4. luku

Hän tupsahti keskelle ei mitään. Ovi leijui ilmassa. Alice kerkesi jo ajatella aloittavansa putoamisen uudestaan, mutta juuri sillä hetkellä hänen jalkojensa alle ilmestyi tasaisen pyöreä kivinen laatta. Se tuntui merkillisen tukevalta, vaikka maahan, joka odotti alapuolella järkkymättömänä, olikin matkaa useampi metri, joka tytön silloisella koolla olisi voinut yhtä hyvin olla kilometrejäkin pitkä.

Seuraava laatta ilmestyi lyhyen matkan päähän, mutta tytön oli hypättävä ja hän oli jo horjahtaa laatan reunalta. Hän kuuli selkänsä takaa kolahduksen, ja kääntymättä katsomaankaan hän tiesi, että ovi oli sulkeutunut. Uusi laatta ilmestyi aina, kun hän pääsi seuraavalle ja jokainen niistä oli hieman matalammalla kuin edellinen. Ne muodostivat hitaasti laskeutuvan polun, joka oli sillä hetkellä Alicen ainut etenemisvaihtoehto. Hänen päästyään hyvin paljon lähemmäs maata, hän erotti, että kivilaatat olivat laskemassa häntä keskelle metsää.

Sen jälkeen kun hän laskeutui puiden latvojen alapuolelle, hänessä alkoi tuntua oudolta. Alice ei ensin tajunnut mitä se oli. Sitten hän ymmärsi, mitä hän oli niin kovasti ruvennut ihmettelemään. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä hän siellä teki tai mistä oli tullut. Hän ei myöskään tajunnut miksi hän hyppi kivilaattoja pitkin alaspäin ja istahti laatalle vain neljäkymmentä senttiä maanpinnasta, mikä oli verrattavissa noin kahden metrin pudotukseen. Hän yritti kaivella muistojaan ja selvittää, miten oli sinne päätynyt.

Lopulta hän tiesi, että hänen nimensä oli Alice Liddell ja hänellä oli muistikuvia seitsemästä muusta ihmisestä. Yksi oli hyvin vanha mies, jolla oli harmaat hiukset. Toinen oli nuorempi mies, jolla oli ruskeat hiukset ja parta. Kolmas oli vaaleahiuksinen nainen, jolla oli pisamaiset kasvot ja siniset silmät. Hän oli juuri niin normaali esimerkki kauneudesta kuin olla saattoi. Neljäs oli vähän päälle kaksikymppinen mies, jolla oli ruskeat hiukset, jotka ylsivät olkapäille. Hän taisi tykätä peleistä. Viides oli nainen, jolla oli pitkät ruskeat hiukset ja siniset silmät. Kuudes oli vain hieman Alicea itseään vanhempi poika, jolla oli pitkät vaaleat hiukset poninhännällä, pisamoita ja kirja kädessä. Seitsemäs oli häntä nuorempi, pitkä tyttö, jolla oli lyhyet mustiksi värjätyt hiukset. Heidän nimiään Alice ei muistanut eikä sitä, mistä hän heidät tunsi.

Vielä hänen muistinsa reunoilla keikkui kahdeksas ihminen, mutta aina kun Alice yritti muistaa hänestä jotain, hän sai päähänsä vain vanhan lastenkirjan ja tumman kiven, johon oli ilmeisesti kirjoitettu nimi ja päivämääriä.

Hän kuitenkin päätti, että kiviliuskalla istuminen ei ratkaissut yhtään mitään. Hän nousi ylös ja pudisteli hamettaan, mutta se johtui lähinnä reflekseistä, sillä kivestä ei ollut oikeastaan tarttunut roskia. Hän arvioi etäisyyttä seuraavaan laattaan ja hyppäsi. Muutaman laatan päästä hän pudottautui maahan.

Alice katseli ihmeissään ympärilleen. Se oli oudoin metsä, jossa hän oli eläissään ollut, vaikka hän ei kyllä sillä hetkellä voinutkaan sitä tietää, sillä hänellä ei ollut edes pientä muistikuvaa, että hän olisi koskaan aikaisemmin ollut yhdessäkään metsässä. Hän käveli hetken yhteen suuntaan, pysähtyi ja vaihtoi suuntaa. Hän ei ymmärtänyt, miksi kaikki näytti niin suurelta.

Hetken käveltyään hän näki jättimäisen keksin lojumassa maassa. Hän riisui kenkänsä ja sukkansa sekä pudisti jalkansa ennen kuin astui keksin päälle ja varoi sotkemasta kuorrutusta kävellessään. Ensin hän ei tajunnut kuorrutuksen merkitystä. Hän tuijotteli keksiä hieman typertyneellä ilmeellä, kunnes yht' äkkiä tajusi, että kuorrutus muodosti kehotuksen. ”Syö minut”. Alice vaivoin ymmärsi sanat ja hänellä kesti vähintään yhtä pitkään ymmärtää, mitä sillä tarkoitettiin.

Kuitenkin tiedon viimein uiskenneltua hänen mieleensä Alicesta olisi ollut hyvin törkeää olla tottelematta. Hetken ajan hän näki välähdyksen vaaleahiuksisesta tytöstä käytävänmallisessa huoneessa, toisessa kädessään hopeinen avain ja toisessa lasipullo, jonka kaulaan oli kiinnitetty lappu ”juo minut”. Hänestä myös tuntui, että tytön juotua pullosta jotain oli tapahtunut. Hänen mieleensä heräsi uteliaisuus; mitä tapahtuisi jos hän söisi keksin?

Hän hipaisi kuorrutetta sormeensa ja nuolaisi. Ei se ainakaan kummoiselta maistunut. Hän mursi palan, mikä oli hieman vaikeaa, koska keksi oli häneen verrattuna hyvin iso, mutta onnistui kuitenkin. Hän rupesi mussuttamaan sitä ja tuskin huomasi ensin, että jotain todella tapahtui. Hän tunsi, että joku nykäisi häntä hiuksista ja kääntyi valittamaan, mutta ketään ei näkynyt. Alice tajusi äkkiä, että hän venyi hyvää vauhtia pituutta.

Keksi murentui hänen allaan ja hänen kasvunsa loppui lopulta. Hän istui maassa, ei niin pienenä enää, paljasjaloin ja kasvot säkenöiden. Hän kurotteli käsivarsiaan ja jalkojaan ja katseli metsää aivan uudella tavalla. Hän näki paljon paremmin ympärilleen nyt, kun hänen kasvonsa eivät enää olleet kahdenkymmenensentin korkeudella. Siellä täällä kasvoi sieniä mitä merkillisimmissä väreissä ja noin viiden metrin päässä nukkui jokin eläin, jota Alice ei tunnistanut, mutta joka oli kettu.

Katsellessaan ketun nukkumista, häntä alkoi itseäänkin unettaa. Ensin Alicen pää nuokahteli, mutta lopulta tyttö käpertyi puun alle nukkumaan.

”Oliko pakko mennä ripottelemaan ne keksit ympäri metsää? Jos niitä ei nyt sitten löydy, minä en aio leipoa sinulle uusia”, ääni lähti pienestä pojasta, jolla oli niin pitkä tunika, että sitä saattoi erehtyä luulemaan mekoksi, ilmavat housut ja saappaat. Hänen vierellään kulki tuskin huomattavasti häntä pidempi poika, joka ensi alkuun näytti täysin samalta, ennen kuin huomasi, että hänen tunikansa olkaimet menivät suoraan eivätkä ristiin ja hänellä oli hieman lenkkitossuja muistuttavat kengät.

”Kyllä kyllä kyllä... Asia ymmärretty, isovelihyvä”, toinen sanoi ja hymyili sovittelevasti. Eroa heillä oli myös kasvoissa, sillä hän, joka puhui ensin, näytti jokseenkin ärtyneeltä ja hänen kulmiensa välissä oli pari ryppyä, kun taas jälkeenpäin vastannut näytti lempeämmältä ja siltä, ettei häntä oikein osannut kuvitella huutamaan. Molemmilla oli kuitenkin samanlaiset olalle yltävät hiukset, jotka vain kiertyivät eri puolilta.

Kuin yhdestä käskystä he pysähtyivät. He katsoivat vähän matkan päässä puun juurelle käpertynyttä hahmoa yllättyneinä, jolloin heidän kasvonsa muistuttivat eniten toisiaan. Sitten heistä pidempi hengähti: ”Alice. Se on ensimmäinen. Se on sininen!”

Hän näytti yllättyneeltä, mutta melkein hölmön iloiselta ja oli jo menossa lähemmäs, kun hänen veljensä työnsi kätensä hänen eteensä esteeksi.

”Eikä ole. Katso tarkemmin. Tuo on vaaleansininen”, nuorempi sanoi, mutta hänen äänensä ei yllättävää kyllä ollut ärtynyt, vaan pikemminkin hieman surumielisen pettynyt. Pidempi kahdesta pysähtyi ja katsoi nukkuvaa Alicea hyvin tarkasti. Tytön mekko todella oli vaaleansininen.

”Oh. Ei siis vieläkään...” hän sanoi ja huokaisi. ”Eli tämä on... Kolmastoista, eikö?” hän asteli tytön viereen ja kyykistyi. Hän yritti nähdä Alicen kasvoja kunnolla, mutta hänen hiuksensa olivat valahtaneet tielle.

”Kai se on jo kolmastoista. Mitä se Peter oikein tyrii... Kuinka vaikeaa se voi olla?” vanhempi sanoi ja tuli veljensä luokse. ”No mitäs nyt tehdään?” hän kysyi ja kurtisti lievästi kulmiaan. Hänen veljensä katsoi häntä kysyvästi ja kysyi, miten niin mitä he tekisivät.

”Tämä tyttö ei varmaan muistaisi edes omaa nimeään, jos olisi hereillä. Sellainenhan tämän meidän metsän vaikutus on. Vain ensimmäinen onnistui siedättämään itseään. Tässä meillä on siis unessa oleva, dementikko kolmastoista Alice joka sattuu vielä olemaan uusi sininen”, lyhyempi veljeksistä puhui. ”Joten mitä sille tehdään?”