22. luku

”Oi voi. Alice.”

Alicen tuntema ärtymys oli aivan ymmärrettävää. Hän oli koko ajan seurannut Peteriä – vaika eihän kukaan häntä ollut käskenyt, vapaasta tahdostaanhan tyttö oli toiminut –, ja nyt kun hän vihdoin kohtasi miehen kasvotusten, nuo olivat ensimmäiset sanat, mitkä hän sanoi, aivan kuin tytön näkeminen olisi pahinta mitä koko päivänä oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat rävähtäneet auki ja hänen ilmeensä oli hieman tuskainen. Mies riiputti korviaan.

Mitä ilmeisimmin tytön tunteet näkyivät hänen kasvoillaan, sillä kani muutti asennettaan heti paikalla.

”Tai siis... Alice”, Peter rykäisi eikä näyttänyt enää tuskaiselta, joskin hyvin säikyltä, mutta se taisi olla hänelle vain normaalia.

Alice ei ollut aivan varma, mitä hänen tulisi sanoa. Asiaa ei auttanut se, että miehen surkeahko aura kielsi häntä ehdottomasti osoittamasta ärtymystään naljailemalla. Tyttö ei voinut tehdä niin siitäkään huolimatta, että kuka tahansa, jopa Peter itse, ihmemaalainen olisi sanonut hänelle, ettei siinä olisi ollut mitään pahaa.

”Minä”, Alice ei sitten lopulta saanut sanottua muuta.

Peter oli oikeastaan toivonut, että Alice ei joko olisi seurannut häntä linnalle asti, tai mikä vielä parempaa, olisi jättänyt tulematta Ihmemaahan ylipäätään. Ei Peterillä ollut mitään Aliceja vastaan. Sattui vain olemaan niin, että häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut löytänyt ensimmäistä uudestaan, vaikka ei se ollut hänen vikansa. Cavan lähetti hänet aina uudestaan tyystin vääriin paikkoihin, mutta eihän hän voinut vihreähiuksista miestäkään syyttää; minne ikinä hän menikin, hän aina löysi Alice Liddelin.

Lisäksi Peter oli hieman peloissaan siitä, miten herttakuningatar reagoisi joka kerta kun hän saapui takaisin, eikä vieläkään ollut täyttänyt tältä saamaansa, alkuperäistä tehtäväänsä. Ennemmin tai myöhemmin kuningatar saattaisi pidättää hänen valtuutensa poistua Ihmemaasta, eikä hän halunnut sitä.

Mestausta, niin oudolta kuin se kuulostikin, Peter ei pelännyt. Hän tiesi lyhentävänsä omaa elinikäänsä jokaisella reissullaan ylämaailman ja Ihmemaan välillä, sillä hän muistutti aina vain enemmän ihmistä, eikä se ollut jäänyt juuri keneltäkään huomaamatta. Cavan jaksoi huomauttaa siitä hänelle aina, kun hän kysyi mistä tällä kertaa hänen kannattaisi etsiä ”Alice Liddelliä”. Saattoi toki olla, että Peter ei nähnyt asiasta huolehtimista ajankohtaiseksi, sillä hän oli kaikesta huolimatta vielä nuori ja pieni.

Alice sen sijaan ei tiennyt mitä sanoa myöskään siksi, että hän ei ollenkaan tiennyt, mitä ”Alicen” pitäisi tehdä kun tämä saa kiinni Pekka Kanin. Tarinan yksityiskohdat olivat kerinneet hämärtyä, eikä tyttö ollut lainkaan varma, saiko Alice kania edes kiinni alkuperäisessä tarinassa.

”Hänen korkeudellaan herttakuningattarella on juuri nyt meneillään tärkeä neuvottelu, joten jos haluatte tavata hänet, joudutte valitettavasti odottamaan jonkin aikaa”, Peter sanoi, ja näytti sitten muuttavan kantaansa.

”Mutta teinä lähtisin nyt heti. Teidän ei tarvitse tavata häntä”, Peter näytti yllättävän päättäväiseltä.

”Miten niin?” Alice kysyi lievästi yllättyneenä.

”Kun he... he puhuvat ylämaailman yhteyksien lopettamisesta. Voi olla, että teitä ei päästetä lähtemään”, Peter osasi kuulostaa vikisevältä ja täysin vakaalta yhtä aikaa. Se oli taito sinänsä.

”Tämä on unta. En minä voi vain lähteä. Minun täytyy herätä. Mutta sen takia minua ei myöskään voi estää lähtemästä. Tämä uni vain tuntuu tavallista pidemmältä”, Alice sanoi, mutta vihdoinkin, hän ei ollut aivan varma siitä, mitä sanoi. Hän ei ollut aivan varma, oliko se unta.

Peter katsoi häneen, pinkit silmät räpsähtäen ja haaleasti näkyvät viikset värähtäen.

”Unta...” pieni mies sanoi melkein kuiskaten, huokasi perään ja pyöritti päätään aavistuksen.

Alice ei huomannut tätä, sillä hänen katseensa kiinnittyi äkkiä miehen taakse, missä käytävän kaarteen takaa käveli ripein askelin neljä henkilöä, joiden perässä kiirehti kolme muuta.

He kaikki pysähtyivät ja kunkin ilme oli omanlaisensa kun he huomasivat siniseen mekkoon pukeutuneen tytön Peterin seurassa. Punapukuinen, tummahiuksinen nainen nyrpisti kasvojaan ja näytti jopa vihaiselta tytön näkemisestä, hänen vieressään kaksi punaisiin pukeutunutta miestä, jotka olisivat melkein voineet olla veljekset vaikka oikeasti olivatkin isä ja poika, näyttivät kumpikin yllättyneiltä, vaikka nuoremman tapauksessa voitiin varmaan puhua pelkästään lievästä hämmästyksestä, ja heidän vieressään kulkenut vihreäleninkinen nainen oli kiinnostuneen näköinen. Hänen ilmeessään oli kuitenkin vivahdus jostain, mikä aiheuttaisi varmaan kenelle tahansa ikävän olon.

Heidän takanaan kulkeneet kolme lähettiä näyttivät kukin kummastuneelta. Herttalinnan lähetti oikein odotti taloitusmääräystä hetkenä minä hyvänsä, mutta kaksi muuta eivät aivan ymmärtäneet ilman jännitettä. Sinisiin pukeutunut lähetti, joka edusti Pataa, se jolla oli vain kolme sormea, tiirasi Alicea hyvin tarkasti, ilmeisesti yrittäen tunnistaa tyttöä. Tämä ei kuitenkaan ollut kukaan heidän maastaan, kuten lähetti joutui toteamaan. Muut kaksi kuin Herttalinnan lähetti eivät tienneet mitään Aliceista.

”Kolmastoista Alice, teidän korkeutenne”, Peter esitteli nopeasti käännähtäessään ympäri ja poistuessaan näköyhteyden tieltä.

Alice muisti hyvin Cecilen sanoneen, että herttakuningatar oli herkkä. Tyttö niiasi, edelleen hieman kömpelösti mutta mielestään ainakin edellistä kertaansa kelvommin.

Quenna tuhahti, nakkasi päätään – mikä tuntui olevan yleinen tapa Ihmemaassa – ja marssi Alicen ohi. Kukaan muu ei liikkunut, ennen kuin kuningatar käski kaikkien seurata.

Jälleen kerran Alicea vietiin pitkin poikin. He kävelivät samaa käytävää takaisinpäin mitä tyttö oli tullut, eipä siinä kyllä paljon vaihtoehtojakaan ollut – käytävä ei haaraantunut missään, kaartui vain lievästi vasemmalle takaisinpäin kuljettaessa.

He ylittivät liuskekivisillan ja vasta nyt Alice tajusi, että se oli kapea. Quennan ja Gleddisin mekkojen helmat viistoivat sillan reunoja.

Sillan jälkeen ei kestänyt kuin jonkin aikaa, ennen kuin Alice tajusi ettei ollutkaan kulkenut siitä aikaisemmin. Hän ei osannut sanoa, missä vaiheessa Quenna oli johdattanut heidät jonnekin missä Alice ei ollut vielä ollut.

He marssivat isona seurueena, joka oli niin sekalainen ettei sellaista oltu Herttalinnassa hetkeen nähty. Herttapari, heidän poikansa punainen kuningas, vihreä kuningatar, joka ei usein poistunut omasta huoneistostaan muun linnan puolelle, Alice, ja vieläpä uusi sininen, linnalle uskollista palvelustaan osoittava, lähes kaikkien raukaksi ajattelema Peter, ja vielä kolmea Ihmemaan maata palvelevat lähetit, joista vain yksi oli omia.

Juuri sellaisenaan he tupsahtivat valtaistuinsaliin, jossa silläkin hetkellä oli muutamia linnan väkeen kuuluvia. Heille tehtiin tietä.

Quenna käveli valtaistuimelleen ja istui alas, Hagan meni hänen vierelleen. Reaganille ei oikeastaan ollut paikkaa, mutta kyllä hän sellaisen itselleen löysi, vaikkakin hän herätti pienen kohahduksen istahtaessaan isänsä istuimen käsinojalle, vaikka hän kuinka olikin punainen kuningas.

Gleddis huvitti itseään ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos hän istuisi Haganin toiselle puolelle, mutta päätti olla kokeilematta. Siitä olisi noussut melkoinen myrsky. Niinpä nainen jäi vain seisomaan jonkin matkaa valtaistuimista.

Herttalinnan lähetti meni seisomaan salin seinänvierustalle odottamaan ohjeitaan, vieraiden maiden lähetit seisoivat keskellä salia odottaen hekin. Myös Peter oli siirtynyt seinänvierustalle.

Alicea hämmästytti, kuinka nopeasti sanaakaan sanomatta he olivat kaikki asettuneet paikoilleen – samalla hän tajusi liiankin hyvin, että hänellä ei ollut pienintäkään hajua siitä, minne hänen tulisi mennä. Hän ei halunnut jäädä seisomaan keskelle salia, ei todellakaan, joten hän hivuttaitui jotakuinkin Peterin viereen.

Quenna alkoi puhua, kasvoillaan yllättäen hymy. Hymy ei tainnut kuitenkaan olla aito.

”Viekää Ristiin ja Pataan viestini, hänen korkeudeltaan herttakuningattarelta; me tulemme kokoukseen, mutta puhuaksamme ja kertoaksemme oman kantamme, emme myöntämään, että Hertta olisi syyllistynyt yhteenkään saamaamme syytökseen. Yhteistyömme merkiksi kiellämme kaikki yhteydet ylämaailmaan”, tässä vaiheessa Peter nytkähti hermostuneesti, ”mutta vain hetkellisesti”, Quenna oli kerrankin hyvin kuningatarmainen ja ylhäinen.

Vieraiden maiden lähetit näyttivät melkein kiemurtelevan – he eivät selvästikään pitäneet asemastaan välikätenä maiden välillä. He kumarsivat nopeasti ja lähtivät yhtä matkaa ripein askelin pois, täysin unohtaneina Alicen, joka heitä kumpaistakin oli kyllä hieman aikaisemmin kiinnostanut.

Quenna ei ollut unohtanut tyttöä.

”Alice Liddell!” hän sanoi kovaan ääneen, kutsuvasti.

Peter tuuppasi tyttöä ja supatti nopeasti, että hänen tulisi kulkea valtaistuinten eteen, ei liian lähelle, suurinpiirtein samaan kohtaan jossa lähetit olivat seisseet, ja niiata tai kumartaa syvään. Muuta Peter ei osannut antaa hänelle neuvoksi.

Alice kulki salin keskelle täysin tietoisena siitä, että kaikki katsoivat häneen. He seurasivat hänen liikkeitään. Alice niiasi Quennalle toistamiseen ja jotenkin ilmeisesti yritti vielä varmuuden vuoksi kumartaakin samalla. Alice ei oikeastaan pokkuroinut mielellään, mutta hän ajatteli, että vaikka se olisikin kuinka ollut unta, hän ei silti uskonut kaulan katkaisun tuntuvan mukavalta.

Quennan vastaus oli kuitenkin mitä ilmeisimmin jo valmiina.

”Hän on sininen. Pää poikki!” naisen äänessä ei ollut sääliä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja kukaan ei toiminut. Tänä päivänä hänen mestautuksiaan ei selvästikään oltu innokkaasti toteuttamassa.

”Kulta, et sinä voi, hän ei ole–” Hagan aloitti, mutta tuli keskeytetyksi.

”Minähän voin! Minä hallitsen täällä!”, herttakuningatar kuulosti raivostuneelta, osasyynä varmasti se, että Alice ei ollut jo kiikutettu pois tai kukaan ei edes yrittänyt lähestyä häntä ottaakseen hänet kiinni.

”Harkitsisit välillä”, Reagan sanoi jopa yllättävän suoraan. Quenna katsoi häneen kuin olisi saattanut kuulla väärin. Punainen kuningas ei kuitenkaan edes pyytänyt anteeksi.

”Hän ei ole ensimmäinen. Peter sanoi niin jo. Ei häntä pelkän värin vuoksi voi mestauttaa”, Reagan jatkoi.

”Hagan vastusti ensimmäisen mestautusta, koska hän oli lapsi. Tämä nyt ei selvästi enää ole, joten meustattakaa!” Quenna karjaisi.

”No ei hän nyt niin kovin vanha ole”, Gleddis puuttui puheeseen, mitä hän ei todellakaan olisi normaalioloissa saanut tehdä. Mutta tänään, ja ehkä vain tänään, kun he olivat solmineet jonkinlaisen tilapäisen aselevon Quennan kanssa, hänen kommenttinsa ei ollut yhtään sen suurempi loukkaus herttakuningattaren arviointikykyä kohtaan kuin jos se olisi tullut jonkun toisen suusta.

Alice ei pitänyt keskustelusta. Hän muistutti itseään, että Tom oli sanonut, ettei puoliakaan mestauksista pantu toimeen – lisäksi kaikki muut tuntuivat olevan hänen puolellaan.

Vielä hetken yritettyään, mutta kun kaikki muut kruunupäät salissa olivat sitä vastaan eikä kukaan tehnyt elettäänkään toimiakseen, Quenna luovutti hampaitaan kiristellen. Nyt hän ei todellakaan ollut hyvällä päällä.

”Alice Liddell. Yhteydet ylämaailmaan ovat kiellettyjä vähintään siihen asti, että tulemme takaisin kokouksesta. Ja minä haluan, että sinä käsität nyt selvästi kun minä sanon sinulle, että sinulla ei ole lupaa poistua Ihmemaasta sinä aikana. YMMÄRRÄTKÖ SINÄ?” Quenna tuijotti tytön kasvoja tarkkaan. Puhuessaan hänen silmäkulmansa oli alkanut nykiä ärsyyntyneesti. Alice nyökkäsi nopeasti, vaikka hänen mielessään käväisi ajatus, että jos tämä oli unta, niin hän ei kyllä paljon itse voisi vaikuttaa heräämiseensä.

”En kuullut vastausta?” kuningatar kohotti kulmiaan.

”Ymmärsin”, Alice vastasi, täysin tietoisena siitä, että kaikki salissa seurasivat hyvin tarkkaan. Quennan ilme kiristyi entisestään ja tyttö kuuli hiljaisen kuiskauksen, joka taisi olla Peter. ”Teidän majesteettinne.”

”...teidän majesteettinne”, tyttö lisäsi saaden sen kuulostamaan yllättävän hyvin siltä kuin hänen olisi ollut koko ajan tarkoituskin sanoa se. Quenna tarkkaili Alicea vielä hetken, kunnes hän selvästi oli päättänyt, että se oli sitten sillä selvä.

”Nyt, joku, hankkikaa tuolla tytölle kengät!” herttakuningatar antoi käskyn, jota lähti hetimmiten noudattamaan muutama palvelija. He palasivat nopeasti tuoden Alicelle parin kenkiä, jotka olivat nilkoista punaisilla nauhoilla sidottavat sandaalit. He jopa alkoivat laittaa niitä Alicen jalkoihin, ennen kuin tyttö sanoi tekevänsä sen itse ja kyyristyi sitomaan nauhoja.

Alice ei voinut kuin hämmästellä, että sandaalit todella olivat juuri oikeaa kokoa.

Melkein täsmälleen samalla hetkellä, kun tyttö nousi seisaalleen, hienoon vihreään pukuun pukeutunut mies tuli sisään salin ovista. Hän näytti hieman hengästyneeltä, mutta enemmän hän vaikutti huolestuneelta. Hänen kulmansa olivat rutussa, mutta ilme ei näyttänyt pätkääkään vihaiselta – ehkäpä hämmentyneeltä?

Hän asteli salin halki, katsahti Aliceen, tervehti tyttöä kuin vertaistaan, mikä oli omituista, sillä hän selväti oli korkea-arvoinen, koska kääntyessään puhuttelemaan kolmea valtaistuimella olevaa, kukaan ei selvästi odottanutkaan hänen kumartavan.

”Tieto tuotiin minulle juur– Mitä ihmettä sinun kasvoillesi on tapahtunut?!” mies oli ilmeisesti kesken lauseensa tullut vilkaistua sivummalla seissyttä Gleddisiä. Hän oli sillä sekunnilla harpannut lähemmäs naista ja tutkiskeli nyt tämän mustia poskia.

”Härnäsin vähän hertta-akkaa”, Gleddis sanoi niin hiljaa ettei se kuulunut muille ja virnisti hieman mutta pisti ilmeensä kuriin.

Vihreäpukuinen mies katsoi naista edelleen hieman huolestuneena, mutta käänsi kuitenkin katseensa takaisin herttaperheeseen.

”Tyylikkäästi olet kyllä myöhässä; pysyt poissa juuri tarpeeksi pitkään ettei tarvitse osallistua suunnitteluun”, Quenna näpäytti miestä.

”Viesti tuotiin minulle vasta äsken, kuten olin sanomassa. Ja... mitä olisi pitänyt suunnitella?” mies tuntui olevan rehellinen luonteeltaan. Hän ei loukkaantunut Quennan puhetavasta, hän ei ottanut sitä itseensä, oikeastaan aivan kuin hän ei olisi tajunnut tulleensa juuri haukutuksi.

”Lähetit kutsuivat meidät kokoukseen”, Reagan selitti ystävällisesti miehelle.

”Äitiä syytetään Ruudun tuhoamisesta”, hän jatkoi. Hänen puheensa ei kuulunut kuin pienelle säteelle. Toisen miehen ilme muuttui ällistyneeksi.

”Kuka sellaista muka on keksinyt ehdottaa?” hän näytti vakavissaan yllättyneeltä.

”No kukapa luulet? Isä aivan varmasti”, Gleddis puuttui puheeseen ja kohautti harteitaan vihreäpukuisen miehen ilmeelle.

”Eiköhän meillä ole aikaa selittää hänelle matkalla”, Quenna sanoi turhautuneena.

”Kiire meillä tuskin on. Viestinviejät lähtivät vasta äsken takaisin päin”, Reagan sanoi äidilleen.

”Kuluu vähintään viikko ennen kuin Padasta keritään Ristin puoleiselle Ovien metsälle. He eivät varmasti ole lähteneet Patalinnasta mistään syystä ennen varmuutta teidän vastauksestanne”, vihreäpukuinen mies sanoi yllättävän terävästi. Hän hyväksyi asiat nopeasti, ja vaikka hän vaikuttikin usein hyödyttömältä mieheltä, hän oli älykäs, sitä ei käynyt kenenkään kiistäminen.

Ja se mitä hän sanoi kävi järkeen. Vaikkei olisikaan ollut edes epävarmaa, olivatko patakuningatar ja -kuningas mukana siinä-mitä-ikinä-luultavasti-Ristikuninkaalla olikaan mielessään, niin sen pystyi kyllä sanomaan, että he eivät olisi edes mukana ollessaan lähteneet omasta maastaan ennen kuin oli varmaa, että useampikin oli tulossa. Maiden välillä matkustaminen vei hyvin paljon turhaa aikaa. Lisäksi Sadey ja Kiral, patakuningatar ja patakuningas, eivät olleet koskaan olleet kovin sosiaalista tyyppiä. He suoraan sanoen eivät pitäneet ihmisistä tai seurasta; sanottiin, että Patalinna olisi jopa ollut melkein autiona suurimman osan ajasta, heitä sekä Yettaa ja Yevgenyä lukuun ottamatta.

Periaatteessa kukaan ei kuitenkaan ollut koskaan kieltäytynyt kokouskutsusta, mutta se ei tarkoittanut, etteikö niin voitaisi tehdä. Se tosin kyllä vaikuttaisi siltä, kuin herttakuningatar olisi myöntänyt syytökset oikeiksi.

”Ehkei varsinaisesti kiire, mutta mitä pikemmin olemme siellä, sen parempi. Jos olemme viimeisiä, se näyttää lievästi sanoen ikävältä meidän puolestamme”, puhuessaan johdonmukaisesti Quenna kyllä sai muut kuuntelemaan itseään, vaikka hänen äänensä ei ollut yhtään normaalia ystävällisempi.

Hän oli oikeastaan jopa suhteellisen arvostettu kansansa keskuudessa, vaikka se olikin laskenut tasaisesti sitä mukaan, mitä enemmän hän julisti kuolemantuomioita. Häntä oltiin todella alettu pitää hermoheikkona kuten Gleddis luonnehti.

Kuului hiljainen inahdus ja sitä seurasi yskintää – kaikkien päät kääntyivät Haganiin.

”Minä.... kannatan”, hän sanoi hieman vaivalloisen kuuloisesti. Ilmeisesti jotain oli tarttunut hänen kurkkuunsa juuri ennen kuin hän oli alkanut puhua.

”Tuskin meidän mitään äänestystä tarvitsee pitää”, Quenna katsoi miestään kohottaen toista kulmaansa turhautuneena.

Hagan punehtui ja sulki suunsa, nytkien sen jälkeen vielä jonkin aikaa, mitä ilmeisimmin yrittäen hiljaisesti tukahduttaa köhäänsä. Reagan taputti häntä muutaman kerran selkään.

Koko tämän ajan Alice oli seissyt vaivaantuneena keskellä salia, osaamatta siirtyä siitä muuallekaan. Herttakuningattaren huomio kiinnittyi takaisin häneen.

”Alice Liddell, sinun asiasi on täten käsitelty – kunhan et poistu Ihmemaasta, olet minun puolestani vapaa”, Quenna sanoi yllättävän arvokkaan kuuloisesti hampaidensa takaa, kuulostaen taitavasti siltä kuin olisi täysin itse tehnyt päätöksensä. Hänen ilmeensä kun hän katsoi mieheensä ja poikaansa kuvasti suoraan sanoja ”oletteko nyt tyytyväisiä?”

Gleddis supatti jotakin vieressään seisovan vihreäpukuisen miehen korvaan. Alice oli kuulevinaan jotakin lapsellisesta.

”Nyt kun vihreä kuningaskin on täällä, voimme lähteä”, Quenna sanoi puhuen jälleen muille kuninkaallisille. Alice tunsi, että nyt hänen olisi hyvä siirtyä syrjempään ja niin hän tekikin, eikä päätös vaatinut pidempää pohtimista. Tyttö hivuttautui keskeltä salia takaisin Peterin läheisyyteen, koska kaninkorvainen mies oli ainut, jonka hän siellä tiesi, eikä häntäkään hyvin.

Herttakuningatar ja muut jatkoivat edelleen puhumistaan, mutta Alice ei kuunnellut. Hän seisoi paikoillaan, katsellen uusia kenkiään ja tökkien niiden kärjillä toisiaan.

Hän ei ollut ollenkaan varma, näkikö hän unta vai tapahtuiko kaikki sittenkin aivan oikeasti. Oli ainoastaan terveen järjen mukaista, että tietysti hän näki unta. Mutta kaikki tuntui liian todelliselta. Vaikka Alice Liddellin selkounet usein olivat todentuntuisia, tämä tuntui eroavan niistä jotenkin. Eikä vain pituudeltaan.

Alice pohdiskeli. Jos se ei ollut unta, niin kuinka kauan hän oli ollut Ihmemaassa? Hän yritti arvioida, mutta se oli vaikeaa. Lopulta tyttö tuli tulokseen, että kyllä oli varmasti kulunut jo ainakin puoli päivää.

Hän vilkaisi ylös. Valtaistuinsalin korkea katto oli lasia ja sen takana näkyi kesänsininen taivas ja muutama pilvi, jotka seilasivat sen halki. Päivänaika ei ollut kokenut ainakaan ilmeistä muutosta koko aikana. Kävellessään Tomin ja Tyyn kanssa shakkikuvioisilla pelloilla, oli paistanut aurinko. Aukio Mauricen pihalla teepöydän äärellä oli ollut valoisa ja mukavan kirkas tumman metsän jälkeen. Peterin talolla oli ollut aurinkoista.

Alice totesi, että hän oli kuitenkin muutamaan otteeseen nukahtanut. Ja kulkiessaan metsässä hän ei voinut sanoa valon määrästä mitään, koska latvusto oli suodattanut suurimmanosan siitä pois. Eikä Cecilen kanssa välitilassakaan voinut ollenkaan sanoa mitään kellonajasta – kenties ei myöskään ajan kulusta.

Ehkä... Alice mietti, ehkäpä aika kulki Ihmemaassa eri tavalla kuin ylämaailmassa. Hehän puhuivat Ajasta henkilönä.

Toisaalta unet tuntuivat paljon pidemmiltä kuin oikeasti olivat.

Alice sulki silmänsä hetkeksi ja mietti, oltiinkohan hänestä huolissaan? Lorina ja isoisä olivat... Olivat mitä? He olivat lähteneet kaupungille... Ja palaisivat neljän linja-autolla...

Alice ei avannut silmiään mutta kurtisti kulmiaan. Hän ei ollut unohtanut mitään siitä, että he olivat juuri nyt vierailemassa isoisänsä luona, hän vain ei ollut ajatellut sitä ollenkaan sitten Ihmemaahan saapumisensa jälkeen.

Edith leipoi keksejä. Tai ainakin pikkusisko yritti.

Hän ei ollut nähnyt Harrya tai Arthuria lähtiessään joelle. Harry oli pelannut kuulokkeet korvillaan olohuoneessa ja Arthur taisi olla takapihalla.

”–joten kun he palaavat, päästäkää heidät sisään linnaan ja käskekää odottaa!”

Quennan kova ääni tunkeutui Alicen tajuntaan.

Alice avasi silmänsä ja oli äkkiä taas mukana meneillään olevassa hetkessä.

Ilmeisesti kruunupäät olivat saanet asiansa keskusteltua, ja nähtävästi myös ilmoitettua päätöksistään virallisesti hoviväelle – he tekivät selvästi lähtöä.

”Greene, minä selitän sinulle koko tilanteen”, Reagan sanoi harpatessaan Gleddisin vierellä kulkevan vihreäpukuisen miehen toiselle puolelle heidän kävellessään kohti ovia.

Muutamalla askeleella he kaikki olivat menneet menojaan.

21. luku

Jonkin ajan päästä Alice oli sanonut palvelijalle, että ei tämän tarvinnut näyttää hänelle tietä, sillä se aivan selvästi häiritsi miehen töitä. Palvelija oli kantanut koko ajan isoa ja hyvin raskaan näköistä laatikkoa mukanaan, ja vielä Alicen asiaa kysyessä myöntänyt, että hänen olisi pitänyt olla koko ajan viemässä sitä aivan päinvastaiseen suuntaan.

Nyt Alice kuitenkin hieman katui päätöstään olla ystävällinen, sillä Herttalinna todella oli iso kuin mikä. Palvelija oli parhaansa mukaan neuvonut hänelle, minne hänen tulisi mennä, mutta tyttö tunsi silti vahvasti olevansa eksyksissä.

Seinillä roikkui lämpimänvärisiä ryijyjä ja valoa oli runsaasti, sillä säännöllisesti jollei seinissä, niin ainakin käytävien katoissa oli suuria ikkunoita, joista ulkona paistava aurinko pääsi sisään. Alice oli parhaillaan kaarevassa käytävässä, jonka tytöstä katsoen vasemmanpuoleinen seinä oli melkein kokonaan ikkunoita, ja lattia oli kaunista, vaaleaa kiveä. Se loi käytävään valoisan ja omituisella tavalla kevyen tunnelman.

Alice totesi omaksi huvikseen, että vaikka hänen sininen mekkonsa oli hänen oman makunsa mukaan aivan liian röyhelöinen, se sai hänet kuitenkin sopimaan joukkoon. Tällä hetkellä hän oli kyllä yksin, eikä kenenkään muun ääntä edes kuulunut, mutta hän oli muutaman kerran törmännyt joihinkin hoviväen jäseniin, ja nyt kun hän oli syvemmällä linnassa, juuri kukaan ei ollut vilkaissut häntä useampaan kertaan. Muutama oli selvästi epäillyt hänen väritystään, mutta kukaan ei ollut pysäyttänyt häntä. Hän oli tosin myös huomannut, että kivilattiat osasivat olla hyvin koleita kun niillä kulki paljasjaloin. Hän toivoi, että hänellä olisi edes ollut sukat.

Käytävän kaarteen takana Alice huomasi, että katto ja seinät loppuivat jättäen käytävästä jäljelle vain tien. Tyttö ei halunnut ajatella, millaista linnaa oli pitää lämpimänä talvella, sillä hän oli jo kerinnyt törmätä niin moneen otteeseen tiloihin, jotka olivat ensin vaikuttaneet olevan suljettuja, mutta sitten ne olivatkin suorassa yhteydessä ulos.

Hän jatkoi samaa kivettyä tietä pitkin, ja sai huomata kulkeneensa aika korkealle. Hän nimittäin saapui liuskekivistä holvatulle sillalle, joka yhdisti linnan kaksi puoliskoa toisiinsa. Sillan alapuolella virtasi nopeatempoinen joki, mutta sillan ja joen välillä oli ainakin viitisen metriä, ja joki virtasi alaspäin. Alice katsoi vasemmalle, ja sillä kohdalla kun ei ollut hänen silloista sijaintiaan korkeampia rakennelmia, hän pystyi näkemään linnan niin korkeilta näyttäneet muurit reilusti alapuolellaan.

Tyttö ylitti sillan – hieman huolissaan, sillä silta oli hyvin korkealla käytännössä ei-minkään päällä – ja sen toisella puolella edellinen käytävä tuntui jatkuvan, kaartuen jälleen oikealle.

Alice alkoi jo ihmitellä, kuinka ei ollut hetkeen törmännyt kehenkään, sillä hänen ajatusmaailmansa mukaan, kun linna oli iso, olisi siellä pitänyt myös olla paljon väkeä, kun hän kuuli askelia suoraan edestään. Hetken päästä hän myös kuuli hiljaista mutinaa, mikä kertoi, että toisen piti olla aivan käytävän seuraavan kaarteen takana.

”Oi voi voi... Tämä ei ole hyvästä, ei ollenkaan...” ääni puhui selvästi itselleen, sillä kukaan ei vastannut ja askelia oli vain yhdet. Moni linnan jäsen oli voivotellut ja kauhistellut, oikeastaan Alice ei muunlaista puhetta juuri ollut linnaan tulonsa jälkeen kuullutkaan, mutta hän silti tunnisti tämän äänen heti.

Hän otti muutamat viimeiset askelet, jotka tarvittiin, jotta hän näkisi käytävän mutkan taakse; ja siinä hänen edessään seisoi kuin seisoikin, ehkä hieman erinäköisenä kun viimeksi heidän kohdatessaan, liivillinen, pienikokoinen mies, joka aivan ehdottoman varmasti oli Pekka Kani, tai oikealta nimeltään Peter.

Hatuntekijä oli kyllä mennyt kotiinsa, mutta hyvin pian kyllästynyt siihen ja päättänyt palata Mauricen luokse. Maurice ei aivan näyttänyt tyytyväiseltä, mutta niin vain miehet istuivat jälleen puutarhaan valoisalle metsäaukiolle pystytetyn pöydän ääressä. Alice oli laskenut, että pöydän ympärillä oli noin kymmenisen tuolia, mutta tuolien tarkka lukumäärä oli yhdeksän.

Ihmeellistä kyllä, he eivät juoneet teetä tai mitään muutakaan. He vain istuivat ja puhuivat, välillä torkahtivat pitkäksikin aikaa ja sitten jatkoivat taas. Maurice kippasi pöydälle teekutsuista jääneen sokerikon ylösalaisin ja laski parhaillaan sokeripalojen määrää.

”Teeaikaan pitää juoda teetä”, Ebenezer sanoi ties monettako kertaa.

”No keitä”, Maurice vastasi laiskasti. Hänelle se oli yhdentekevää niin kauan kunhan Hatuntekijä ei vain olettanut, että hänkin joisi, sillä hän itse ei kyllä saisi juotua ihan heti yhtään mitään.

”Voit vaikka tarjota tuolle ketjupolttajalle”, pitkäkorvainen mies jatkoi ja nakkasi päätään. Se sai Ebenezerin katsomaan ylöspäin ja huomaamaan aukion laitaan kävelleen vihreähiuksisen, korkeintaan lapsen kokoisen miehen.

”Sinua ei usein noin isona näekään”, Hatuntekijä kommentoi kun Cavan asteli lähemmäs heitä tuoden savupilven mukanaan.

”Olisikohan noin?” Cavan puhui verkkaisesti ottaessaan piipun pois suustaan ja puhaltaessaan savua ulos.

”Otapa hunajaleivos”, Maurice sanoi ja kohotti pannumyssyä pöydällä olevan vadin päältä. Sen tarkoitus oli ilmeisesti pitää leivokset joko lämpiminä tai roskattomina, en ole varma kumpaa.

Cavan irvisti piippu suussaan, mikä näytti olevan kieltäytyminen. Maurice kohautti harteitaan ja laittoi pannumyssyn takaisin paikoilleen.

”Minne olet menossa?” Ebenezer kysyi kiinnostuneena, sillä Cavan harvemmin liikkui ympäriinsä. Hän oli sitä tyyppiä, joka odotti, että toiset tulevat hänen luokseen.

Cavan veti savua syvään henkeensä.

”Jonnekin missä minun pitää olla”, mies vastasi hyvin ympäripyöreästi. Hänestä todella oli mahdoton saada ulos järkevää vastausta, kun hän poltti.

Cavan tuprautti savurinkuloita Mauricen suuntaan, mutta tämä sukelsi hengittämään pöydän alle. Se sai Cavanin suupielen nykimään huvittuneesti.

”Ymmärrän, että et voi taata vastauksen olevan oikea, mutta... Vastaisitko yhteen kysymykseen?” Hatuntekijä keskeytti vihreähiuksisen miehen. Piippusuinen osapuoli ei tainnut ilahtua, mutta selvästi kuitenkin odotti kysymystä.

”Tunnut polttavan paljon tänään. Tapahtuuko pian jotain?” Hatuntekijä kysyi. Cavan taisi tietää vastauksen polttamisestaan huolimatta. Hänen kasvoillaan näkyi häilähdys epävarmuudesta, mutta se katosi yhtä pian kuin oli tullutkin.

”Voisin kertoa”, hänen äänensä ei eronnut millään muotoa hänen normaalista puhetyylistään. Hän tosin ajatteli todella muistavansa aivan liikaa sillä hetkellä.

”Mutta koska yritän olla hyvä... En taida”, hänen silmissään oli ilkeä pilkahdus.

”Hyvä muka... Se tekee tuon vain kiusatakseen”, Maurice mutisi.

Näytti kuitenkin siltä, että Cavanilla oli jotain asiaa Hatuntekijälle. Vaikka vihreähiuksinen mies ei näyttänyt aivan iloiselta sitä tehdessään, hän kuitenkin aivan vapaaehtoisesti otti piippunsa pois suustaan ja piti sitä käsivarren päässä itsestään.

”Ajattelinpa muuten kysyä sinulta jotain, Ebenezer”, hän sanoi silmät tuikkien.

”Kysy vain”, hattupäinen mies oli hieman yllättynyt. Cavan harvemmin kyseli muilta mitään, hänelläkun ei ollut siihen minkäänlaista tarvetta.

”Miksi sinä uskot eläneesi noin vanhaksi?”

Kysymys oli oikeastaan sellainen, mihin Hatuntekijä vastasi mielellään. Hän oli jo melkein odottanut jotain hyvin epämiellyttävää.

”Koska Aika ei voi tappaa minua”, hänen vastauksensa tuli täydestä sydämestä. Maurice pyöritti päätään.

”Tajuatko kuinka ylimieliseltä sinä kuulostat..?” ruskeahiuksinen mies kysyi hiljaa maatessaan pöytää vasten, hyvin samalla tavalla kuin Dorian nukkuessaan.

”Itseasiassa ei – hän on oikeassa”, Cavanin kasvoille nousi virnistys. Hän oli ilmeisesti tyytyväinen saamaansa vastaukseen. Hatuntekijällä kesti hetken sisäistää asia – sitten hän alkoi hymyillä leveästi. Harva oli koskaan tukenut hänen teoriaansa Ajan kykenemättömyydestä tiettyjen henkilöiden tappamiseen. Ja jos Cavan sanoi sen, niin sitten sen oli oltava totta.

”Mutta kuningasparien suhteen sinä olet väärässä. Ajan ei ole pakko pitää heitä hengissä. Hän vain on tähän asti halunnut tehdä niin”, vihreähiuksinen mies sanoi. Sen jälkeen mies puhalsi pitkään ilmaa ulos keuhkoistaan, mutta tällä kertaa siinä oli hieman väsynyt sävy. Hän ravisti nopeasti päätään.

”Suonette anteeksi, mutta minä jatkan matkaani”, hän sanoi ja tuikkasi piipun takaisin suuhunsa. Hän lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin mistä oli tullut.

”Olisitko sinä sanonut vielä jotain muuta?” Hatuntekijä kysyi terävästi juuri ennen kuin Cavan kerkesi kadota metsikköön.

”Ehkä”, oli ainoa vastaus joka vihreähiuksiselta mieheltä liikeni. Todellisuudessa Cavan olisi halunnut sanoa vielä hieman lisää, mutta hän ei ollut aivan niin uhmakkaalla päällä. Toisin kuin Ebenezer, Cavan ei voinut huolettomasti vastustaa Aikaa.

Neuvottelu Herttalinnassa oli muuttunut silkaksi sekasotkuksi. Quenna oli päätynyt nälvimään Gleddisiä vähän kaikesta, ja tämä pani samalla mitalla takaisin, ja paikalla olijat olivat varmaan kuulleet jo ainakin useamman kymmentä mestausmääräystä vihreän kuningattaren päästä, mutta koska paikalla ei ollut ketään, joka sen laittaisi toteen – kahden kuningattaren itsensä lisäksi ainoastaan Hagan ja Reagan – niistä ei välitetty tuon taivaallista.

”Jospa me nyt... palaisimme asiaan...” Hagan yritti rauhoittaa tilannetta, hyvin laihoin tuloksin.

”Väärä taktiikka, isä”, Reagan huokaisi ja nousi tuoliltaan. Hän seisoi hetken. Kuningattaret eivät huomanneet mitään. Sitten hän karjaisi niin kovaa kuin hänestä lähti. Hän ei kenties ollut aivan yhtä hissukka kuin isänsä, mutta hän ei ollut myöskään se, josta olisi uskonut lähtevän niin paljon ääntä.

Quenna ja Gleddis kääntyivät molemmat katsomaan häntä silmät suurina ja Hagan oli siinä ja rajalla, ettei tippunut tuoliltaan.

Gleddis alkoi taas nauraa. Se sai Haganin vain vahvistamaan mielipiteensä naisen mielenterveyden epävakaasta tilasta.

”Mahtavaa...” Gleddis kuulosti siltä, että oli tikahtua. Hän kuitenkin lopetti paljon aikaisemmin kuin viimeksi ja jäi vain istumaan tuolilleen, katsoen punaista kuningasta hymyillen yllättävän rauhallisesti ja odottavaisesti.

Quenna mulkaisi häntä mutta kääntyi hänkin poikaansa päin.

”Mikä mahtoi olla syynä tuolle?” hän kysyi ja kohotti kulmiaan.

”Kaikella kunnioituksella, äiti, mutta te ette olleet pääsemässä minnekään”, Reagan istuutui jälleen.

”Meidän kaikkien on osallistuttava kokoukseen, vaikka tilanne muuten olisikin mikä hyvänsä”, punainen kuningas puhui ja kaikki muut kuuntelivat häntä.

”Lähetit sanoivat, että paikaksi ehdotettiin Ristin maan puoleista Ovien metsän rajaa”, hän jatkoi ja hänen puheestaan kuuli edelleen vaikutteet, jotka hän oli saanut asuessaan Ruudussa.

”Jo ilman sitäkin olisi melko turvallista olettaa, että se, joka keksi syyllistää äitiä on Kinsey. Ja Claver on antanut hyväksyntänsä. Jos siis sallit minun sanovan tämän, Gleddis?” Reagan toi julki päätelmiään ja vilkaisi hieman huolestuneena vihreän kuningattaren suuntaan. Hänhän kuitenkin puhui naisen vanhemmista.

”Senkus”, Gleddis tuhahti.

”Kuulostaisi hyvin isältä. En usko, että äiti suunnittelisi tällaista yksinään, mutta tuskinpa hän isää kieltäisikään, ja Sadey ja Kiral ovat aivan liian...” vihreisiin pukeutunut nainen jäi lyhyeksi hetkeksi miettimään oikeaa sanaa.

”Omissa oloissaan?” Hagan kerkesi pistää väliin ehdottomasti kauneimman sanan, millä sitä voisi kuvata.

”Ajattelin sanoa elottomia tai välinpitämättömiä, mutta käyhän tuokin”, Gleddis sanoi ja risti kätensä nojautuen taaksepäin tuolissaan.

”Ehdotukseni on, että yritämme vakuuttaa kokouksen siitä, että Hertta ei ollut vastuussa Ruudusta niin pian kuin voimme. Meillä kahdella ei varmaan tule ongelmaa, koska Greene, Yetta ja Yevgeny sekä Blum ja Blundel ovat mukavia”, Reagan katsoi Gleddisiin. Nainen nyökkäsi.

”En usko että kukaan heistä syyttää Quennaa”, vihreä kuningatar pyöräytti kerran päätään vahvistaakseen kieltäviä sanojaan.

”Ongelman muodostavat vanhemmat”, Reagan sanoi ja kääntyi katsomaan Quennaa ja Hagania, joista ensimmäinen oli pysynyt hiljaa yllättävän pitkään. Hänen ilmeensä oli miettiväinen ja kulmansa kurtussa.

”Jos Kinsey tämän aloitti, niin hän ei luovuta helpolla. Hän takuulla yrittää jotain... Todennäköisesti vallanvaihtoa”, Reagan totesi synkeänä.

”Tietysti!” Quenna näytti tajunneen jotakin ja osoitti äkkiä sormellaan syyttävästi Gleddisiä.

Kumpikaan kuningaista ei näyttänyt tajuavan mitä hän tarkoitti.

”Hän on Rististä! Ei ole yhtäkään syytä, miksi hän olisi meidän puolellamme... Miksi me selitämme hänelle suunnitelmaamme?” Quenna nousi seisomaan ja loi epäileviä katseita kaikkiin kolmeen paikalla olijaan.

”Nytkö sinä vasta tulet ajatelleeksi tuota?” Gleddis virnisti täysin ilottomasti ja kohotti kulmiaan.

”Pää poikki!” Quennan huuto kaikui kuuroille korville.

”No... Onhan hän asunut Hertan maassa jo useita vuosia, joten kai hän nyt...” Hagan yritti mutista jotain.

”Niin, voidakseen viedä minun kruununi!” herttakuningatar näytti olevan täysin varma siitä, että heidän joukossaan oli yksi, joka sinne ei kuulunut.

Oli totta, että jos valta vaihtuisi, herttakuningattaren kruunu siirtyisi Gleddisille. Niin oli päätetty kauan, kauan aikaa sitten pidetyssä kokouksessa aivan muinaistarujen ajan loppumisen jälkeen. Se taisi oikeastaan olla myös ensimmäinen koskaan järjestetty kokous. Kun he eivät enää voisi jatkaa, korttipakan kuningasparien tehtävät siirtyisivät toisten kuninkaallisten lapsille. Olettaakseni sen tarkoituksena oli välttyä vanhempiaan vallanhimossaan murhaavilta lapsilta, joskin on epätodennäköistä, että yksikään värillisistä olisi sellaiseen koskaan ryhtynyt, mutta eihän sitä silloin voinut tietää. Korttipakan kuninkaalliset olivat olleet kaikki vielä kovin nuoria ja kokemattomia, ja he olivat kuulleet paljon kauhutarinoita Ihmemaan ulkopuolisista monarkioista.

Se oli alkujaan ollut syy, miksi värilliset kuningattaret ja kuninkaat oli lähetetty asumaan naapurimaihinsa kun he olivat olleet tarpeeksi vanhoja ymmärtääkseen tilanteensa ja pärjätäkseen. Vanhemmat olivat päättäneet, että jos kerran heidän lastensa oli tarkoitus periä viereisen maan kruunu, oli heidän parempi tottua elämään kyseisessä maassa. Nykyään tosin monet ajattelivat, että värilliset kuninkaalliset olivat vain kunkin maan ylhäistön jäseniä, sillä ajan mittaan tieto siitä, että he olivat korttipakan kuninkaallisten lapsia, oli unohtunut kansan keskuudessa.

Toisaalta se, kuinka yleisesti uskottiin, että värilliset kuninkaalliset olivat tietyn asteen pankkivankeja, ei ollut aivan väärin. Yksikään maa ei voinut aloittaa avointa riitaa toistensa kanssa, koska muuten heidän lapsensa olisivat olleet täysin vapaata riistaa.

”Rauhoitu”, punainen kuningas sanoi painokkaasti äidilleen, mutta ei voinut kieltää, että hänkin alkoi hieman huolestua. Hän oli vain olettanut niin, mutta oli totta, että Gleddisillä ei ollut ainakaan näkyvää syytä olla Hertan puolella. Olisi ollut vain normaalia, että vihreä kuningatar olisi vanhempiensa puolella. Reagan alkoi miettiä, oliko hän liian pehmeä, kun ei ollut tullut edes ajatelleeksi kyseenalaistaa asiaa.

”Gleddis. Millä puolella sinä olet?” Reagan seurasi naisen reaktioita tarkasti huomatakseen, jos tämä valehtelisi. Sille ei nähtävästi kuitenkaan ollut tarvetta.

”Samalla kuin aina. Omallani”, vihreä kuningatar vastasi hetkeäkään epäröimättä.

”Ja mikähän puoli se on?” Hagan kysyi muiden puolesta.

Gleddis oli hiljaa oman aikansa ja loi muihin paikallaolijoihin pitkiä katseita, kuin pohtien jotain.

”Vallanvaihto aiheuttaisi hirveästi ongelmia, kuten sen, mitä Reaganille sitten tapahtuisi? Entä vaihtuisivatko muidenkin maiden johdot?” Gleddis puhui verkkaisesti, mutta selvästi äänellään pyrki hallitsemaan tilannetta, mikä etenkin Quennan mielestä tarkoitti hänen olevan epäluotettava ja että hän yritti aivopestä heitä ajattelamaan tavallaan, ja todellinen ansa odotti vasta myöhemmin.

”Sanottakoon siis, että en usko isäni haluavan vallanvaihtoa, jos hän on tämän takana, mikä toki on äärimmäisen todennäköistä. Hän ei todellakaan halua riskeerata omaa asemaansa. Hänen kruununsa menisi Blundelille!” Gleddis naurahti kova, ivallinen nuotti äänessään.

Koska se ei näyttänyt olevan kenestäkään muusta huvittavaa, hän palasi vakavaksi.

”Luullakseni isäni siis yrittää jotain paljon... järisyttävämpää. Joko tuhota Hertan – mikä, jos saan sanoa, olisi huvittavaa, koska hän tekisi sen sillä tekosyyllä, että sinä tuhosit Ruudun –” vihreään pukuun verhoutunut nainen vilkaisi Quennaa, ”tai ottaa sen kokonaan omaan hallintaansa ja uskoakseni alistaa kaikki sen asukkaat. Hänkun on suuruudenhullu”, vihreä kuningatar oli selvästi sanonut sen mitä oli aikonutkin ja saanut kaiken sanotuksi.

”Ette vieläkään vastannut. Mitä sinun puolellasi olo tarkoittaa verrattuna meidän puoleemme?” Hagan kuulosti jo hieman epätoivoiselta.

Gleddisin suupieli nyki hetken kunnes hän huokaisi syvään, ilmeisesti ärtymyksestä.

”Yksi paksupäiden perhe. Sanoin jo noin paljon, ettekä te vieläkään ymmärrä”, nainen mutisi itsekseen. Sitten hän suuntasi taas puheensa heille kaikille yleisesti.

”Veljeni ei tule olemaan iloinen, jos jotain tapahtuu Hertalle. Hän pitää nykyisestä tilanteesta”, nyt Gleddisin sanat olivat jo aivan selvää johdattelua. Hän yritti saada kolme muuta ymmärtämään itse hänen sanoistaan, millä puolella hän oli. Ikävää sinänsä, että herttaperhe todella taisi olla täynnä paksupäitä.

”Uh...” Reagan yritti selvästi olla niin hienovarainen kuin osasi, mutta hänen äänessään ei kuulunut samaa hissuttelua kuin hänen isällään.

”Ja... Haluatko sinä veljesi olevan iloinen vai et?” punainen kuningas kysäisi. Se näytti olevan se kuuluisa höyhen joka katkaisi kamelin selän.

”No mitäpä luulet?!” hetkeksi Gleddis kohotti ääntään turhautuneena ja kuulosti itseasiassa hyvin paljon Quennalta. Hän kuitenkaan ei jatkanut huutamista, vaan oli selvästi hyvä hermojensa palauttamisessa. Yhdellä hengenvedolla hän oli palannut ulkoisesti takaisin omaksi, rauhallisen kyyniseksi itsekseen.

”Jos on olemassa ihminen, jonka mielipiteistä minä välitän, niin sitten veljeni”, Gleddis sanoi, mutta jokin hänen äänessään kertoi, että jos siitä ei tajunnut, millä puolella hän oli, niin saisi sitten olla kokonaan tajuamatta.

20. luku

Teoriassa, sen että Cecile ja Alice hävisivät Ihmemaasta, pieneltä hiekkatieltä Peterin talon edustalta ja ilmestyivät sinne takaisin, tällä kertaa vain Herttalinnan luokse, ei olisi pitänyt kestää pitkäänkään.

Käytännössä se ei mennyt ihan niin. Ensinnäkin, he olivat puhuneet oman aikansa kun mies kertoi elämästään aikaisemmin. Toiseksi, kun he olisivat voineet jo lähteä, Alice oli innostunut tutkimaan Cecilen huoneen tavaroita.

”Tiedätkö sinä mikä tämä on?” Alice kysyi mielenkiinnosta nostaessaan kännykkälaturia ylöspäin. Cecile puisti päätään.
”En minä tiedä puolestakaan näistä, mitä ne ovat. Ne vain ilmestyvät”, mies sanoi kohauttaen harteitaan. Hän ei ollut varma, oliko Alice kysynyt häneltä, koska ei itse tiennyt – missä tapauksessa hän olisi ollut harmissaan, koska ei osannut vastata – vai koska Alice halusi tietää, oliko hän tyhmä.

”Hmm-mm”, tyttö mutisi osoittaakseen kuulleensa, samalla kaivaessaan pinon pohjalta vaihdekeppiä, joka oli jäänyt puolittain sotkuun leivänpaahtimen johtoon. Vain johtoon, loput paahtimesta olivat sekaisin muun tavaran joukossa.

Vaikka suurin osa tavaroista todella oli vain silkkaa roinaa, Alicesta pinojen penkominen oli hyvin hauskaa, koska hän ei osannut ollenkaan arvata, mitä löytäisi sieltä seuraavaksi. Hän silmäili yhtä löytämäänsä, aika mielenkiintoisen näköistä kirjaa, mutta valitettavasti juonesta kärryillä pysyminen oli hieman vaikeaa, sillä suurinpiirtein joka viides tai kymmenes sivu puuttui tai oli lukukelvoton, ilmeisesti koska kirjan päälle oli kaatunut kahvia. Alice luopui yrityksestä ja jätti kirjan yhden pinon päälle. Myöhemmin tyttö harmitteli, ettei ollut painanut sen nimeä päähänsä.

Yhdestä pinosta – joka jäi viimeiseksi, minkä tyttö tutki – Alice löysi avaamattoman paketin hiusnauhoja. Ne olivat sinisiä, oikein kauniita ja jostain syystä... tuttuja? Alice kurtisti kulmiaan. Hän käänteli pakettia käsissään ja tiesi, että sen olisi tullut muistuttaa häntä jostakin. Tyttö yritti ajatella.

Normaalitilanteessa hän ei olisi muistanut, miksi nauhat näyttivät tutuilta. Mutta koska Cavan oli ei-edes-niin-kauan-aikaa-sitten kertonut hänelle hänen oman elämänsä, ja Cavanin kertomat asiat tuntuivat pysyvän muistissa hyvin helposti, Alicen onnistui yhdistää nauhat hänen isoisäänsä. Ei Thomasiin, ei, vaan äitinsä isään James Reeveen. Nauhat kuuluivat Alicelle. Hän oli saanut ne lahjaksi isoisältään.

Alice ei tiennyt, mitä nauhat tekivät siellä – Cecilen kodissa. Siihen oli oikeastaan syy: kaikki mikä häviää, päätyy sinne.

Cecile oli odotellessaan istunut sänkynsä reunalle ja kirjoitteli vihkoon, jonka mies oli kaivanut jostain. Hänen ilmeensä olisi hätkähdyttänyt Alicen, jos tyttö sen olisi kerinnyt nähdä, sillä kissansilmäinen mies näytti huolestuneelta kirjoittaessaan. Hänen ilmeensä tuskaisuus kuitenkin katosi silmänräpäyksessä, kun hän kuuli Alicen äänen.

”Voinko minä ottaa nämä?” Alice kysyi Cecileltä kohottaen hiusnauhapakettia. Ne olivat kyllä hänen, mutta hänestä tuntui, että oli silti tarpeellista kysyä.

”Toki”, Cecile sulki vihkon ja vain viskasi sen jonnekin tavarapinojen keskelle. Se oli oikeastaan hyvin turvallinen tapa säilyttää tavaroita, Alice totesi, sillä tyttö ei olisi mitenkään voinut sanoa, mikä vihkoista se oli ollut.

Alice avasi hiusnauhapaketin ja sitoi vaaleat, lainehtivat hiuksensa poninhännälle. Hän oli viimeinkin tyytyväinen, sillä se, että hänen hiuksensa olivat olleet auki, oli ärsyttänyt häntä koko unen ajan.

”Niin, tuota... Linnalle jos sitten?” Alice näytti juuri tajunneen, että hän oli käyttänyt huoneen tonkimiseen enemmän aikaa kuin hänen olisi pitänyt. Hän oli pahoillaan vietyään niin paljon Cecilen aikaa, kunnes tyttö muistutti itseään, että kyseessä oli uni eikä hän siis vienyt kenenkään aikaa.

Se sai Alicen tajuamaan jotain, mitä hän ei ollut siihen mennessä tajunnut, vaikka hän olikin niin käyttäytynyt jo aikaisemmin. Hän kohteli ihmemaalaisia kuin nämä olisivat oikeita, eläviä – no ehkeivät sentään ihmisiä, mutta olentoja kuitenkin. Kuin hän unohtaisi lyhyiksi hetkiksi, että kyseessä oli uni. Viimein tytön omaan, tietoiseen mieleen nousi kysymys: oliko tämä unta? Hän pohti sitä hetken, mutta puisti sitten päätään: ei, sen oli pakko olla unta.

Ja jos Ihmemaa ei olisikaan ollut unta, Cecileä viivästys ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan.

”Selvä”, mies hymyili, ja huomasi nopeasti ojennettua kättään vilkaistessaan, kun Alice näytti varovan omaa kättään tarttuessaan siihen, että hänen kyntensähän olivat esillä. Hän pahoitteli – ja mietti, pitkäänkö ne olivat olleet niin? Ei hän nyt yleensä niitä esillä pitänyt – ja veti kyntensä sisään. Hänessä oli vielä tarpeeksi kissaa siihen.

Ilmestyminen ei ollut sen kummoisempaa kuin häviäminenkään.

Äkkiä Alice vain seisoi kivetyn tien vieressä pitäen kädestä Cecileä.

”En uskaltanut ilmestyä keskelle tietä, sillä huonolla tuurilla olisimme voineet törmätä johonkin”, mies sanoi. Hänelle se ei olisi ollut niinkään paha, vain ehkä hieman ikävä tilanne, mutta Alicen takia hän ei halunnut riskeerata turhia.

Tällä kertaa mies tyytyi katsomaan silmin, oliko Alice kokonaisuudessaan hänen vieressään. Hiusten kiinni sitominen oli helpottanut hieman, nyt tytön hiukset eivät peittäneet hänen korviaan. Hän oli selviytynyt häviämisestä ja toisaalle ilmestymisestä yhtenä kappaleena. Se tekikin hänestä kenties ensimmäisen tarkalleen ottaen elävän, joka niin oli tehnyt.

Vaikka Alice ei olisi tiennytkään, minne Cecile hänet toi, ei hänellä juuri olisi ollut erehtymisen varaa.

Kivetyn tien päässä, vallihaudan toisella puolella oli linna. Iso, iso linna. Lisäksi linnan pääteemana tuntuivat olevan sydämet, joita oli hakattu koristeeksi kiveen porttien molemmille puolille ja torneihin.

”Voiko sinne vain... Kävellä?” Alice kysyi, sillä hän oli juuri tullut ajatelleeksi asiaa. Hän oli kuitenkin menossa kuninkaalliseen linnaan.

”Kyllä sinä voit”, Cecile katsoi häneen tietyllä huvittuneella tavalla hymyillen.

”Alicet saavat tulla ja mennä, mitä vain he haluavat”, mies jatkoi.
”Mutta sinun kannattaa kuitenkin olla varovainen, etenkin jos tapaat kuningattaren. Hän on... herkkä”, Cecile käytti selvästi tarkkaan harkittua sanaa ”eikä sinun värisi auta ollenkaan”, hänen ilmeensä muuttui hieman vakavemmaksi.

”Selvä”, Alice nyökkäsi ja hymähti, sillä hän oli jo päätellytkin niin. Hän oli saanut käsityksen, että ei kannattanut olla sininen Alice, jos halusi tulla herttakuningattaren kanssa toimeen.

”Noh, minä en halua hidastaa sinua...” Cecile sanoi, kuulostaen hyvin samalta kuin viimeksi kun he olivat eronneet.

”Sinä tiedät miten se toimii. Jos tarvitset, niin senkus kutsut”, mies hymyili ja hänen kissankorvansa nytkähtivät.

”Ja siltä varalta, että emme satu näkemään enää... Oli hauska tavata”, Cecile nyökäytti päätään Alicelle, joka vastasi hymyllä ja pienellä, hieman kömpelöllä – tyttö ei ollut tottunut – niiauksella. Hetkessä veijarikissa ei enää ollut siinä.

Alice katseli linnaa hetken aikaa, kuin kunnioittaen suurta vastustajaansa. Sitten tyttö lähti kävelemään paljasjaloin kivetyllä tiellä, päätyi vallihaudan ylittävälle sillalle ja siitä auki olevalle porttiholville. Hän tunsi äkkiä olonsa hyvin pieneksi: holvilla oli korkeutta vähintään kaksi kertaa yhtä paljon kuin hänellä. Hän ei halunnut ajatella, miltä sen piti näyttää jos oli häntä lyhyempi.

Alice käveli holvista läpi ja saapui linnan etupihalle. Hän katseli ympärilleen ja pohti, mihin suuntaan jatkaisi; suoraan hänen edessään tie jatkui kahden korkean muurin välistä syvemmälle linnan pihalle, hänen oikealla puolellaan avautui holvikäytävä ja vasemmalla puolellaan oli kolme oviaukkoa, joista ilmeisesti pääsi nousemaan torneihin.

Tyttö päätti jatkaa matkaansa eteenpäin. Kahden ehkä jopa seinäksi kuvattavan muurin väliin jäi aivan riittävästi tilaa kulkea, ja Alice tuli päätelmään, että koko linna oli liioitellun kokoinen. Hänen eteensä tuli portaat ja hän nousi ne, löytääkseen itsensä ylemmältä pihalta.

Tämä piha oli vain osittain kivetty, laattojen välistä kasvoi ruohoa ja seinustoilla kukki ruusupensaita. Ruusut olivat punaisia.

Jokin tässä häiritsi Alicea hyvin paljon. Linna oli iso, mutta hän ei ollut nähnyt ketään. Eihän hän vielä ollut edes kauhean syvällä linnan uumenissa, mutta olisi hänen nyt tullut sentään joku nähdä. Jonkun olisi pitänyt vartioida porttia. Tai tulla vastaan tällä matkalla. Mutta ketään ei näkynyt missään.

Yläpiha oli ympäröity kokonaan ja sieltä oli vain yksi ovi muualle, Alicen nousemien portaiden lisäksi. Tyttö tiesi ainakin varmaksi lähteneensä oikeaan suuntaan. Ovet olivat valtavat, ja niiden yläpuolella oli samanlainen suuri kiveen hakattu sydän kuin portilla. Ovet oli valmistettu miellyttävän värisestä, tummasta puusta ja rivat olivat metalliset.

Hetken verran Alice pelkäsi, ettei saisi ovia auki, mutta se oli täysin turhaa. Koostaan huolimatta ne nimittäin olivat uskomattoman kevyet ja avautuivat helposti. Samalla hänelle myös selvisi, miksi hän ei ollut nähnyt ketään tulomatkallaan.

Heti kun ovet olivat edes raollaan, Alicen korviin kantautui suurta meluamista ja hössötystä. Hän avasi ovet kunnolla ja astui sisään. Kaikilla näytti olevan kiire. Henkilöt juoksivat suuntiinsa, huusivat ohjeita toisilleen, jotkut kuiskuttelivat pienissä ryppäissä hyvin hiljaisella äänellä, toiset taas eivät selvästi edes yrittäneet madaltaa ääntään.

”Minä sanon teille, kuningatar ei ole ollut koskaan niin järjiltään, sen minä vain sanon–”

”Ei siitä hänen korkeuttaan voi syyttää! Minä olin vieraita kuningattaria ja kuninkaita vastaan jo alun alkujanikin, en pitänyt ollenkaan kun he palasivat siltä kokoukselta!”

”Ei meitä ollenkaan kiinnosta sinun silloiset mielipiteesi, emmeköhän me tiedä mitä mieltä me nyt olemme–”

”Pettureitahan ne kaikki ovat, kyllä se tiedettiin–”

”Gleddis on ikävä nainen, mutta ei Greene-herraa voi sen perusteella arvostella, nyt te puhutte kyllä aivan ennen aikojanne...”

”Eikö ketään ole vielä lähetetty häntä hakemaan, sitä minä vain mietin, eihän häntä nyt pimentoon voi jättää–”

”Lisää ulkomaalaisia!” huuto kiiri kaiken muun hälyn yli, sai kaikki jähmettymään, hiljentymään ja tuijottamaan suoraan Aliceen. Tyttö ei oikein tiennyt mitä hänen olisi tullut tehdä. Niinpä hän vain tuijotti hämmentyneen näköistä hoviväkeä, jotka olivat selvästi aivan yhtä päättämättömiä kuin hänkin.

”On kyllä röyhkeä, tulla nyt vain sisään edes koputtamatta!” kuiskunta kuului läheisestä ryppäästä palvelusneitoja. Alice katsoi heihin päin hieman happamasti ja sai heidät hiljenemään. Sinimekkoisen tytön mielestä koputus olisi varmaan ollut aivan yhtä tyhjän kanssa – ei kukaan sisällä olijoista sitä olisi varmaan kuitenkaan kuullut.

”Olette tulleet ikävään aikaan, neiti patakuningattaren alainen. Teidän lähettinne on jo täällä, ja jollei teillä ole mitään uutta asiaa, pyytäisimme teitä poistumaan...” juuri suurta laatikkoa ohi kantanut palvelija päätti mitä ilmeisimmin ottaa ohjat käsiinsä. Hän ei tainnut olla aivan varma valtuuksistaan tehdä niin, eikä ollut kukaan muukaan, mutta kaikki muut vain seurasivat silmät tarkkoina, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

”En minä ole patakuningattaren alainen”, Alice sanoi tuntien kuinka se sai hänet hieman vaivaantuneeksi.

”Ettekö, neiti? Mutta te aivan näytätte siltä”, palvelija sanoi selvästi hieman vaivaantuneena itsekin. Hän varmaan toivoi, että olisikin vain pitänyt suunsa kiinni. Kaikki muut tilassa näyttivät ajattelevan yhdessä tuumin, että jos heidän oudosta vieraastaan koituisi ongelmia ja Quenna suuttuisi, he kaikki sanoisivat, että tuo palvelija oli päästänyt tytön sisään.

”Ketähän te sitten mahdatte palvella?” palvelija oli nuorehko mies.

”En ketään”, Alice sanoi totuudenmukaisesti; hän oli kyllä yrittänyt miettiä asiaa, mutta ei tyttö keksinyt ketään, jota hän palvelisi. Hän ei ollut edes niin isänmaallinen, että voisi sanoa palvelevansa maataan.

Tytön vastaus sai selvästi palvelijan voihkaisemaan mielessään. Hienoa. Joku täydellisen vakaumukseton ja tiedä kuka oli vain marssinut sisään linnan pääovista ja hän oli vastuussa.

”Saanko tiedustella identiteettiänne, neiti...?” palvelijan sävy puhua pysyi yhtä kohteliaana. Hän puhui oikeastaan jopa harvinaisen hienostuneesti. Tyyli muistutti Tyytä, mutta vain silloin kun nuorempi kaksosista pyysi jotakin.

”Nimeni on Alice Liddell”, tyttö vastasi suoraan ja sai aikaan kohahduksen pientä näytelmää katsomaan jääneessä yleisössä. Kuiskutus alkoi jälleen. Palvelijan silmät suurenivat ja hetken hän vain tuijotti tyttöä hyvin hölmö ilme kasvoillaan.

”En minä henkilökohtaisesti ole tavannut, mutta olen kyllä kuullut... Olette sininen. Neiti, oletteko te ensimmäinen Alice?” miespalvelija näytti äkkiä siltä, ettei ollut aivan varma oliko päivä hänen elämänsä paras vai huonoin. Jos hän selviäisi päivästä päänsä kanssa, niin se olisi varmaan paras.

Alice olisi hyvin mielellään sanonut olevansa ensimmäinen. Se olisi helpottanut asioita huomattavasti. Ei olisi tarvinnut selittää. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että ensimmäisenä esiintyminen olisi vaikeuttanut asioita omalla tavallaan. Ei suinkaan pienimpänä syynä mestaustuomio.

”En. Olen kolmastoista”, Alice sanoi, sanoissaan jo lievää tottumista. Oli mielenkiintoista, kuinka hän oli niin helposti ja nopeasti hyväksynyt järjestysnumeron omakseen. Niin kuin sitä sanotaan, kaikkeen tottuu.

”Vai niin, vai niin...” se näytti saaneen palvelijan takaisin pohtimaan, miten hänen itsensä mahtaisi lopulta käydä.

”Te olette silti Alice. Olen hyvin varma, että hänen majesteettinsa tahtoisi tavata teidät”, palvelija alkoi pohtimaan. Miehen naama venähti vielä vähän: ”Oh! Mutta hän on hyvin kiireinen juuri nyt.”

”Minulla olisi... Minä tarkalleen etsin Peteriä”, Alice sanoi väliin.

”Minä voin viedä teidät oikeaan suuntaan, neiti Alice. Peter-herra on nopea jaloistaan, mutta minä todennäköisesti tiedän missä linnan osassa hän on”, palvelija tarjoitui näyttämään tietä.

Alice lähti seuraamaan häntä. Vaikka Cecilekin oli niin monesti sanonut, että Alicet tekivät vain sen, mitä he halusivat, tytöstä tuntui tosissaan siltä kuin häntä olisi vain viety paikasta toiseen.

Kun he kulkivat, heille tehtiin tietä ja heidän peräänsä tuijotettiin – kun he olivat menneet, eteishallin jännitteisyys purkautui ja hälinä jatkui kuin katkaisimesta.