”Joten
mitäs sinä nyt aiot?” Tom kysyi katsellen yllättäen häntä
pidemmäksi kasvanutta Alicea kasvoihin. Jokainen Alice oli aina
tehnyt nimenomaan ja vain ja ainoastaan mitä halusivat, joten hän
oli jopa erittäin kiinnostunut kuulemaan, mitä tämä Alice
ajatteli tekevänsä Ihmemaassa.
”No...
Tarinan mukaan minun kai pitäisi yrittää löytää tämä
Peter...” Alice sanoi ja jäi itsekin pohtimaan, mitä tekisi
seuraavaksi. Tämä oli ehdottomasti Alice Liddelin todentuntuisin ja
pisin selkouni, jonka hän oli koskaan nähnyt.
”Et
varmaan lähde mukaan?” hän kysyi ja hymyili. Tom hätkähti ja
hänen kulmansa nousivat kurtusta aivan hetken ajaksi. Ne kuitenkin
painuivat hyvin pian takaisin.
”En”,
Tom tokaisi suoraan. Alice nauroi naurua, josta kuului hänen
osanneen jo odottaa vastausta.
”Peter
varmaan menee raportoimaan kuningattarelle”, Tyy sanoi
luikahdettuaan takaisin veljensä ja tytön seuraan ilman, että he
olivat huomanneet hänen muualla olleenkaan.
”Mutta
on mahdollista, että sinä vielä sen kotoakin yhyttäisit.
Mielipidettä, Tom?” poika jatkoi.
”Maurice
saattaisi tietää. Tie Ovien metsältä linnallehan vie melkein
pakosti sen kodin ohi. Ja se on jokatapauksessa lähempänä kuin
Peterin talo”, Tom sanoi järkeillen. Alice seisoi kaksosten
vieressä näiden pohtiessa, mistä hänen kannattaisi mennä. He
onnistuivat kumpikin keksimään ainakin kaksi erilaista reittiä,
joka Alicen kannattaisi ottaa, jos hän haluaisi Peterin saavuttaa,
mikä laittoi Alicen miettimään hieman vinosti hymyillen, että hän
saattaisi saada miehen paremminkin kiinni, jos lähtisi vain itse
umpimähkään kulkemaan.
Korkeaselkäisessä,
punaisella verhotussa tuolissa istuva nainen näytti hyvin
ärsyyntyneeltä. Hänellä oli hyvin pitkät, oikeastaan punaiset,
mutta mustilta näyttävät hiukset, jotka laskeutuivat laineilla
hänen hartioidensa molemmin puolin kohti lattiaa.
”Missä
se riivattu kani viipyy?” hän kysyi hymyillen hymyä, joka kätki
tikareita ruusuisuuteensa.
”Minä
haluan raporttimme tästä Alice-asiasta pikimmiten, ja minä sanon
teille, jos hän ei heti paikalla tule sisään noista
ovista...” naisen ääni pysyi näennäisesti hunajaisena, mutta
kuulijakunta alkoi liikehtiä huolestuneeseen sävyyn, sillä he
tiesivät naisen luonteen.
”Jos
hän ei tule, minä hermostun, ja kun minä hermostun, joku teistä
menettää päänsä!”
”Selvä.
Eli käyt siis kysymässä Mauricen luona onko Peteriä näkynyt, ja
sitten riippuen mitä ne sanoo käyt joko sen talolla tai menet
suoraan linnalle”, Tyy selitti Alicelle ystävällisesti.
”Vai
keksitäänkö me jotain muuta?” poika kysyi veljeltään joka
näytti Alicen mielestä huolestuttavasti siltä, että saattaisi
vielä keksiäkin jotain muuta.
”Tuo
on hyvä. Tosi hyvä. Onko jotain mitä minun pitäisi tietää?
Esimerkiksi, yrittääkö kuningatar mestata minut jos luulee
ensimmäiseksi tai jotain...?” Alice avasi suunsa ennen kuin Tom ja
Tyy kerkesivät aloittaa uuden suunnitelman keksimisen. Hän ei edes
ymmärtänyt, miten veljekset olivat saaneet puitua täsmälleen
samaa asiaa niin pitkään.
”Varmaan.
Tosin se saattaa kyllä muutenkin määrätä sinut teloitettavaksi”,
Tyy sanoi todella arkisesti. Tom odotti hetken, mutta hänen
velikultansa ei tuntunut edes ajattelevan asiasta jatkamista.
”Puolet
sen naikkosen määräyksistä ei kuitenkaan koskaan toteudu”, Tom
selitti, sillä uskoi veljensä sanojen voivan kuulostaa hyvinkin
järkyttäviltä Alicesta.
”Kuningas
armahtaa salaa melkein kaikki. Mutta osan kuningatar kyllä ihan
oikeasti vie loppuun asti. Ei siitä oikein koskaan ota selvää”,
Tom jatkoi, huomaamattaan itsekin samalla äänensävyllä kuin
puhutaan säästä tai siitä, mitä koulussa on sinä päivänä
ruokana.
”Herttakuningatarhan
on teidän kuningattarenne, vai? Miksi te sitten puhutte hänestä
noin epäkohteliaasti?” Alice kysyi, sillä kaksosista kummankaan
äänessä ei ollut arvostusta juuri ollenkaan. Hän mietti, oliko
kuningatar oikeasti niin paha kuin Alicen seikkailuissa ihmemaassa
oli sanonuttu. Tyy näytti tytön kysymyksestä lähinnä hieman
hämmentyneeltä, mutta Tom kurtisti kulmiaan.
”Ei
herttakuningatar ole meidän kuningattaremme”, poika tokaisi hyvin
ykskantaan. Tyy näytti epäröivältä. Pojan sanoessa sen, Alice
oikeastaan tajusi, että kukaan ei tähän asti ollut yksilöinyt
kyseessä olevaa kuningatarta herttakuningattareksi, vaan
kaikki olivat vain viitanneet häneen kuningattarena. Patakuningatar
oli kyllä mainittu, joskaan Alice ei muistanut häntä
alkuperäisestä tarinasta, mikä sai Alicen toteamaan, että hänen
unensa oli jo alkanut veistellä omiaan.
”Me
– minä ja veljeni – emme ole Hertan maasta. Me tulemme Ruudusta.
Ja vaikka Tyy kenties onkin valmis elämään herttakuningattaren
alaisuudessa, minä olen uskollinen vain ruutukuningattarelle”, Tom
sanoi päättäväisesti ja pikkulapsen uhmaa äänessään. Hän oli
kuitenkin tosissaan, se oli selvää.
Alice
pohti kuulemaansa. Kuningattaria oli useampi. Ainakin kolme. Hänen
kasvoilleen nousi hymy, jonka joku olisi voinut tunnistaa sellaisen
ihmisen ilmeeksi, joka oppi juuri jotain uutta vanhasta ja
rakastamastaan asiasta ja oli innokas tietämään lisää. Sellainen
hymy vain yleisesti ottaen näyttää siltä, että henkilön järjen
valo on sammunut, mikä sai Tomin katsomaan tyttöä todella vahvasti
kulmainsa alta ja Tyyn jopa hetkeksi epäilemään, oliko hänen
veljensä sittenkin oikeassa ja Alicella oli muutama ruuvi löysällä.
”Onko
sitten myös ristikuningatar?” Alice kysyi uteliaana. Tyy nyökkäsi.
Jos Alice olisi seuraavaksi kysynyt jonkin muun kysymyksen, kuin
”miksi te sitten olette nyt Hertan maassa?”, keskustelu ei olisi
edennyt siihen, että Tyy selitti Ruudun maan tuhoutuneen ja
ruutukuningattaren ja -kuninkaan olinpaikan tai mahdollisen kuoleman
olevan kaikkien tietämyksen ulkopuolella, ja että Cavan ei
suostunut vastaamaan muita kuningattaria koskeviin asioihin.
Jos
Alice olisi esimerkiksi kysynyt ”onko kuningattaria lisää” tai
”kuka kuningattaret nimitti”, hän olisi saanut kuulla jotain
hyvin mielenkiintoista, jota hän ei vielä Ihmemaasta tiennyt. Mutta
kysymykset olivat sellaisia, ettei tyttö tuhlannut niille montakaan
ajatusta.
Sen
sijaan hän kysyi kaksosilta, mihin suuntaan hänen sitten pitäisi
lähteä, jotta hän pääsisi Mauricen luokse. Tyttö vilkutti
Tomille ja Tyylle, joista vain Tyy vastasi, sillä Tom oli jo alkanut
kulkea toiseen suuntaan.
”Ne
sinun keksisi nyt jäivät. Tarvitsetko sinä nyt niitä sitten?”
Tom kysyi kun veljekset kävelivät kotimetsäänsä päin.
”Ah!
Niin, niitähän me oltiinkin alkujaan etsimässä... Kuule Tom
hei... Voisitko sinä mitenkään leip–” Tyy oli jo kerinnyt
kokonaan unohtaa, miksi he alkujaankaan olivat Aliceen törmänneet.
”En!
Minähän sanoin, että en leivo uusia”, Tom katsoi veljeään
melko pahasti.
”No
niin, mutta...–”
”Ei!”
”Eikö
mitenkään?”
Tom
oli hiljaa sillä kun Tyy intti vastaan niin paljon, hänellä
itsellään ei ollut paljon mahdollisuuksia. Tyy nimittäin antoi
yleensä helposti periksi, tai niin Tom ainakin luuli, vaikka Tyy
oikeastaan olikin sitkeää tekoa.
”Että
sinun kanssasi...”
”Kulta...
Herra Peterillä on varmaan ollut paljon kiireitä kruunun asioita
hoitaessa ylämaailmassa, muistuttaisin että mehän emme edes tiedä
millainen se barbaarimainen maailma on kuin herra Peterin puheista...
Joten uskollisten alaistemme mestauttaminen on hieman...”
punaiseksi verhotulla tuolilla istuvan naisen vierelle tullut mies
sanoi melko hiljaa ja melkein kuin olisi puhunut enemmän itselleen.
Se oli sellaisen ihmisen puhetapa, joka oli tottunut siihen, ettei
häntä juuri kuunneltu.
”Sinun
ei ole mikään tarve herroitella sitä kanin rääpälettä.
Ottaisit jo pikkuhiljaa hieman mallia minusta, sinussa ei ole
tippaakaan kuninkaallista arvokkuutta! Ellette tietenkin, ”herra
kuningas”, haluaisi itse menettää päätänne?” nainen puhui
miehelleen täsmälleen samaan sävyyn kuin alamaisilleenkin. Oli
kuitenkin hyvin selvää, että tuota miestä hän ei voisi
mestauttaa, sillä hänet oli tehtäväänsä valittu ja kaiken
lisäksi kaikki pitivät tästä enemmän kuin naisesta itsestään,
vaikka naisella enemmän valtaa olikin.
”Quenna...”
mies vetosi.
”Aivan,
aivan”, nainen huokaisi.
”Mestauttakaa
siis se kani, jollei sillä ole hyvää syytä olla myöhässä!”
se oli Quennalle itse asiassa hyvin suuri kompromissi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti