2. luku

Seuraavat päivät satoivat ja satoivat ja satoivat. Ne päivät Liddelin nuoriso vietti sisällä miten parhaiten taisivat – Harry pelasi uutta peliään, jonka hän oli saanut PSP:lle vain pari päivää ennen lähtöä, Arthur luki, ja kerkesi vaihtaa kirjaakin muutamaan kertaan, Lorina, Alice ja Edith pelasivat lautapelejä isoisänsä kanssa, vaikka Alice torkkuikin melko suuren osan ajasta.

Ennen kuin sade loppui, Harry ja Arthur eivät tulleet enää toimeen niin hyvin kuin yleensä, koska Arthur oli eräänä hyvin sateisena ja pimeänä iltana tylsistyttyään viimein lukemaan vinkunut saada pelata PSP:llä, kuten Harry väitti, tai pakotettu kokeilemaan tyhmää peliä ja jättämään kirja hetkeksi, kuten Arthur itse väitti, tallentanut vahingossa Harryn pelin päälle ja saanut isoveljeltään suuret huudot. Sen jälkeen he eivät olleet sanoneet toisilleen paljonkaan, ja tytöt ihmettelivätkin, kuinka he pärjäsivät samassa huoneessa.

Alice oli myös kerinnyt lueskella isoäitinsä satukirjoja ennen nukkumaanmenoaan, mutta Alicen seikkailuja ihmemaassa hän ei ollut jostain syystä ottanut hyllystä. Kenties siksi, että juuri sitä isoäiti niin usein oli lukenut, ja nyt mummolassa ollessaan Alicen oli vaikea käsittää todeksi, että hänen isoäitinsä oli kuollut ja hänen hautansa löytyi läheisen pikkukylän kirkkomaalta.

Kun sade viimeinkin tuntui loppuvan, maa oli hyvin märkää ja mutaista ja joki kuohui ylitse äyräidensä. Pilvet hajaantuivat ja aurinko tuli esiin niin pitkästä aikaa, että kaikki Liddelit ahtautuivat Thomas Liddelin etupihalle välittämättä lainkaan siitä, että piha muistutti enemmänkin uima-allasta. Jopa Harry ja Arthur tuntuivat sopineen erimielisyytensä ja istuivat sulassa sovussa vierekkäin näennäisesti kuivatulla aidanpätkällä heilutellen jalkojaan ja puhellen kumpikin omasta aiheestaan siististi ristiin.

Lorina oli vaihtanut bikineihin ja kun ei pelännyt vaatteidensa puolesta, hän istui suoraan maahan, etsien koko pihan vähiten mutaisen kohdan ja paistatteli auringossa. Isoisä oli kantanut ulos puutarhatuolin ja lapset olivat auttaneet asettelemaan sen tarpeeksi tukevasti, ettei se keikannut. Alice ja Edith olivat käärineet housujensa lahkeet ja hyppelivät lätäköissä ikäistensä arvolle sopimattomasti ja naureskelivat, mitä Mörökölli olisi tuumannut moisesta vedenpaisumuksesta, jos se olisi vielä ollut elossa.

Illemmalla kaikki olivat siirtyneet takaisin sisätiloihin. Harry ja Arthur olivat luopuneet yleisistä harrastuksistaan ja pelasivat shakkia tulisijan edustalla Alicen toimiessa tuomarina. Hän myös saattoi yllättäen päättää puuttua peliin itse, jos toinen hänen veljistään pelasi hänen mielestään liian huonosti, mikä yleensä sai vastapuolen ärtymään, koska Alice ei ollut shakinpelaajana huonoimmasta päästä.

Lorina konttaili pitkin talon lattioita, koska hän oli yhtenä sateisista päivistä aloittanut 1500 palaisen palapelin kokoamisen, ja oli vasta nyt todennut, että paloja puuttui vähintään kymmenen. Edithin vieressä oli pino isoäidin kirjoja, jotka oli tuotu yläkerrasta, koska nuorin halusi ehdottomasti lueskella niitä makoillessaan nojatuolissa. Isoisä oli juuri keittänyt teetä ja sanoi pojanlapsilleen, että sitä sai käydä hakemassa jos halusi. Itse hän istahti nojatuoliin Edithin viereen ja alkoi näyttää hieman siltä, että hän nukahtaisi koska tahansa.

Edith laski kirjan kädestään ja katseli tulisijan yläpuolella roikkuvaa pientä peiliä.

”Isoisä hei, miksi tuo peili on noin epäkäytännöllisesti? Siitä hyvä kun näkee yhtään mitään”, tyttö sanoi ja kurtisti kulmiaan. Hän oli selvästi miettinyt asiaa ennenkin, mutta sai kysyttyä vasta nyt. Kaikenlisäksi Edith oli oikeassa, peilistä ei nähnyt juuri mitään. Ensinnäkin se oli hyvin pieni ja kulma johon se takan yläpuolella roikkuessaan vääntyi ei auttanut asiaa, samoin kuin ei muutaman vuoden vanha pölykerros peilin pinnassa. Jos peili olisi otettu alas ja puhdistettu, siitä olisi voinut tulla ihan hyvä peili vaikkapa kylpyhuoneeseen.

”Charlotte-kulta laittoi sen siihen aikoinaan. Minulla ei ole ollut sydäntä ottaa sitä pois”, Thomas sanoi omalla lempeällä puhetavallaan joka yhdistyi vanhan miehen unisuuteen. Edithin vastaus oli pelkkä yksinkertainen ”jaa”, minkä jälkeen tyttö painoi päänsä takaisin kirjaa, mutta saattoi olla, että hän ei vain halunnut jatkaa aiheesta puhumista, jottei aiheuttaisi isoisälleen pahaa mieltä laittamalla tämän ajattelemaan edesmennyttä vaimoaan.

Seuraavana päivänä talon tunnelma oli ensimmäistä kertaa kiireinen. Thomas oli unohtanut, että hänellä oli erittäin tärkeitä asioita, joita hän ei sen tarkemmin yksilöinyt, hoidettavana kaupungissa ja hän kysyi, halusiko kenties joku lapsista lähteä hänen mukaansa. Lorinan mielestä kaupassa voisi käydä, joten hän alkoi valmistautua ja Harry, Arthur sekä Edith pohtivat asiaa hetken, mutta tulivat lopulta päätelmään, ettei heillä ollut mitään tekemistä kaupungilla.

Alice sen sijaan ei saanut paljon varaa vaikuttaa, sillä hän nukkui läpi muiden hösellyksen, kun he etsivät isoisänsä lompakkoa, jonka hän oli kuulemma jättänyt jonnekin, muttei aivan muistanut minne. Kun se sitten lopulta löytyi isoisän makuuhuoneen ikkunalaudalla olevan kukkaruukun takaa, ei linja-auton saapumiseen ollut enää juurikaan aikaa, joten oli omalla tavallaan ihme, että Thomas kerkesi köpöttää metsikön reunassa olevalle pysäkille ennen kuin linja ajoi ohi.

Lorina sen sijaan joutui juoksemaan, koska hän oli jäänyt selittämään miksi oli tärkeää, ettei Alicen annettaisi nukkua yli puoleenpäivään, mitä toiset sisaruksista eivät tuntuneet ymmärtävän. Se johtui todennäköisesti siitä, etteivät he olisi halunneet joutua nakitetuiksi keskimmäisen siskon herättämiseen, jollei tämä heräisi ennen kahtatoista.

Heidän huolensa oli kuitenkin turhaa, sillä Alice heräsi vain hieman sen jälkeen, kun bussi oli ajanut talon ohi. Tyttö ei ollut tyytyväinen siihen, että häntä ei ollut herätetty, jotta hän olisi voinut sanoa sanansa kaupungille lähtemisestä, mutta joutui hautaamaan kaunansa, koska kun Harry kysyi, että olisiko hän muka edes lähtenyt vaikka olisi ollutkin hereillä hänen vastauksensa olisi ollut ”ei”, eikä siinä vaiheessa enää tuntunut sopivalta valittaa, kun Alice olisi kuitenkin pitänyt hirveää meteliä, jos hänet olisikin herätetty.

Arthurin mielipiteen mukaan tytöistä ei ottanut selvää ja että heille jokainen vaihtoehto olisi jokatapauksessa väärä ihan vain sen vuoksi, että muille oli hauska suuttua turhasta. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, koska sellaiset sanat kuuluivat enemmänkin Harryn suuhun eivätkä hänen, ja hänestä oli sentään hauska sanoa, että hänet isoveljestään erotti se, että hän puhui kohteliaammin – siis kaikille muille kuin isoveljelleen.

”Käyn joella!” Alice huikkasi ovelta sitoessaan tennareidensa nauhoja rusettien sijaan umpisolmulle, kuten hänellä oli tapana. Se johtui kahdesta syystä, joista ensimmäinen oli se, että hän ei koskaan pienenä ollut oppinut tekemään kaunista rusettia, ja toinen se, että kengännauhat eivät yksinkertaisesti olisi pysyneet kiinni pelkällä rusetilla. Alicella oli kyky saada nauhat aukeamaan muutamalla ensimmäisellä askeleella oli ne sidottu kuinka tiukkaan tahansa.

Harry, jonka olisi pitänyt vanhimpana tulla sanomaan jotain sen tyylistä kuin ”ole varovainen” tai jotain muuta, ei edes kuullut huutoa, koska hänellä oli kuulokkeet korvilla ja vaikka hän olisikin kuullut, oli epätodennäköistä, että poika olisi tehnyt muuta kuin huutanut ”joo” ja jatkanut peliään. Alicehan ei enää mikään pikkulapsi ollut, joten miksi hänestä muka pitäisi huolehtia?

Sen sijaan Edith ilmestyi ovenpieleen hieman homssuisen näköisenä jauhoinen esiliina vyötäisille kiedottuna. Hän oli päättänyt leipoa suklaa-kaurakeksejä Lorinalle ja isoisälle jotka tulisivat kaupungilta todennäköisesti neljän linjalla, mutta Edithin innosta huolimatta tyttöä ei oltu siunattu kovinkaan hyvällä jauhopeukalolla.

”Siitä vain. Mutta varo piennarta, se todennäköisesti on aika petollinen nyt”, Edith sanoi ja näytti siltä, että nautti olostaan kun sai esittää vanhempaa. Alice naurahti suoristautuessaan.

”Selvä on, pikkusisko. Ollaan varovaisia”, vanhempi siskoksista pystyi vielä katsomaan Edithiä alaspäin, mutta nuorempi venyi hyvää vauhtia, paljon nopeammin kuin kukaan muista lapsista oli kasvanut. Hän oli myös oikeastaan ainut, joka enää kasvoi pituutta, Alice ei ollut kasvanut juuri ollenkaan viimeiseen vuoteen. Edithin irvistys kääntyi nauruun, jonka saattelemana Alice lähti isoisänsä talosta.

Se oli kaunis päivä. Sateen jälkeen näytti siltä, että nyt oli tulossa kuivakausi, sillä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, jolla ajelehti vain muutama pulleahko poutapilvi. Lumen jäljiltä keltainen ruoho vihersi niillä paikoin joissa maa ei muistuttanut pikkuhiljaa kuivuvaa järvenpohjaa. Alice nautti täysin siemauksin maaseudun rauhasta. Hänestä oli yhä hieman vaikeaa ajatella, että se hiljaisuus ilman jatkuvaa moottorinpärinää oli aivan normaalia eikä autoja kulkenut ohi jatkuvana virtana.

Alice oli oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla ulkona sitten mummolaan tultuaan, koska edellistä päivää hän ei laskenut ja sateella hän oli vain pyrähtänyt muutaman kerran hakemassa postin postilaatikosta pihatien päässä hävittyään kivi-paperi-saksissa.

Tien yli, tienlaitaa vajaat sata metriä metsikköä päin, pilarilta näyttävän kiven kohdalla hypättiin ilmaan ja käännyttiin ruohikkoiselle rinteelle joka laski kohti jokea. Tytön jalat olivat kulkeneet samaa reittiä niin monta kertaa ennenkin, että se tuntui lähes oikeasti siltä kuin hän olisi palannut ajassa taaksepäin.

Lämpöinen aurinko oli jo kerinnyt kuivattaa suurimman osan pientareesta niin, ettei se ollut samaa mutavelliä kuin oli taatusti ollut vielä eilen. Joki sen sijaan silti yritti kovasti pois uomastaan. Edith oli tiennyt mistä puhui, joen reunalle ei kannattanut mennä leikkimään, sillä vesi oli uurtanut alempaa maakerrosta pois. Siinä missä joki normaalisti oli melko turvallinen, tälläisinä päivinä Alicea ei olisi päästetty rannalle. Mutta Alice ei edelleenkään ollut mikään pikkulapsi enää, joten hän osasi huolehtia itsestään vallan mainiosti. Hän katseli joesta vähän matkan päässä kasvavaa vanhaa lehtipuuta ja heilautti itsensä istumaan hajareisin sen oksille ottein, joista näkyi että hän oli tehnyt sitä ennenkin, vaikkakin siitä oli jo vuosia.

Puussa vain vähän matkan päässä hänestä oli suhteellisen iso toukka, mutta Alice ei nähnyt syytä säikähtää sitä saati ruveta kiljumaan. Silloin kun oltiin hädässä kiljuttiin, ei silloin kun itseä sataviisikymmentäsenttiä lyhyempi otus, joka ei tee sinulle mitään pahaa vain on. Pikkulinnut lentelivät aavalla taivaalla, mikä pakotti Alicen ajattelemaan, että sitä paitsi toukalla olisi todennäköisesti niin kovin vähän elinaikaa muutenkin.

Joki virtasi kauniin ja kirkkaan sinisenä kaupungin suunnalta kohti moottoritietä, mutta kauan ennen kuin se saavutti sen, joki laski kirkasvetisimpään järveen, minkä Alice oli eläessään nähnyt. Siellä uimassakäyminen oli yksi osa mummolassa vierailua, joten tyttö olikin jo kerinnyt miettiä, minä päivänä he menisivät sinne.

Tyttö siristi silmiään tuijotellessaan lehvikön reunaa, joka ei ollut kovinkaan kaukana hänen nykyisestä sijainnistaan. Hän nimittäin kuvitteli nähneensä puunjuurella ketun, eikä hän ollut koskaan nähnyt kettua kovinkaan läheltä, joten hän halusi kovasti nähdä sellaisen. Alice luisui alas puusta ja lähti kävelemään hitaasti metsikköä päin. Jos se olikin ollut kettu, hän ei todellakaan halunnut säikäyttää sitä ryntäilemällä.

Melkein metsänlaitaan ehdittyään tyttö näki otuksen, joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Se ei ollut kettu. Alice pettyi hieman ja oli jo kääntymässä pois, kun hän tajusi, että aurinko oli välähtänyt jostakin metallisesta, mikä otus piteli suussaan. Se jokin oli kello. Alice tuijotti kuinka valkoinen kani nojasi takakäpäliinsä ja otti kellon suustaan etukäpäliinsä ja katsoi sitä kauhistuneena.

”Oi voi voi... Olen myöhässä! He suuttuvat, he suuttuvat...” kani päästi suustaan ja tunki kellon nopeasti liiviensä taskuun. Se vilkaisi edelleen jokusen metrin päässä seisovaa Alicea, joka näytti enemmän tai vähemmän hyvin typerältä. Hän ei tiennyt kuinka hänen olisi tullut reakoida tuohon niin kovin tuttuun ja samalla niin kovin kummalliseen näkyyn.

Kani. Albiinokani. Olihan hän niitä ennenkin nähnyt. Liddeleillä oli jopa Alicen ja Edithin toiveesta viimekesänä ollut kesäkani. Mutta kania, jolla oli liivit ja kello ja joka puhui, Alice ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin kuin yhdessä paikassa. Isoäidin satukirjan sivuilla, joilla kani oli myös pysynyt tähän asti. Nyt hän kuitenkin oli kasvotusten Pekka Kanin kanssa, vai miksi tätä nyt olisikaan pitänyt kutsua.

Kun kani lähti kiitämään metsän siimekseen, aikaa ajatella ei ollut paljoakaan, koska kanit aivan oikeasti ovat vikkeliä kintuistaan. Alice lähti juoksemaan sen perään ja kumma kyllä tunsi liikkuvansa paljon kepeämmin ja nopeammin kuin mitä hän yleensä juoksi. Se vahvisti hänen jo tekemäänsä päätelmää: hän näki unta. Ensimmäinen Alice Liddelin selkouni tämä ei ollut, joten hän ei sen kummemmin asiaa miettinyt. Alice piti nukkumisesta juuri siksi, että oli koko pienen elämänsä aikana nähnyt mielestään hyvin mukavia unia. Painajaisia hänellä ei oikeastaan koskaan ollut ollut.

Kani pujahti nopeasti juurakon välissä olevaan koloon eikä sitä näkynyt enää ollenkaan. Alice yritti hetken ajan erottaa edes jotain kolon hämäryydestä, mutta ei lopulta onnistunut näkemään mitään. Hän istahti maahan ja laski jalkansa alas piemeyteen. Kuten hän oli ajatellutkin, hän mahtuisi siitä läpi helposti. Sehän oli hänen unensa, joten mikä järki olisi jättää hänet itsensä ulkopuolelle?

Hän pudottautui alas ja mietti, mahtaisiko päästä Ihmemaahan vai vaihtuisiko unen miljöö kuten se unissa tuppasi tekemään.