28. luku

Yhteispäätöksen aika oli tullut ja Kinsey tunsi itsensä petetyksi. Hän oli hyvin yllättynyt Claverin sanoessa puolustavansa herttakuningatarta.

Kinsey oli vallanhaluinen ja kiero, ja hän oli jo vuosia sitten ymmärtänyt että hänen ja hänen lastensa tavoitteet olivat selkeästi eri. Ristikuningas oli toivonut lapsiaan kasvattaessaan että nämä kasvaisivat hänelle uskollisiksi pelinappuloiksi, mutta hän ei ollut tyhmä ja tiesi hyvin, että Greene ja Gleddis olivat täysin valmiita vastustamaan häntä. Juuri siksi Kinsey olikin alkujaan ehdottanut lasten lähettämistä naapurimaihin – jotta hänen suurimmaksi uhakseen kokemansa kaksi ihmistä olisivat kaukana hänestä ja hänen kruunustaan.

Mutta Claver ei ollut Kinseystä koskaan ollut uhka. Ristikuningatar ei ollut kovin omapäinen eikä häntä juuri kiinnostanut valtakunnan hallitseminenkaan, joten Kinsey oli saanut suurimman osan ajasta toimia haluamallaan tavalla ja Claver oli suostuvainen auttamaan häntä useimmissa hänen hankkeissaan, aivan kuten hän oli suostunut tähän kokoukseenkin.

Nyt Claver kuitenkin katsoi miestään tiukasti ja sanoi: ”En todellakaan usko että Quenna on vastuussa mistään, mistä syytät häntä.”

Kinseyn lohdutukseksi mies ei ollut ainoa joka näytti järkyttyneeltä. Quenna tuijotti ristikuningatarta melkein jopa kauhuisampi ilme kasvoillaan. Hän ei osannut suhtautua siihen, että hänen vanhat ”vihollisensa” olivatkin yllättäen hänen puolellaan.

Kaikki ristikuningasta lukuunottamatta tukivat herttakuningatarta ja olivat sitä mieltä, että hän ei ollut vastuussa Ruudun tuhosta eikä häntä tulisi syyttää pelkän luonteensa perusteella. Kinseyn suunnitelma olisi voinut olla pilalla, mutta juuri kun hän kerkesi ajatella niin, Blum otti puheenvuoron ja miehen silmiin syttyi ilkeä kiilto.

”Minä ja veljeni... Ja äitini sekä ristikuningatar... Me olemme keskustelleet meitä kaikkia koskevista asioista. Meidän neljän mielestä on aika antaa vanhempiemme kruunut meille lapsille”, Blum esitti asiansa rauhallisesti ja kuulosti yllättäen siltä, että häntä aivan oikeasti kiinnosti.

Quenna näytti raivostuneelta mutta Reagan rauhoitti hänet nopeasti Haganin yrittäessä samaa.

”Ketkä kannattavat?” Sadey kysyi katsoen vuorollaan jokaista.

Claver, Blum ja Blundel nyökkäsivät. Yetta ja Yevgeny katsoivat toisiinsa kunnes sanoivat että jos Sadey oli sitä mieltä, he yrittäisivät pitää Padasta hyvää huolta. Reagan oli juuri vastaamassa kun Hagan ennätti hänen edelleen.

”Mitä pojalleni tapahtuu?” Hagan kysyi, varmaankin ensimmäistä kertaa eläissään keskeyttäessään jonkun muun. Hän tuli usein vaimonsa keskeyttämäksi, mutta ei se häntä haitannut sillä häntä kuunneltiin silloin kun sillä oli väliä. Quenna ei näyttänyt sitä hyvin, mutta herttakuningatar arvosti ja rakasti miestään aivan oikeasti.

”Mitä tahdot, Reagan?” Greene katsoi ystäväänsä.

”Minä en tarvitse kruunua, jos tahdot saat pitää sen”, Greene jatkoi ja puisti päätään.

Hänelle oli tarpeeksi olla vihreä kuningas, ei hän tahtonut olla vielä herttakuningaskin. Sitä paitsi hän oli enemmän strategisti, hän ei uskonut että hänestä tulisi kaksistakaan hallitsijaa.

”Hienoa, sittenhän voit toimia neuvonantajanani!” Gleddis naurahti veljelleen, joka vastasi tyynesti, että niin hän oli aikonutkin tehdä.

”Jos Greene on tuota mieltä, niin minä otan sitten isän kruunun”, Reagan nyökkäsi hyväksynnän merkiksi ja katsoi isäänsä. Tilanne näytti kelpaavan Haganille ja hänkin nyökkäsi.

Katseet kääntyivät seuraavaksi Quennaan, joka kiristeli hampaitaan. Hän ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän ei halunnut antaa kruunuaan pois, etenkään Gleddisille. Hän vältteli Haganin silmiä mutta heidän katseensa kohtasivat hetkeksi.

”Kulta. On jo aika”, Hagan sanoi lempeästi. Quenna ärähti hänelle mutta huokaisi lopulta ja katsoi vuorollaan Blumiin, Sadeyhin ja Gleddisiin.

”Hyvä on”, hän murahti hampaidensa takaa.

Jäljellä oli enää Kinsey. Greene tiesi että hänen isänsä ei luovuttaisi kruunuaan. Hän oli yllättynyt että Quenna oli valmis siihen, mutta toisaalta herttakuningatarkin osasi silloin tällöin kuunnella järkeä ja toimia kuten hallitsijan kuului, toisin kuin hänen isänsä.

”Ymmärrän. Ette siis usko minua”, Kinsey sanoi ja piti sen jälkeen pitkän tauon, kuin miettiäkseen vaihtoehtojaan.

”Hyvä on. Luovutetaan kruunumme lapsille”, ristikuningas kerkesi tuskin vastentahtoista esittäen sanoa sanoja ennen kuin Claver käännähti katsomaan häntä silmät viiruina.

”Sinä tiedät jotain mitä me emme”, nainen sähisi ja katsoi miestään vailla tippaakaan rakkautta.

”Sinä et ikinä, ikinä suostuisi vapaaehtoisesti tähän. Sinä tiedät jotain mitä me emme”, Claver olisi voinut vaikuttaa vainoharhaiselta, ellei Kinseytä tuntenut. Greene ja Gleddis kuitenkin tunsivat, ja kaikilla muillakin oli jonkinlainen käsitys.

”Äiti on oikeassa. Sinulla ei pitäisi olla syitä haluta tätä”, Greene oli yhtä epäileväinen kuin äitinsäkin.

”Quennan syyttäminen... Tämä kokous... Sinä halusit että näin kävisi, alusta asti”, vihreä kuningas osasi seurata isänsä ajatuksenjuoksua paremmin kuin kukaan muu paikalla.

”Miksi? Mitä sinä hyödyt vallanvaihdosta?” Gleddis kysyi kylmästi.

Jos Kinsey olisi ollut vähemmän itseriittoinen, hän olisi voinut juuri sillä hetkellä tulla ajatelleeksi, ettei kenties ollut ollut kaikkein järkevintä saattaa koko perhettään vastustamaan häntä kuluneiden vuosikymmenien aikana.

”Jotta ymmärrätte mitä hän hyötyy teidän täytyy tietää mitä hän tietää. Joten kuunnelkaa”, kokouksen keskeytti useimmille heistä vieras ääni.

Quenna tunnisti etäisesti molemmat paikalle kirjaimellisesti tyhjästä ilmestyneistä miehistä. Hän oli tavannut kummatkin heistä kerran, toiselle hän oli antanut tehtävän ja toisen hän oli mestauttanut.

Alice nauroi ja taputti käsillään tahtia. Musiikki oli mukaansatempaavaa ja ihmemaalaiset tanssivat hyvin. Nyt Alice ymmärsi mikä ero oli Hatuntekijän teekutsuilla, jotka mies järjesti kotonaan verrattuna siihen, kun hän vain sattui juomaan teetä ystäviensä kanssa. Teekutsuille oli kutsuttu suurin osa Ihmemaasta – paitsi Doug sillä hänen läsnäolonsa olisi estänyt Peterin ja monen muun osallistumisen – ja meno oli sen mukaista. Jos kulki ympäriinsä Ebenezerin talossa, sai huomata että joka huoneessa meno oli erilaista.

Tällä hetkellä Alice istui tanssisaliksi muutetun huoneen reunustalle jätetyllä penkillä ja katsoi muiden tanssia. Muutamat olivat tarjoutuneet soittamaan, kunhan vain soittimet löytyivät ja nehän löytyivät, sillä osa vieraista oli joko hyvin taipuisia tai sitten he vain olivat luonnostaan kuin eläviä ja käveleviä soittimia.

Ihmemaalaiset tanssit olivat villejä ja mukaansatempaavia, ne olivat jatkuvasti muuttuvia ja niissä ei tuntunut olevan selviä sääntöjä, vaikka kaikki näyttivätkin tanssivan selkeästi samaa tanssia. Alicea oli kutsuttu useasti liittymään mukaan, mutta kesti kauan ennen kuin hän viimein suostui, silläkin kertaa lähinnä Tomin ja Tyyn mieliksi.

Kyseessä oli jonkinlainen piiritanssi, jossa pyörittiin ja pienemmät kulkivat letkassa isompien välistä. Kaikki pitivät kiinni toisistaan ja ainut sääntö näytti olevan, ettei naapuristaan saanut päästää irti. Osa pystyi haihtuman osittain, mikä helpotti heidän tanssimistaan, mutta kukaan ei tainnut pystyä samaan kuin Cecile. Tom ja Tyy yrittivät selvästi tehdä tanssista edes hieman helpompaa Alicelle, mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa että ihmisten anatomialla tanssi oli vaikea.

Väsytettyään itsensä ja saatuaan selkänsä hyvin kipeäksi tanssiessaan Alice hoiperteli nauraen pois tanssilattialta. Musiikki oli vaihtunut ja tanssi oli vielä edellistäkin paljon nopeampi, ja kuten Alice huomasi juuri saapuessaan huoneen ovelle joku oli noussut yhdelle penkille seisomaan ja lauloi matalalla äänellä hurjan nopeasti laulun mukana. Alice ei saanut selvää sanoista.

Tyttö hoiperteli käytävää eteenpäin hiljaa itsekseen nauraen ja kurkisteli ohittamiinsa huoneisiin. Yhdessä oli meneillään jonkinlainen runoilta ja Alice näki kuinka Hatuntekijän ympärille oli kerääntynyt paljon innokkaita kuuntelemaan autenttista muinaistarujen ajan runoutta.

Lopulta Alice löysi hiljaisen ja hämärän huoneen, jonka oven vieressä oli tarjoilupöydällinen herkkuja. Oli Ebenezerin leipomia hunajaleivoksia ja korvapuusteja ja tuulihattuja ja paloja vadelmilla koristellusta kermakakusta. Lisäksi oli kolme höyryävää kannullista teetä, joista jokaisen kannun tee höyrysi erivärisenä. Kannujen vieressä oli kermakko ja sokerikko. Niiden takana Alice näki sen mitä oli etsinytkin.

Hän otti sitruunavesikannun ja kaatoi itselleen teekupillisen juotavaa, kun lasejakaan ei ollut saatavilla. Itseasiassa se oli hyvä asia, sillä joko Alice oli löytänyt uuden juoman jota Alicet pystyivät juomaan ilman pelkoa kokonsa muuttumisesta tai sitten jollakin eriskummallisella Ihmemaan lailla sitruunavesi laskettiin teeksi kun se juotiin teekupista, mutta oli syy mikä hyvänsä Alice pysyi saman kokoisena.

Alice istahti penkille ja huoahti, hän hyräili hiljaa piiritanssin laulua ja pyöritteli rauhallisesti teekuppia kädessään. Hänen silmänsä tottuivat huoneen hämärään käytävän valoisuuden jälkeen ja hän tajusi, ettei ollut siellä yksin. Huoneessa oli kolme muutakin olentoa, toinen oli varsin tuttu hiirinainen – jälleen nainen – joka nukkui nurkassa Mauricen sylissä ja kolmas oli kaninkorvainen mies joka istui tuolilla vähän matkan päässä, räpläten taskukelloaan käsissään.

”Hei. Etkö tanssi?” Alice kysyi saadakseen kysyttyä jotakin ja yritti keskittää hämärässä katseensa pieneen mieheen.

Peterin viikset värähtivät.

”En. Minä... en oikein nauti vilskeestä”, Peter sanoi ja katseli ympärilleen, vilkaisten joitakin kertoja Aliceen.

”Onneksi täällä on tällaisia rauhallisiakin soppia. Minulla on kyllä hauskaa”, Alice sanoi hymyillen.

”Hyvä” etten johdattanut sinua painajaiseen, Peter sanoi vain yhden sanan mutta hän kuulosti sanovan paljon enemmänkin.

Peter oli pahoillaan jokaisesta Alicesta, monestakin syystä. Ensinnäkin hän oli pahoillaan Aliceille koska oli tuonut heidät Ihmemaahan, sillä kaikki Alicet eivät olleet nauttineet olostaan ja osa oli käynyt hyvinkin lähellä mestausta. Toisekseen hän oli pahoillaan Quennalle, koska ei ollut onnistunut toteuttamaan kuningattaren yksinkertaista käskyä. Viimeiseksi muttei vähäisimmäksi hän oli pahoillaan itselleen, sillä hän oli jälleen tehnyt turhan reissun ylämaailmaan ja vaarantanut oman elämänsä Ihmemaassa. Ovet, kuten Peter oli vuosien aikana oppinut, olivat herkkiä ja oikukkaita.

Alice tuli lähemmäs ja katsoi Peterin taskukelloa, joka oli nähtävästi myös medaljonki.

”Kuka hän on?” Alice kysyi tutkiessaan taskukellon kannen sisäpuolelle kiinnitettyä valokuvaa naisesta, tai kenties tytöstä, joka hymyili kameralle. Hänellä oli kiharat, olkapääpituiset hiukset ja leveässä hymyssä näkyvät raudat. Kyseessä oli selvästi Alicen maailman koulukuvauksen tarrakuva.

”Äh”, Peter punastui ja sulki kellon, sujauttaen sen sitten nopeasti taskuunsa. Alice jatkoi kuitenkin hänelle kysyvästi hymyilemistä, mikä tuotti tulosta.

”Mary Ann. Hän seurasi minua sinun maailmastasi muistaakseni neljännen Alicen jälkeen”, Peter kertoi yllättävän lempeällä äänellä. Tähän asti hän oli aina vaikuttanut säikyltä ja pelokkaalta, mutta nyt hän oli rauhallinen.

”Kuvan hän antoi samalla kertaa. Siitä on tosin vuosia, hän näyttää hieman erilaiselta”, Peter totesi.

”Hän ei ole täällä enää?” Alice oli kiinnostunut. Samalla kertaa antoi olettaa että Mary Ann oli käynyt Ihmemaassa useammin kuin kerran.

”Välillä”, Peter huokaisi hieman surkeana.

”Mary Ann on kulkenut Ovista edestakaisin aina siitä asti. Ainoa ongelma on vain se... että Ovia on hyvin vaikea hallita. Hän ei itsekään tiedä milloin pääsee tulemaan tänne tai palaamaan takaisin”, Peter oli selkeästi surullinen.

”Näette siis harvoin”, Alice nyökäytti päätään ymmärtäväisesti.

”Mutta jos hän pääsee takaisin, eikö ensimmäisen Alicenkin pitäisi päästä?” tyttö pohti.

”Kenties. Mutta hän on saattanut hävittää avaimensa, Mary Annilla on edelleen omansa”, Peter kohautti harteitaan.

Hän ei kuulostanut siltä, että välitti juuri ensimmäisen Alicen mahdollisesta paluusta tai sen tapahtumattomuudesta. Eikä hän välittänytkään, hän oli kyllä pitänyt ensimmäisestä Alicesta ja oli hänen tehtävänsä etsiä tyttö uudelleen käsiinsä, mutta hän alkoi epäillä ettei koskaan tulisi löytämään häntä enää.

Lisäksi hän oli enimmäkseen pitänyt muistakin Aliceista ihmisinä, ja koska hän ymmärsi ylämaailmaa ihmemaalaisista kenties parhaiten, hän myös ymmärsi että Alicet olivat omia ihmisiään joilla oli omat elämänsä heidän maailmansa ulkopuolella. Peter tiesi siis myös, etteivät Alicet voineet elää Ihmemaassa ikuisesti. Hän kuitenkin saattoi hieman toivoa, että Mary Ann olisi pystynyt siihen, sillä hänhän ei ollut Alice...

”M- millainen hän on?” Alice kysyi nopeasti kun Peterin ilme alkoi muuttua surullisemmaksi. Mies näytti siltä, että hän saattoi hyvinkin itkeä surullisena eikä Alice toivonut häntä itkettää.

”Mukava. Eloisa ja sekaisen järjestelmällinen. Ja hän laulaa kauniisti”, Peter hymyili jälleen.

”Olen tainnut oikeastaan kuulla hänen lauluaan”, Alice muisteli kuinka oli seissyt hiekkatiellä hieman erään ihmemaalaisen kaupungin ulkopuolella ja kuullut kaunista laulua, mutta ei ollut nähnyt laulajaa.

”Onko Mary Ann ollut täällä äskettäin?” Peterin nenä väpätti tavalla, jolla yleensä vain pienten jyrsijöiden nenät väpättivät, ja Alice puri huultaan ettei nauranut sille miltä se näytti kanin kovin ihmismäisillä kasvoilla.

”Oletan. En ole varma”, tyttö vastasi.

Alice pystyi vain arvailemaan, mutta totuus oli, että Mary Ann oli löytänyt joitakin Ihmemaan viikkoja aikaisemmin jälleen Oven ja odottanut Peteriä tämän talolla, mutta kun miestä ei kuulunut hän oli joutunut palaamaan takaisin näkemättä häntä.

”No, näenhän minä hänet vielä myöhemminkin”, Peter huokaisi uudelleen hieman surkeana.

Alice pohti hetken, kunnes hän nousi ylös ja ojensi Peterille kätensä.

”Tule. Minä opetan sinulle yhden ylämaailman tanssin”, tyttö hymyili ja vaikka valkeahiuksinen mies näytti epäröivältä, hän lopulta nousi ja ojensi kätensä takaisin.

Niin Alice opetti Peterille hyvin rauhallisen valssin, jolle he saivat jopa säestyksen hetkellisesti horroksestaan nurkassa heränneeltä Dorianilta, joka oli yllättävän kaunisääninen silloin kun ei kuorsannut. Maurice lauloi hiljaa mukana, mutta vaikutti siltä ettei hän osannut Dorianin valitsemaa laulua täysin ulkoa.

Alice hymyili. Huoneen paksu matto tuntui mukavalta hänen jälleen paljaita jalkojaan vasten ja oli hauskaa nähdä Peterin kaltainen ujo henkilö rentoutumassa, sillä mies selvästi piti tanssista ja laulusta, mutta ei kiireestä. Se oli tosin jokseenkin ironista, sillä Peterillä oli aina kiire kaikkialle ja hän oli jatkuvasti myöhässä.

Yllättäen huoneen nurkassa oli neljäskin henkilö, ja Alice kerkesi säikähtää hieman ennen kuin tunnisti Cecilen kiiluvat kissansilmät. Cecile hymyili kuten hänellä oli tapana, mutta hän silitti häntäänsä hieman hermostuneesti.

”Alice. Anteeksi että häiritsen, mutta voisitko tulla mukaani?” Cecile kysyi hymyillen ja ojensi kättään. Hän onnistui hyvin olemaan näyttämättä ulospäin sitä, kuinka poissa tolaltaan hän oli.

Alice päästi irti Peterin käsistä ja astui kauemmas miehestä, joka tervehti Cecileä nopealla vilkaisulla. He tulivat toimeen mutta eivät varsinaisesti olleet ystäviä.

”Minne olemme menossa?” Alice kysyi ja otti vastaan Cecilen käden. Hän luotti kissamieheen täysin, sillä Cecile oli mukava ja oli auttanut häntä aikaisemmin.

Dorian katseli kauempaa arvioiva ilme kasvoillaan.

”Cavanilla on asiaa sinulle”, Cecile selitti ja kertoi, että hän veisi Alicen Cavanin luokse, sillä Cavan oli tällä hetkellä melko kaukana Hatuntekijän talosta ja jalan sinne kestäisi aivan liian pitkään.

”Hei hei, Alice. Oli mukavaa kun kävit”, Dorian sanoi ja naisen suupielet kääntyivät pieneen, tuskin huomattavaan hymyyn. Maurice ja Peterkin älysivät sanoa hyvästit, vaikka Alice ei tajunnutkaan että kyseessä olivat hyvästit.

”Onko Alice lähdössä?” oviaukkoon ilmestyneistä kaksosista nuorempi kysyi.

”Vain Cavanin luokse”, Alice vastasi tietämättä, että hän ei ollut tulossa takaisin.

”Oikeastaan... Tekin voitte tulla mukaan. Hagankin on siellä”, Cecile näytti pohtivalta ja ojensi toisen kätensä veljeksille. Hän ei ollut koskaan siirtänyt niin montaa muuta ihmistä kerralla, mutta uskoi pystyvänsä siihen.

”Hei hei sitten. Kiittäkää Ebenezeriä loistavista juhlista”, Alice sanoi hymyillen ja nyökkäsi Cecilelle merkiksi, että he voisivat lähteä.

Maailma hämärtyi ja tällä kertaa tunne oli Alicelle tuttu.

27. luku

Ihmemaan keskikohdalla, Ovien metsän keskellä edelleen seisovan Kellotornin huomattavin piirre oli sen nimenmukainen suuri ja kaunis kello, joka ei kai ollut koskaan näyttänyt oikeaa aikaa. Kellotaulu oli jaettu neljään osioon, keskipäivästä kello kolmeen, kello kolmesta kello kuuteen, kello kuudesta kello yhdeksään ja kello yhdeksästä keskiyöhön.

Muinaistarujen aikana, kun kellomestari vielä asui Ihmemaassa ja hatuntekijällä ei voinut viitata vain yhteen henkilöön, kellon viisarit liikkuivat kyllä, milloin eteen, milloin taaksepäin. Nykyisin viisarit olivat ruostuneet eivätkä liikkuneet enää minnekään, mutta itse kellotaulun symboliikka ei ollut muuttunut.
Kolmas neljännes, kuudesta yhdeksään, oli täysin halkeillut ja likainen, pölyinen eikä numeroita edes nähnyt enää. Neljännen neljänneksen, yhdeksästä keskiyöhön, osuus oli toki selvästi himmeämpi paksun pölykerroksen alla kuin muiden, mutta se oli sentään ehjä. Ensimmäisen ja toisen neljänneksen tyvissä näkyi jo pientä säröä.
Silloin kun Ihmemaan kuningattaret ja kuninkaat nimitettiin virkoihinsa, kellotaulu oli ollut ehjä ja kiiltävä. Kruunajaiset oli pidetty Kellotornilla, sillä siellä kellomestari oli asunut ja sieltä käsin hän itse oli aikanaan hallinnut Ihmemaata. Kuten Cecile oli sanonut, Ovien metsän ovet olivat peräisin Kellotornista, joka muinaistarujen ajalla oli ollut hyvin tiukasti kytköksissä ylämaailmaan.
Yhä edelleen Kellotorni oli vaikuttava rakennus, vaikka se ei ollut lähelläkään entistä loistoaan. Nykyisin se näytti hyvin pitkälti siltä, mitä se olikin – ikivanhalta.
Kellotaulun toisessa neljänneksessä oleva särö räsähti tuskin aavistuksen suuremmaksi ja samalla hetkellä, jos joku olisi sen huomannut, Hertan maan halki kulki hentoinen maanjäristys.

Ristin maan puoleisella Ovien metsän rajalla käydyt neuvottelut olivat hetkellisesti tauonneet sekä korttipakan kuninkaallisten että värillisten kuningasparien keskuudessa ja he olivat muodostaneet pienempiä sekalaisia seurueita.
Quenna oli raivonnut mitä ilmeisimmin tarpeekseen ja nyt hän näytti vain hieman huonovointiselta. Hän oli hyvin kireä, kireämpi kuin normaalisti, eikä ollut sanonut mitään kenellekään ainakaan kymmeneen minuuttiin, mikä oli hyvin epätavallista kun hänen ympärillään kuitenkin jatkuvasti keskusteltiin. Reagan ja Hagan olivat kerranneet toisilleen, mitä kummassakin pöydässä oli keskusteltu. Greene oli kuunnellut tarkasti ja Gleddis ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä.
Kaikkien viiden yllätykseksi Yetta lähestyi heitä ja kumarsi Quennan edessä.
”Nämä väitteet ovat naurettavia. Minä... Veljeni ja minä tiedämme kyllä, että välitit äidistämme. Jos olisit voinut vapaasti tuhota minkä tahansa maan, uskomme ettei se olisi ollut Ruutu”, keltainen kuningatar sanoi ja hymyili Quennalle.
Kenties koska hänen hymyssään oli edelleen vuosien tekemän kovettamisen jälkeenkin samaa lempeyttä kuin ruutukuningatar Quelitankin hymyssä oli ollut, Quenna ei ärähtänyt eikä käskenyt Yettan jättää häntä rauhaan, vaikka olisi niin sanonut melko varmasti kaikille muille. Ruutukuningatar oli ollut yksi Quennan harvoista oikeista, tärkeistä ystävistä hänen koko pitkän elämänsä aikana, eikä heidän ystävyytensä ollut kärsinyt edes heidän molempien saamasta uudesta asemastaan.
Quenna olisi tahtonut sanoa olevansa todella pahoillaan Quelitan kohtalosta. Hän olisi tahtonut antaa Yettan surra kanssaan, ja vihdoin itsekin näyttää tuskansa ystävänsä todennäköisestä menehtymisestä, mutta hän ei voinut. Vuosia hän oli ollut näyttämättä juuri muita tunteitaan kuin vihaansa, hyvin harvoin iloaan ja vielä harvemmin suruaan, sillä se sai näyttämään heikolta. Quenna olisi tahtonut edes ilmaista kiitollisuutensa siitä, että edes lapset uskoivat häneen. Vaikka eiväthän värilliset kuninkaallisetkaan enää oikeastaan lapsia olleet, olivat hekin syntyneet muinaistarujen aikaan, hyvin kauan sitten.
”Yetta... Äiti kiittää”, Reagan oli tullut äitinsä vierelle ja hymyili keltaiselle kuningattarelle, joka hymyili takaisin ja nyökkäsi, odottamattakaan että Quenna itse vastaisi hänelle.
Quenna ei voinut kuin tuhahtaa, hieman harmissaan siitä ettei saanut sanaa suustaan.
”Valitettavasti isällä on aivan varmasti jokin muukin suunnitelma. Hän ei kutsuisi meitä tänne vain huutamaan toisillemme”, Greene sanoi synkeähkönä ja pureskeli huultaan. Gleddis nyökkäsi hyväksyvästi.
”Olet oikeassa, on oikeastaan ihme ettei hän ole jo sanonut, mitä hän oikeasti tahtoisi sanoa. Odottaako hän Yhteispäätökseen asti? Epätavallista”, vihreä kuningatar vastasi veljelleen.
Kokoukset, vaikkei niitä oltukaan aikoihin järjestetty, koostuivat perinteisesti korttipakan kuninkaallisten ja värillisten kuningasparien erillisistä keskusteluista, joiden jälkeen seurasi Yhteispäätökseksi kutsuttu vaihe, jossa he kaikki kokoontuivat suureen rinkiin ja yhdistivät virallisesti molempien osapuolten mielipiteet.
Greene hymyili ilottomasti ja nyökkäsi päällään vanhempiinsa päin.
”Isä ei vain taida tajuta. Hän on altavastaava”, vihreä kuningas oli oikeassa, kuten muut huomasivat katsoessaan hänen osoittamaansa suuntaan.
Kaikki muut olivat pienissä ryhmissä, aivan kuten taukojen aikana oli perinteistäkin. Sadey jutteli pitkästä aikaa lapsilleen, eikä näyttänyt siltä että he puhuivat kokouksesta. Toisaalta se oli ymmärrettävää, heillä kaikilla olisi ollut paljon puhuttavaa, sillä kukaan heistä ei nähnyt vanhempiaan kovinkaan usein, saati sitten että olisi päässyt puhumaan heille. Viime kerrasta oli kaikilla jo aikaa, ja etenkin heillä kolmella oli paljon keskusteltavaa, varsinkin nyt kun kaksosten isäkin oli kuollut.
Yevgeny seisoi muutaman metriä Yettan takana, hän ei tuntunut haluavan tulla liian lähelle heidän keskustelupiiriään mutta ei hän ulkopuolinenkaan ollut, hän kuuli kyllä kaiken ja sai esittää mielipiteensä.
Ainoat, jotka seisoivat yksin, olivat ristikuningatar ja –kuningas. Molemmat heistä.

Claver ei ollut koskaan pahemmin välittänyt miehestään, hän oli yhdessä tämän kanssa vain koska kellomestari oli aikoinaan valinnut heidät Ristin maan hallitsijoiksi. Ennen sitä kuitenkin oli ollut aika, jolloin hän kuten Quenna ja kaikki muutkin heistä kahdeksasta korttipakan kuninkaallisesta olivat olleet aivan tavallisia ihmemaalaisia. He olivat olleet ystäviä, kaikki heistä.

Kellomestarin aikaa, muinaistarujen aikaa, muisteltiin usein lähinnä loppunsa kaaoksen ansiosta. Korttipakan kuninkaalliset olivat hallinneet joitakin vuosia siten, että kellomestari oli yhä edelleen elänyt Kellotornissaan, yhdessä valkean ja mustan kuningasparin kanssa. Muinaistarujen ajan lopuksi katsottiin kuitenkin se, kun kellomestari yksinkertaisesti hävisi – kenties ylempään maailmaan Ovien takana, tai kenties kyseessä vain oli hänen tapansa kuolla. Hän jätti joka tapauksessa jälkeensä hävityksen.
Kaikki hatuntekijät koko Ihmemaassa yhtä lukuunottamatta kuolivat. Yksityiskohdat jäivät avoimeksi oikeastaan kaikille, tuskin edes Ebenezer, viimeinen hatuntekijä, tiesi miten hänen kaikki perheenjäsenensä ja ystävänsä menehtyivät. Osa epäili joko Jubjub-linnun tai Pekoralistin karanneen kellomestarilta, mutta kukaan ei tiennyt varmaksi.
Nykyään lähes kaikki puhuivat kellomestarista kuin hän olisi ollut paha, hirveä. Kyseessä kuitenkin oli vain huhu joka oli levinnyt muinaistarujen ajan lopun jälkeen hyvin laajalle. Myönnettäköön, eristäytynyt hän oli. Pöyrtäjä, Jubjub-lintu sekä Pekoralisti kaikki tottelivat häntä ainakin jonkin verran, joten sille päälle sattuessaan hän olisi pystynyt aiheuttamaan paljonkin tuhoa, mutta ainakaan tiettävästi hän ei ollut tehnyt koskaan mitään kammottavaa.
Jos Claverilta olisi kysytty, hän olisi sanonut että kellomestarin kokonaisuudessaan tuhoisin päätös oli todennäköisesti heidän nimittämisensä Ihmemaan johtoon. Kukaan ei ollut varma miksi juuri heidät oli valittu, ja vaikka olivathan he yrittäneet tehdä parhaansa, eivät asiat olleet menneet järin hyvin.
Heidän ystävyytensä esimerkiksi ei ollut kestänyt. Olihan heillä eripuraa ollut ennenkin, mutta sen jälkeen kun heille ojennettiin kruunut, heidän välinsä olivat vain huonontuneet ja Ihmemaa oli jakautunut neljään, tarkasti rajattuun maahan. Alkuun kaikki oli mennyt silti melko hyvin. Quenna ja Quelita olivat pysyneet ystävinä, mutta eivät hekään kai olleet nähneet sen useammin kuin he muutkaan. Mikä tarkoitti että yhteyttä ei enää juuri ollut, he olivat olleet yksin puolisoidensa kanssa kovin kauan omissa maissaan. Vihamielisyydet olivat kärjistyneet ja kokoukset olivat muuttuneet – no samanlaiseksi huudoksi kuin tämänkertainenkin. Ja sitten lapsetkin lähetettiin jo naapurimaihin. Ruutukin oli tuhoutunut ilman minkäänlaista varoitusta... Tiettävästi hengissä oli selvinnyt vain kolme henkilöä.
Claver oikeastaan piti Blumista ja Blundelista, he olivat naisen mielestä samalla tavalla rauhoittavia ihmisiä kuin äitinsäkin. Claver, toisin kuin Quenna, oli aina tullut parhaiten heistä toimeen Sadeyn kanssa, sillä hänen kanssaan pystyi vain olemaan rauhallisesti hiljaa, ja vaikka hän ei siltä vaikuttanutkaan, patakauningatar oikeasti oli ystävällinen ja hän välitti. Quenna oli aina ollut Claverista hieman liian äänekäs.
Silti, Claver ei ollut varsinaisesti luvannut liittoutua miehensä kanssa Quennaa vastaan. Hän alkoi itsekin olla sitä mieltä, että Kinsey todennäköisesti vain yritti sälyttää syyn jonkun niskoille, tuskin hänen miehensä tiesi kuka tai miten Ruudun oli tuhonnut, saati että olisi vielä sen pystynyt todistamaan. Siksi ristikuningatar olikin miettinyt jo paremman aikaa... Miksi Kinsey oli tahtonut ehdottomasti järjestää kokouksen? Hän oli heistä sotaisin, kyllä, mutta ei hänkään ilman jonkinlaista selkeää tavoitetta mitään näin suurta tekisi, ja jos hänen tavoitteensa ei ollut Quennan syylliseksi saattaminen... Niin mikä sitten?
Claver katsoi Quennan seuruetta. Hän melkein hymyili, mutta vain melkein, sillä vaikka Quenna oli heistä kenties heikkopäisin, silti suurinosa näytti kannattavan häntä ja tukevan häntä. Ja... Tukihan hänkin. Tai ainakin tukisi Yhteispäätöksessä, jos hänen tuestaan olisi herttakuningattarelle mitään hyötyä.
Seuraavaksi Claver vilkaisi kolmea Padan kuninkaallista, jotka keskustelivat keskenään. Erityisesti Claver katsoi Sadeyta, sillä he eivät olleet rauhassa viettäneet aikaa vuosiin, vuosikymmeniin. Hän ei ollut enää varma, olisiko hän naiselle taakka vai vanha ystävä, jonka seurasta tämä voisi ilostua, jos hän menisi puhumaan tälle kenään muuna kuin ristikuningattarena.
Ja juuri siksi Claver meni puhumaan hänelle omana itsenään, ilman titteliään. Hän käveli perhettä kohden, kumarsi hyvin pienesti vaikka heidän asemansa oli sama, ja pahoitteli kovasti Kiralin kuolemaa. Kiral oli ollut mukava, hiljainen mies joka oli nauttinut kalastamisesta. Tietenkin Claver tiesi sen yhtä hyvin kuin Sadeykin, sillä olihan Kiral ollut hänen veljensä.
Claverin avatessa suunsa pahoitteluun Sadey laski kevysti kätensä nuoremman naisen olkapäälle ja katsoi häntä tuimasti.
”Ei sinun kuulu minusta huolehtia juuri nyt”, Sadey sanoi ja sanoillaan hän antoi Claverille luvan tuntea surua veljensä menettämisestä.
He seisoivat jonkin aikaa hiljaa samalla kun Claver kävi läpi tunteitaan ja tapahtunutta. Hän ei itkenyt, se ei kuulunut hänen luonteeseensa, mutta hän oli kiitollinen siitä, että Sadey lohdutti häntä omalla hiljaisella tavallaan pitämällä kättään hänen olkapäällään. Blum ja Blundel seisoivat yhtä hiljaa, uskoen ymmärtävänsä kumpaisenkin kuningattaren surua ja kuinka tärkeää heille oli, että he vihdoin saivat puhuttua edes niin muutaman sanan keskenään melkein kuin vuosien, vuosikymmenien eristäytyneisyyttä ei olisi tapahtunutkaan.
Lopulta Claver veti syvään henkeä ja katsoi Sadeyta silmiin.
”Mutta oletko sinä kunnossa?” hän kysyi sillä Kiralin kuolemasta oli ilmeisesti vain noin puolitoista viikkoa, ja vaikka hänen veljensä oli ollut tärkeä hänellekin, oli Sadey kuitenkin ollut se, joka oli asunut viimeiset vuodet hänen kanssaan ja tuntenut hänet.
”Olin jo hieman varautunut. Me olemme valitettavan vanhoja, Claver. Me kaikki”, Sadey sanoi kuulostaen hieman väsyneeltä.
”Niin me olemme”, Claver nyökkäsi ja veti jälleen syvään henkeä.
”Mitä luulet? Joko meidän olisi aika antaa valta eteenpäin?” Sadey kysyi vanhalta ystävältään ja katsoi samalla omista lapsistaan Quennan ja Haganin luokse kerääntyneisiin lapsiin.
”He ovat jo kuitenkin paljon vanhempia kuin olisi tarpeellista”, patakuningatar ymmärsi kyllä, kuten kaikki muutkin korttipakan kuninkaallisista, että heidän lapsensa eivät todellakaan olleet enää lapsia. He olivat nähneet vuosia, paljon enemmän kuin tavan kansalaiset, he olivat nähneet tuhoa, he olivat menettäneet ystäviään ja perhettään.
”Kyseessä on niin iso asia että siihen tarvitaan Yhteispäätöstä. Ja joku meistä ei aivan varmasti tahdo sitä. Vähintään minun mieheni”, Claver sanoi purren hampaitaan yhteen.
”Haluavatko lapset edes sitä?” Claver esitti kysymyksensä Blumille ja katsoi kaksosia.
”Emme varsinaisesti halua. Mutta... Se voisi helpottaa teidän oloanne”, Blum sanoi hyvin välinpitämättömän näköisenä kuin hänelle olisi ollut yhdentekevää, tulisiko hänestä kokonaisen maan johtaja.
”Niin kilttejä”, Claver mutisi Sadeylle ja pyöritti hieman epäuskoisena päätään.
”He ovat. Kuulemma pitävät sinusta. Eivät tosin niinkään Kinseystä”, Sadey sanoi jopa hieman ylpeän näköisenä.
Kaikki neljä vilkaisivat ristikuningasta, joka seisoi yksin korttipakan kuninkaallisten neuvottelupöydän edessä nojaten pöytään käsillään.
”Eivät ilmeisesti ole ainoita”, Claver sanoi melko tyytyväisenä. Ei hän miestään vihannut mutta hän oli joutunut elämään hyvin pitkään tämän suuruudenhullujen suunnitelmien keskellä. Suoraan sanottuna ristikuningattarella ei myöskään ollut yhtään lämpimiä tunteita kuningastaan kohtaan.

”Sinä kävit Kellotornilla?” Cecile katsoi Cavania kissansilmät suurina ja tarkkaavaisina. Hän oli selvästi yllättynyt, ehkä jopa hieman järkyttynyt. Cavania hymyilytti.
”Siellä”, hän vastasi näennäisen huolettomasti.
”Kellotorni on edelleen olemassa?” Cecile oli myös kiinnostunut. Utelias.
Hän oli kuullut kellomestarista ja Tolkin metsästä ja Ovista niin paljon, mutta ne olisivat muuten tuntuneet aivan taruilta ellei hän olisi seisonut tälläkin hetkellä aivan metsän laidalla ja ellei hän tietäisi varmaksi, että Peter kulki ovista harvinaisen tiheään. Cavan nyökkäsi vastaukseksi.
”Joten... Mitä teit Kellotornilla? Tuskin kävit vain huvin vuoksi katselemassa raunioita?” Cecile ei antanut ajatuksiensa tai katseensa eksyä aiheesta. Hän tuijotti Cavania hyvin kiinteästi ettei menettäisi pienintäkään suupielenkohotusta, joilla vihreähiuksinen mies tuppasi silloin tällöin kommunikoimaan.
”Muistatko vielä mitä kerroin Ihmemaasta? Siitä miksi kellomestari lähti ja Ruudun tuhosta?” Cavan kysyi lähinnä huvin vuoksi, hän tiesi kyllä että Cecile ei ollut unohtanut. Hänen ei olisi tarvinnut tietää tietääkseen sen, sillä sellaisia uutisia ei unohdettu kovin helposti.
”Tietenkin. Ihmemaa tuh– ... Unoht– ... Lähenee... loppuaan”, Cecilen oli selvästi vaikea saada sitä sanottua. Hän silitti häntäänsä rauhoitellen itseään ja esittääkseen tyyntä.
Cavan olisi tahtonut huomauttaa ettei veijarikissan tarvinnut olla niin huolestuneen näköinen. Hän sentään oli ainut koko Ihmemaassa joka pystyi pakenemaan lähestyvää uhkaa. No, ainakin niin kauan kunhan kumpikaan heistä ei kertoisi muille. Silloin useampi saattaisi pystyäkin pakenemaan, mutta he vain panikoisivat ja kaaoksessa kukaan ei selviytyisi. Cavan ei kuitenkaan sanonut siitä mitään, sillä hän tiesi kyllä miehen olevan tarpeeksi lempeä suremaan muiden puolesta.
”Se on väistämätöntä. Kerroin senkin jo sinulle. Mutta edes Aika ei tiedä kuinka kauan Ihmemaa vielä kestää. Ruutu on jo menetetty, mutta kolme muuta sinnittelevät. Pata heikkenee mutta se on vakaa, Risti ja Hertta ovat molemmat vahvoja kansakuntia mutta ne ovat hyvin epävakaita ja voivat siten jouduttaa omaa tuhoaan”, Cavan selitti rauhallisesti, vailla normaalia ilkeilyään.
Hänellä oli ollut aivan riittävästi aikaa ajatella Ihmemaan tuhoa, hän ei osannut enää itse edes pelätä sitä. Hän oli nähnyt oman kuolemansa mutta myös sen kuinka hän saattaisi selvitä. Cavan ei tiennyt kumpi vaihtoehto toteutuisi, mutta toinen se olisi joka tapauksessa.
”Joten miksi kävin Kellotornilla?” Cavan palautti heidät takaisin Cecilen kysymykseen.
”Ensiksikin, kävin tapaamassa mustaa kuningatarta. Kyllä, hän asuu yhä edelleen Kellotornilla”, Cavan kertoi epätavallisia asioita yllättävän avoimesti ja Cecile kuunteli häntä hyvin tarkkaan vaikka hänellä olisi ollut paljon sanottavaa ja kysyttävää.
”Toisekseen kävin tarkistamassa tornin kellon. Se on ainoa esine, jonka avulla pystyy tarkkailemaan tuhon etenemistä”, Cavan jatkoi.
”Kuulin myös Blaiselta hieman ikäviä uutisia. Hänellä kävi joitakin aikoja sitten yllättäen vieras, ja oltuaan pitkään yksin hän yltyi juttelemaan tämän kanssa. Katsos hän on hieman liian luottavainen. Minun pitäisi todennäköisesti käydä korjaamassa hänen aiheuttamansa vanhinko”, Cavan huokaisi ja hänen olisi tehnyt mieli ottaa piippunsa esille, mutta hän ei tehnyt niin. Hän tiesi ettei se nyt tullut kyseeseen.
”Matka vain kestää aivan liian pitkään jalan, tarvitsisin kyydin”, Cavan katsoi nyt puolestaan Cecileä, hyvin merkitsevästi.
”Minne tahtoisit minun vievän sinut?” Cecile kysyi hymyillen kysyvästi, mutta hän oli epäluuloinen.
”Älä huoli, jos viet minut, saat varmasti kuulla jotain todella mielenkiintoista. Lupaan myös että ehdit takaisin kotiin teeajaksi”, Cavan sanoi rauhoitellen.
”Minne tahdot minun vievän sinut?” Cecile toisti yllättävän jyrkähtämättä.
”Ristin maan puoleiselle Tolkin metsän laidalle”, Cavan huokaisi hieman. Hän tiesi että hänen tuli kertoa Cecilelle määränpää tai he eivät voisi edes lähteä, mutta hän oli toivonut saavansa suostumuksen ensin. Hänen onnekseen Cecilen suurenneissa silmissä näkyvän yllätyksen takana näkyi myös suurta uteliaisuutta – kissamiestä kiinnosti selvästi, mitä tarkalleen Cavan aikoi tehdä kuokkavieraana kuninkaallisten kokouksessa.