14. luku

”Haluatko kuulla mikä sinun ongelmasi on?” Tom katsoi veljeensä, joka istui kyykyssä uuninluukun edessä ja katsoi kuinka keksit muuttuivat tummemmiksi ja tummemmiksi.

”Häh?” nuorempi kaksosista säpsähti ja käänsi katseensa isoveljeensä.

”Oman elämän puute”, Tom totesi ja työkkäsi Tyyn pois uunin edestä, avasi luukun ja nosti pellin pois.

”Vain koska täällä on taas Alice, se ei tarkoita, että meidän tarvitsisi muuttaa päivärytmimme sekaisin sen takia”, hän sanoi ja katsoi veljeensä kulmainsa alta merkitsevästi. Tyy lehahti punaiseksi.

”En minä...–!” poika aloitti.

”Hei, älä herätä häntä”, Tom sanoi hiljentääkseen veljensä ennen kuin tämä kerkesi ruveta huutamaan. Hän nytkäytti päätään kohden kaksosten kodin keittiön nurkkaa vasten nojaavaa punapukuista miestä, joka oli alkanut valua seinää pitkin yhä enemmän lattialle. Hän oli sikeässä unessa ja näytti rauhalliselta.

”Oh. Reagan on vielä täällä?” Tyy kysyi huomattavasti hiljaisemmalla äänellä.

”No on. Ei se ole lähtenytkään”, Tom sanoi ja kohotti kulmiaan. Hänen veljensä todellakin oli pihalla kuin lumiukko. Normaalisti Tyy ei olisi voinut unohtaa, että punainen kuningas nukkui heidän keittiössään. Hän piti miehestä, he olivat oppineet tulemaan toimeen vallan mainiosti sen jälkeen kun olivat saapuneet Hertan maahan, siitä huolimatta, että Reagan ei yleensä muistanut keitä he olivat.

”Miksi se on ongelma? Jospa minä haluan muuttaa päivärytmini?” Tyy palautti aiheen takaisin alkuperäiseen. Tom tuhahti.

”Kuka haluaisi sellaista? Niin vahvaa riippuvuutta jostakusta muusta?” Tom kurtisti kulmiaan. Hän ei todellakaan ymmärtänyt veljensä ajatuksenjuoksua. Ja toisaalta hän ymmärsi sitä niin hyvin – jopa hänen oli hieman vaikea pitää kiinni normaalista elämästä jo pelkän ajatuksen takia, että Ihmemaassa todella oli uusi Alice.

”Entäs sinä itse? Odotat ensimmäistä takaisin kuin kuuta nousevaa, ja vain koska hän lupasi lähteä sinun kanssasi katsomaan, onko kellotornin raunio edelleen siellä”, Tyy näytti selvästi siltä, että oli saanut yliotteen tästä keskustelusta. Tomin ilme synkkeni entisestään.

”Ei se tähän liity”, kaksosista vanhempi sanoi torjuvasti. Mutta kyllä se liittyi. Hyvin oleellisesti.

Ennen kuin Tyy kerkesi nauttia pidempään siitä, että oli voittanut sanasodan, heidän oveltaan kuului koputus. Molemmat pojista menivät ovelle, jonka takaa he löysivät hyvin eksyneen näköisen lähetin. Kyseessä oli myös hyvin unisen näköinen lähetti. Oli oikeastaan jopa ihme, että hän oli löytänyt kaksosten mökille asti – kaikki nimittäin eivät.

”Taasko se kuningattarenplanttu haluaa meiltä jotain, vaikka ollaan sanottu niin monesti, ettei mennä sille töihin?” Tom huokaisi syvään samalla, kun Tyy ohjasi lähetin sisään. Lähetti kiitti, selvästi täysin tietämättömänä siitä, mitä oli tekemässä tai ketkä hänen edessään olivat.

”Siis katso nyt! Kalaparalla ei ole enää edes eviä. Jos me mentäisiin sille, me kasvettaisiin isoiksi alta aikayksikön”, hän katsoi lähettiä kriittisesti. Lähetin silmät olivat suuret ja luomettomat, ja hänen kaulallaan meni himmeät jäljet, jotka näyttivät kiduksien jäänteiltä. Kynsien tilalla hänellä oli vielä suomuja, mutta muualla niitä ei ollut havaittavissa.

”Veli hei...” Tyy aloitti samalla kun käänteli kädessään kirjettä, jonka oli löytänyt lähetin taskusta. Hänen veljensä kohotti toista kulmaansa ja kysyi: ”Mitä?”

”Tämä ei ole Quennalta”, veljeksistä aavistuksen pidempi sanoi ja repäisi kirjekuoren auki.

”Eikö muka? Mutta keneltä sitten? Tuo muuten varmasti on Herttalinnan lähetti”, Tom kurtisti entisestään kulmiaan ja katsoi lähetin otsaa, jossa jollain tapaa levämäisten etuhiusten alla näkyi punainen sydän.

”Haganilta”, Tyy vastasi ja lukaisi nopeasti kirjeen läpi.

”Kuninkaalta?” Tom kurkki veljensä olan yli nähdäkseen kirjeen kunnolla. Asia oli juuri alkanut kiinnostaa häntä.

”Anteeksi, että häiritsen teekutsujanne”, Alice pahoitteli kohteliaasti. Hatuntekijä huiskautti kättään.

”Eipä se haittaa. Nämä ovat kestäneet jo liiankin pitkään”, Maurice nurisi ja heitti ärsyyntyneenä pohjattoman kupin olkansa yli. Sen korva särkyi osuessaan ruohikkoiseen maahan. Mies ojentautui valitsemaan uutta kuppia pöydältä.

”Kuinka niin?” tyttö kysyi yllättyneenä.

”Miten pitkään Eb on ollut täällä?” Maurice kysyi Dorianilta, joka vastasi hetken mietittyään: ”Viime tiistaista.”

Maurice levitti käsiään esittäen, että siinä Alice oli saanut vastauksensa. Tyttö ei kuitenkaan silti tajunnut, missä mentiin. Hän nosti kulmiaan, jotta saisi toiset selittämään hieman tarkemmin.
”Et ole se fiksuin, ethän?” Maurice sanoi aavistuksen ilkeästi, mutta enemmän leikillään. Hatuntekijä yski meinattuaan tukehtua teehensä, mikä kuulosti oudosti siltä, kuin hän olisi sanonut ”etkä kyllä sinäkään”, mutta Maurice ei sitä huomannut.

”Muistutat Tomia”, Alice sanoi huokaisten syvään ja hörpäten lisää teekupistaan. Häntä alkoi melkein ärsyttää.

”Ai, olet tavannut?” ruskehiuksinen mies nosti kulmiaan ja virnisti. Alice vastasi sarkastisella hymyllä.

”Olen”, hän sanoi. Hän oli oikeastaan myös oikeassa: Tom ja Maurice muistuttivat toisiaan hyvin paljon.

”Otan osaa”, Hatuntekijä sanoi ja katsoi tyttöön merkitsevästi.

”No ei hän nyt niin paha ollut”, Alice naurahti.

”Eikö? Milloin viimeksi joku sanoi, että Tom 'ei ole niin paha'?” Maurice kurtisti kulmiaan vakavan ja leikkisän välimaastosta.

”Kymmenes Alice”, Hatuntekijä vastasi kummempia miettimättä.

”She jokah puhui maailmanpelahdukhehta”, Dorian mutisi unissaan ruvettuaan taas torkkumaan. Maurice näytti muistavan äkkiä itsekin ja nyökytti päätään mutisten, ”aivan, valkoinen”. Hetken oli hiljaista, kun kaikki paitsi Dorian, joka kuorsasi melko mallikkaasti, särpivät teetään. Sen rikkoi Hatuntekijä, joka alkoi puhua mietiskelevällä äänellä.

”Minusta me olemme nyt unohtaneet jotain... Aivan. Alice”, mies kääntyi tytön puoleen hymyillen.

”Mitä sinä täällä teet? Oliko sinulla kenties jotain... asiaa meille?” Ebenezer kysyi ystävällisesti, mutta hänen äänessään kuulsi epäilys, aivan kuin Alicen asia voisi olla jotain ikävää. Alice tajusi, että hän oli jo melkein kokonaan unohtanut, mitä oli alkujaan tullut Mauricen luokse tekemään.

”Niin. Minä nyt vain taidan tappaa aikaa”, hän naurahti.
”Mutta oli minulla asiaaki–” tyttö ei saanut toista lausettaan loppuun, sillä hänen kumppaninsa reagoivat ensimmäiseen hyvin vahvasti. Alice katsoi kummissaan, kuinka Dorian nytkähti hetkessä hereille, Maurice kaatui tuolillaan ja Hatuntekijä tiputti teekuppinsa niin, että se särkyi moneksi pieneksi sirpaleeksi ja tee tahrasi pöytäliinan. Kaikki kolme katsoivat tyttöä hyvin järkyttyneinä.

”Hullu!” Maurice henkäisi silmät lautasen kokoisina ja kömpi pystyyn kyyristellen, kuin peläten salaman iskua kirkkaalta taivaalta. Alice ei vaihteeksi ymmärtänyt, mitä hän oli tällä kertaa tehnyt väärin.

”S- sinä... sinä teet mitä?” Dorian kysyi ääni käheänä. Hänellä oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.

”Tapan aikaa?” Alice kallisti päätään ja kurtisti kulmiaan. Dorian vinkaisi ja kyyristyi hänkin. Äkkiä joku alkoi nauraa. Alkujärkytyksestänsä toivuttuaan Hatuntekijä nauroi raikkaan epäuskoisesti.

”Että tälläinen Alice”, miehen suuren silinterin varjostamille kasvoille ilmestyi virnistys.

”Mitä?” Alice kysyi.

”Et pidä Ajasta, vai?” Hatuntekijä näytti hyvin huvittuneelta. Maurice pyöritti edelleen epäuskoisena ja silmät suurina päätään, mutta selvästi hieman rauhoittuneena, kun salama ei ollutkaan iskenyt. Dorian räpläsi mekkonsa miehustassa olevaa koristeommelta, joskin se näytti lähinnä hermojen rauhoittelulta.

”No ei minulla kai ole mitään sitä vastaankaan?” Alice sanoi, koska se oli ainut asia, mitä hänelle tuli mieleen.

”Oh. Ylämaailmassako tapetaan vaikka ei olisi kaunoja?” Hatuntekijä kysyi ja näytti jokseenkin aidosti kiinnostuneelta.

”Ei tietenk– Se on sanonta!” tyttö tunsi itsensä hyvin turhautuneeksi. Hän huokaisi ärsyyntyneenä.

”Ei pitäisi sanoa tuollaisia asioita edes leikillään”, Dorian sanoi ja pudisti päätään.

”Ajan ta- tappamisesta. Se on mahdotonta”, nainen vilkaisi ympärilleen hätäisesti, kuin pelkäisi jonkun muun kuulevan.

Hatuntekijä oli löytänyt itselleen uuden kupin ja näytti nauttivan teestään kaikessa rauhassa.

”Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka se olisikin mahdollista”, mies sanoi rauhallisesti. Hän ei ollut enää ollenkaan tolaltaan, vain huvittunut. Maurice ja Dorian säpsähtivät taas, mutta tällä kertaa vain hyvin pienesti.

”Älä kuuntele tuota. Vain koska hän itse ei tule toimeen Ajan kanssa, ei tarkoita että meidän muiden ei tulisi olla varovaisia”, Maurice sanoi.

”Ajan?” Alice sai viimein kysyttyä asian, mikä häntä oli häirinnyt jo pidemmän aikaa. Miksi he puhuivat ajasta kuin tämä olisi elävä?

Cecile näytti järkyttyneeltä. Hän katsoi seurassaan olevaan vihreähiuksiseen mieheen kuin olisi nähnyt aaveen.

”Cavan... Jos tuo on totta, niin miksi...” hän näytti epäuskoiselta.

”Mikset kerro siitä kenellekään? Quennalle? Edes Haganille”, hän sanoi kissansilmät suurina. Mies jatkoi mutinaa hiljaisemmalla äänellä: ”Tai ei, ei... Aivan kenelle vain. Muiden maiden kuningaspareille. Kansalle. Kenelle vain...”

”Juurihan minä kerroin jollekulle”, Cavan kohotti kulmiaan ilkeästi. Cecilen häntä heilui hermostuneesti.

”Kuinka kauan olet tiennyt?” pinkkitukkainen kysyi. Cavan vain pysyi vaiti ja katsoi toiseen mieheen merkitsevällä ilmeellä.

”Aina”, Cecile tulkitsi häntä. Cavan nyökäytti päätään.

”Kuinka sinä kestät tuon tiedon painon? Minä en pärjäisi”, Cecilen järkytys ei näyttänyt laantumisen merkkejä.

”Enhän minä kestäkään”, Cavan sanoi yllättävän avoimesti. Jos kissankorvainen mies olisi tiennyt, mitä kaikkea Cavanin päässä pyöri joka ikinen hetki, jolloin hän ei polttanut, on hyvin todennäköistä, että Cecile olisi mennyt sekaisin jo pelkästään siitä. Kuka tahansa menisi sekaisin, jos hänen päässään pyörisi joka ikinen asia, mitä maailmassa on koskaan tapahtunut, tapahtuu parhaillaan ja tulee tapahtumaan. Cavan kuitenkin onnistui säilyttämään oman minuutensa kaiken tämän keskellä, mikä teki hänestä uskomattoman vahvaluontoisen henkilön.

Eniten Cavania kuitenkin ärsytti tietämisessä se, että hän oli itse valinnut sen. Hän oli halunnut tietää. Ja maksanut siitä sen vaatiman hinnan.