. Alice tiesi itsekin sillä matkustettuaan, että se oli jossain muualla nyt. Matkalla ottamaan seuraavat matkustajat kyytiin tai jättämään jotkut suoraan kotiovilleen.

Alicen se oli jättänyt pienelle hiekkatielle, jonka toinen pää katosi metsikköön ja toisessa päässä Alice pystyi näkemään kaupungin. Hänen kohdallaan tienvieressä oli pieni talo. Talo oli hyvin sievä, olkikattoinen sekin, sitä ympäröi matala muuri ja talon seinää pitkin kasvoi murattia. Pihalla oli pikkuinen kasvimaa, puutarhavaja ja useita kukkapenkkejä. Portissa oleva koristeleikkaus esitti kanin päätä, jättäen hyvin vähän varaa epäilyksille siitä, kenen talosta oli kyse.

Alice katseli taloa paikallaan. Hän ei ollut oikein varma, saisiko hän avata portin ja vain marssia kanin pihalle, mutta ei hän kyllä nähnyt ketään, jolta kysyäkään.

Oli seesteistä. Ihmemaa-hyönteiset joita Alice ei nähnyt surisivat, aurinko paistoi kirkkaasti, mutta tuulenviri piti huolen siitä, että ei ollut liian kuuma. Jostain kuului laulua. Laulajan ääni kuului naiselle, tuskin Alicea paljoa vanhemmalle tai nuoremmalle.

Tyttö ei huomannut ollenkaan, kuinka metsiköstä ilmestyi kaksi hahmoa, joista toisella oli mustat hiukset ja musta, miesten pukua muistuttava takki, jonka liepeet olivat valkoiset, ja toisella oli vihreät henkselihaalarit, vaaleat, hiekanväriset hiukset ja todennäköisesti luonnollista hieman suuremmat, vihreät silmät. Jälkimmäinen työnsi edellään kärryjä, joiden kyydissä tuntui olevan vähän kaikkea; ämpäreitä, luutia, nuohoojan tarvikkeita, teleskooppitikkaat, rättejä sekä keltainen pesusieni.

Siihen mennessä, että Alice huomasi heidät, he olivat jo päässeet ihan lähelle. Alice tajusi seisovansa keskellä tietä ja siirtyi reunaan, jotta he pääsisivät ohittamaan hänet. Kärryjä työntävä mies hymyili hänelle rempseästi ja kiitti.

”Tattista, neiti. Ei nää kaikki ennää nykyään väistä, sellaseks' se muailma on menny”, hän sanoi ystävällisesti. Alice ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt vastata jotain vai ei, joten hän vain nyökkäsi.

”Noh, hyvvee päivänjatkoo vaan, neiti”, mies nyökäytti päätään kohteliaasti ja oli jo jatkamassa matkaansa. Hän kuitenkin tuntui tajuavan jotain ja pysähtyi. Miehen henkselihaalareiden läpi tuli pitkä sisiliskon häntä.

”En mää nyt suinkaan utelemaan aio, mutta teikää en ookkaan aikasemmin nähny”, hän sanoi ja jatkoi: ”Ootteks' työ herra Peteriä tapaamaan menossa, neiti?”

Alice nyökkäsi.

”Kyllä. Tässähän hän asuu, eikö?” tyttö oli kiitollinen siitä, että sai varmistuksen asiaan, vaikka siinä ei tosiaan kyllä ollut paljoa epäilystä. Vastaus tosin tuli yllättäen mustahiuksiselta mieheltä, joka ei ollut siihen asti sanonut sanaakaan.

”Asuuhan se. Mutta ilman lupaa kukaan ei pääse sen maille”, mustahiuksisen miehen ilme oli monitulkintainen.

”Kuningatar järkkäsi sen niin”, mies jatkoi ja kohautti harteitaan. Kyse oli yksinkertaisesta asiasta. He olivat Hertan maassa, joten herttakuningatar hallitsi kaikkea – hän kuitenkin oli antanut Peterin tontin Peterille itselleen, käytännössä muodostaen pienen valtakunnan nimeltä ”Peterin maa”, jos nyt siihen asti haluttiin mennä. Sen takia Peterillä oli täysi valta omassa kodissaan.

Vaikka Alice ei tälläistä tiennytkään tai ymmärtänyt, sanat olivat silti ongelmalliset, koska se tarkoitti, että Alice ei pääsisi tapaamaan kaninkorvaista miestä, vaikka tämä olisikin edelleen kotona. Lisäksi, vaikka Alice tiesi hyvin, ettei ollut sellaisen aika, hän olisi niin kovasti halunnut alkaa nauraa mustahiuksisen miehen housuille, jotka hän vasta oli huomannut. Ne olivat lyhyet, oranssit, pitsireunaiset shortsit. Hän olisi halunnut räkättää, mutta piti naamansa silti niin hyvin peruslukemilla kuin pystyi.

”Tuota... Voisiko toinen teistä käydä kysymässä, onko hän kotona?” Alice kysyi. Mustahiuksinen mies nosti kätensä ilmaan.

”Ei onnistu. Elinikäisesti bannattu”, mies sanoi ja Alicen mielestä hänen aavistuksen susimainen, tuskin ystävällinen virneensä ei olisi juuri nyt kuulunut siihen. Se sai miehen vaikuttamaan hetken ajan... jopa hieman kammottavalta.

”Mutta Bill, sinullahan on lupa? Sinähän aina silloin tällöin pidät huolta sen puutarhasta kun se on poissa”, hän katsoi henkselihaalareihin pukeutunutta miestä kulmat koholla.

”Joo, onhan meikällä”, Bill vastasi. Hän ei nähnyt siinä mitään ongelmaa, että kävisi kysymässä Peteristä. Sitäpaitsi, hän mietti, tyttö oli ollut hänelle ystävällinen, mitä kaikki eivät olleet – lähinnä koska häntä pidettiin hölmönä, välillä jopa epäilyttävänä, mikä nyt ainakin oli naurettavaa – ja hän voisi ihan hyvin palauttaa palveluksen. Eikä siihen menisi oikeastaan aikaakaan.

Kukaan ei ollut tullut avaamaan, vaikka Bill oli aikansa koputellut ovella. Hän oli jopa harkinnut, että voisi käyttää vara-avainta – jonka paikan hänen ystävänsä kumma kyllä tiesi – mutta Alice oli vakuuttanut, että niin pitkälle ei tarvinnut mennä. Tyttö kiitti miehiä, vaikka ”eihän meistä nyt mimmostakaan apuu ees ollu, neiti”.

Oli aika hassua, että kukaan ei ollut avannut, sillä Alice oli ollut melkein varma, että hänen aikaisemmin kuulemansa laulu olisi kuulunut talon sisältä. Hän ei keksinyt, missä muuallakaan laulaja olisi voinut olla, koska hän ei uskonut, että se olisi kuulunut kaupungista asti.

Miehet jatkoivat matkaansa kaupungin suuntaan ja Alice jäi itse pohtimaan, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Peter ei ollut kotona. Joten mies oli varmaan lähtenyt linnalle... Tyttö tajusi ikäväkseen liian myöhään, että ehkä hänen olisi pitänyt häiritä miehiä vielä hetken verran ja kysyä heiltä, miten linnalle pääsisi.

Järkevintähän se toisaalta olisi edelleen ollut lähteä kaupunkiin. Vaikka hän ei saisi miehiä kiinni, kyllä sieltä ainakin joku löytyisi, joka varmasti osaisi auttaa häntä. Alice ei kuitenkaan lähtenyt kaupunkiin.

Ehkäpä tyttö oli viimeinkin ymmärtänyt, kuinka Ihmemaassa asiat toimivat – tai sitten hän vain ajatteli, että koska kyseessä oli uni, niin tietysti se toimisi.

Ja jos joskus olet taas eksyksissä, kutsu vain minua, ja minä tulen avuksi.

”Tarvitsisin vähän apua, Cecile”, tyttö sanoi. Kului hetki. Alice alkoi tuntea itsensä hieman tyhmäksi. Ja sitten, täysin varoittamatta, siinä hän oli. Vaikka pinkkihiuksinen mies ilmestyikin kokonaisuudessaan yhdessä silmänräpäyksessä, aivan ensin oli näkynyt hymy.

”Hei Alice”, Cecile hymyili. Hänen hymynsä oli edelleen yhtä luottamustaherättävä ja ystävällinen. Minnekäs se olisi hävinnyt.

”Doug hei, tulipas tässä mieleen, myö unohettiin täysin kysyä neidiltä, että kuka hää oikein oli”, Bill totesi ja sai vastaukseksi naurahduksen.

”Etkö sinä tajunnut?” mustahiuksinen mies kysyi ääneen. Hänestä se oli hyvin huvittavaa – Bill lienikin ainut, ainakin Dorianin lisäksi, joka ei olisi pystynyt päättelemään sitä tytön ulkonäöstä. Billhän kuitenkin tunnettiin yhtenä viidestä Hertan maan idiooteista, kyllä. Se johtui siitä, että hän ei ollut se penaalin terävin kynä... Ja toisena syynä se, että hän kaveerasi Dougin kanssa. Vain jo se sai tietyt tahot epäilemään häntä, mutta Bill oli oikeastaan todella hyväntahtoinen ja uskollinen.

”Olisko neiti voinu olla se palojo puhuttu Mary Ann?” Bill näytti hetken mietittyään hyvin varmalta ja järkyttyneeltä. Mary Annista olivat melkein kaikki Peterin kanssa tekemisissä olleet kuulleet, kukaan vain ei ollut koskaan häntä nähnyt ja naisen olemassaoloa epäiltiinkin vahvasti.

”Juuri tästä syystä sinä olet niin mahtava”, Doug virnisti ja pyöritti epäuskoisena päätään. Millä todennäköisyydellä tyttö olisi voinut olla Mary Ann? Se oli kenties viimeinen asia, mitä normaalisti kenellekään olisi tullut mieleen.

”Se oli kolmastoista Alice”, Doug sanoi yksinkertaisesti. Hän nautti Billin kasvoilla näkyvästä ilmekirjosta kun mies tajusi, mitä hän sanoi ja kääntyi ympäri, yrittäen vielä nähdä tytön. He kuitenkin olivat jo aivan liian kaukana.

”Jos sää tiesit sen koko ajan, niin mikset sää kertonu mulle?” Bill kysyi hieman ärsyyntyneenä.

”Koska näin oli paljon hauskempaa”, mies vastasi sen kummempia miettimättä. Hän todella oli rehellinen.