24. luku

Alice oli kulkenut uskoakseen viidet kierreportaat, joiden välissä oli ollut pienet tasanteet, kunnes hän oli saapunut leveämpään kerrokseen. Aivan Alicen vieressä oli uusi kierreportaikko, joka jatkoi ylöspäin. Kerroksessa oli lyhyt käytävä, jonka toisessa päässä molemmat portaikoista olivat, ja toisessa päässä avautui avoin oviaukko näyttämään toisen käytävän, joka kääntyi jyrkästi vain muutama metri oviaukon jälkeen.

Alice lähti kävelemään uutta käytävää kohti, mutta hänen sandaalinsa nyörit aukesivat juuri. Hän joutui pysähtymään ja sitomaan ne uudestaan umpisolmulle, jonka hän tiesi avautuvan kyllä ennemmin tai myöhemmin.

Saapuessaan kohtaan, jossa uusi käytävä kääntyi, Alice huomasi, että torni taisikin yhdistyä suoraan muuhun linnaan, sillä käytävä oli pitkä ja sen varrella oli useita ovia ja oviaukkoja. Tyttö käveli ensimmäiselle ovelle ja kokeili sen kahvaa. Ovi aukesi kevysti ja sisään kurkistaessaan Alice näki pölyisen huoneen, jossa ei ollut muuta kuin pöytä ja sen ympärillä kolme tuolia.

Seuraavan oven takana oleva huone oli melkein yhtä pölyinen, mutta siellä oli enemmän tavaraa. Huoneen nurkassa nökötti jämerä senkki, jonka yläpuolella seinällä roikkui tahrainen mutta muuten ehjä peili. Alice vilkaisi peiliin muutaman kerran, sillä hän oli varma nähneensä siinä vilauksen jostakin punaisesta, mutta huoneessa ei ollut mitään punaista, mikä olisi voinut heijastua siitä. Lopulta hän totesi nähneensä omiaan.

Lattialla oli tusinoittain suorakulmaisen mallisia, kankaisiin käärittyjä paketteja jotka nojasivat toisiinsa ja seiniin. Alice astui sisään huoneeseen ja hänen askeleensa jättivät pölyyn selvät jäljet. Hän otti lähimmän kangasmytyn käsiinsä ja avasi sen. Sisältä paljastui muotokuva neljästä nuoresta naisesta, joista yksi hymyili lempeästi, toinen ja kolmas aika leveästi ja neljäs juuri ja juuri suupieliään kohottaen, hieman ujommin kuin muut.

Alice uskoi maalauksen olevan näköinen, sillä vaikka hän ei osannut kuvitella naisen kasvoille sellaista ilmettä ja sen maalaamisesta näytti muutenkin olevan jo kauan, hän oli silti melko varma siitä, että vasemmalta katsottuna toinen, leveästi hymyilevä nainen oli herttakuningatar. Punaisen-mustat hiukset ainakin kielivät siihen suuntaan. Tarkkaan ottaen Quenna ei näyttänyt ulkoisesti kuin korkeintaan kymmenen vuotta vanhemmalta kuin maalauksessakaan, mutta hän oli selvästi ikääntynyyt sisäisesti.

Alice kääri maalauksen takaisin kankaaseen ja laski sen lattialle, nostaen sitten toisen kankaaseen peitellyn suorakulmion lattialta. Sekin oli maalaus, ja näytti oikeastaan hyvin samalta kuin edellinenkin, paitsi että paikka oli eri ja henkilötkin olisivat voineet olla.

Neljä naista olivat ilmeisesti kuitenkin samat ja seisoivat vierekkäin samassa järjestyksessä, mutta he olivat muuttuneet sitten viime maalauksen. Vasemmalla seisova nainen hymyili edelleen lempeästi mutta ei näyttänyt ollenkaan yhtä iloiselta, hänen vieressään Quenna oli muuttunut vihaisemman näköiseksi, Quennan vieressä aikaisemmin myös leveästi hymyillyt nainen näytti nyreältä, ja hänen vieressään seisova pitkä, aikaisemmin ujo nainen oli muuttunut ilmeettömäksi ja katseli kaukaisuuteen.

Tällä kertaa Alicellekin oli selvää, keitä loputkin naiset olivat. He olivat selvästi ruutukuningatar, ristikuningatar ja patakuningatar. Kaikki olivat pukeutuneet oman maansa väreihin ja heidän vaatetuksessaan näkyi heidän maansa kuvio. Kuvien maalauksen välillä oli selvästi monta vuotta, mutta koska Alice ei nähnyt eikä löytänyt edes muutaman muun maalauksen kääreet avaamalla yhtäkään maalausta kaikista neljästä yhdessä, mikä olisi maalattu näiden maalausten välissä, Alice joutui tyytymään kuningatarten nopeaan luonteenmuutokseen.

Alicelle tuli – tietysti hieman liian myöhään – olo, että maalaukset oli tarkoituksella jätetty pölyttymään tähän hämärään, ikkunattomaan huoneeseen, jossa niitä tuskin kukaan lähtisi tutkimaan. Hän laittoi maalaukset takaisin kääreisiinsä ja laski ne lattialle, lähtien sitten huoneesta ja sulkien oven perässään.

Kun tyttö kiersi muut oviaukot ja ovet läpi, hän huomasi että loputkin huoneet olivat pölyisiä ja unohdettuja. Keskikäytävä, jonka varrella ne kuitenkin olivat, oli pidetty siistinä ja pölyttömänä.

Aivan käytävän päässä oli yksi huone, jossa pölyä ei ollut juuri nimeksikään, ja siellä oli kolmannet kierreportaat. Ne lähtivät laskeutumaan alas.

Alice laskeutui portaita pitkin ja huomasi niiden olevan jyrkemmät kuin miltä ne olivat näyttäneet. Porrasväli oli varmaankin ainakin puolimetriä ja vaihteli epätasaisesti. Portaat muistuttivat paljon enemmän vanhan linnan portaita kuin yhdetkään aiemmista.

Päästyään kerroksen alemmas Alice ymmärsi heti minne hän oli päätynyt, joskin tyttö ei ollut syystä tai toisesta ajatellut, että linnalla olisi ollut vankityrmät. Kaipa Quennan määräämien mestausten määrä oli hämäävää ja se sai ajattelemaan, ettei ketään vangittaisi vaan suoraan päästettäisiin päiviltä.

Suurin osa selleistä kyllä näyttikin olevan tyhjiä. Oikeastaan Alice näki vain yhden vangin.

Kyseessä oli sellinsä lattialla, päätään etukäpäliinsä nojaten makaava aarnikotka. Aarnikotkan selli oli käytävän oikealla seinustalla neljäntenä. Se avasi raskaan näköiset silmänsä ja tuijotti läpitunkevasti suoraan Aliceen.

”Et olekaan vihreä kuningas”, sanoi käheä ääni, jota Alice olisi jostain syystä kuvaillut raskaaksi, väsyneeksi ja savuisaksi. Se oli näistä piirteistä huolimatta yllättävän soinnukas.

Aarnikotka räpäytti verkkaisesti silmiään.

”Tule silti lähemmäs, tyttö hyvä”, olento kutsui Alicea.

”Älä turhaan huolehdi. En minä ole vaarallinen”, aarnikotkan äänessä kuului pieni mutta väsynyt huvittuneisuus.

Alice ei oikeastaan pelännyt aarnikotkassa mitään muuta kuin tämän läpitunkevia silmiä. Itsessään jokin olennossa aiheutti luottamusta. Ja Alice oli kuitenkin ollut omissa oloissaan hyvin pitkään, ja tässä hänellä nyt sitten oli olento, joka halusi puhua hänelle, joten tyttö asteli aarnikotkan sellin ovelle ja istahti kivilattialle kaltereiden eteen.

”Minä olen Griffith”, aarnikotka sanoi matalalla ja käheällä äänellään.

”Alice Liddell”, tyttö esittäytyi. Hän uskoi näkevänsä aarnikotkan suupielessä terävän nokan takana väsyneen hymyn.

”Voisitkohan kertoa minulle, miksi vihreää kuningasta ei ole näkynyt viime aikoina?” Griffith kysyi.

Alice ei tiennyt paljonko vangille saisi kertoa. Mutta ei tyttö voinut kuvitella, että aarnikotkalle kertomisesta olisi minkäänlaista vaaraakaan.

”Kaikki kuningaalliset ovat lähteneet kokoukseen”, Alice sanoi.

”Siksi siis kiirellinen lähtö...” aarnikotka sanoi kuulostaen hieman haukottelevalta.

”Sääli. Minä niin kovin pidän vihreän kuninkaan kanssa käymistämme keskusteluista”, Griffith vaihtoi lepäävää asentoaan pystymmäksi.

”Hän on ainoa, joka viitsii käydä katsomassa minua täällä”, Griffith sanoi ja naksautti nokkaansa.

”Miksi sinä olet täällä?” Alice kysyi. Hänen mielestään Griffith ei vaikuttanut rikolliselta. Toisaalta, olihan hänetkin meinattu mestauttaa.

”Koska herttakuningattarella ei ole muuta paikkaa, minne minut laittaa”, aarnikotka näytti siltä, kuin olisi iskenyt puhuessaan hitaasti toista silmäänsä.

”Miksei hän... siis...” tyttö epäröi. Lopulta hän veti peukalon kaulansa yli kysyvän näköisenä. Hän oli tullut siihen tulokseen, että niin Quenna hoiti lähes kaikki asiat. Griffith kuulosti siltä, että hän meinasi nauraa, mutta se muuttui hetkessä pihiseväksi yskäksi. Kurkkunsa selvitettyään hän puhui taas yhtä rauhallisesti.

”Ainoasta syystä mikä häntä estää. Hän ei voi”, Griffithillä oli hyvin tietäväinen asenne.

”Miksei?” Alicen suusta pääsi ennen kuin tyttö kerkesi miettiä sitä yhtään pidempään. Griffithiä hän taisi tosin vain huvittaa entisestään.

”Olet utelias, tyttöseni”, aarnikotkan puheessa kuului pientä hykerrystä, mutta hän piti huolen, ettei yrittänytkään nauraa ääneen.

”Ja naiivi. Kerroit nimesi, vaikket tiedä minusta mitään, Alice Liddell”, Griffith huiskautti häntäänsä ja tarkkaili tyttöä liian läpitunkevilla, kaikennäkevillä silmillään. Se sai kylmät väreet kulkemaan Alicen selkäpiitä pitkin. Hän ei ollut kiinnittänyt huomiota Griffithin etujalkojen teräviin kotkankynsiin.

”Mutta onneksesi, sinulla todella ei ole mitään syytä huolehtia. Tarkoitin sitä, kun sanoin, etten ole vaarallinen”, aarnikotka katsoi hieman Alicen ohi, mikä oli huomattavasti rauhoittavampaa kuin suora tuijotus.

”Sinä siis kysyi miksei herttakuningatar voi mestauttaa minua...” Griffith pohti hetken. Häneltä ei selvästi oltu kysytty asiaa ennen, mutta hän itse näytti tietävän hyvin, mikä oli syynä.

”Hmm. Selittäminen voi olla vaikeaa...” aarnikotka kallisti päätään kulmiaan kurtistaen.

”Yksinkertaisesti sanottuna, koska en ole tästä maailmasta, minua ei voi myöskään tappaa täällä”, Griffitin selitys oli yhtä tyhjän kanssa. Alice vain tuijotti häntä kulmat hieman epäileväisesti kohollaan.

”Olen kotoisin Peilintakamaasta. Kiitettävän monta vuotta sitten satuin vain päätymään eräänä päivänä tänne. Ikäväkseni herttakuningattaren alueelle. Minuun ei oikein koskaan luotettu, minua ei voinut mestauttaa – kyllä he yrittivät – ja kun minua ei osattu takaisinkaan lähettää, minut suljettiin tänne”, Griffitin sanoissa ei ollut katkeruuutta, minkä Alice huomasi ja siitä huomauttikin. Hänestä näytti siltä, että aarnikotka alkoi hymyillä hieman surumielisesti.

”Miksi olla katkera? Enhän minä taistellut vastaan heidän päätöksenteossaan”, aarnikotka kähisi huvittuneesti, kuin Alice olisi kysynyt jotain omituista.

”Kuningatar määrää täällä”, hän jatkoi sulkien silmänsä rauhallisesti ja kallistaen hieman päätään, mikä tuntui olevan eleenä vastine olkienkohauttamiselle.

Aarnikotka tuntui kuitenkin terästäytyvän hetkessä, räväytti läpitunkevat silmänsä auki ja kuunteli. Tyttö ei kuullut puolestaan yhtään mitään, mikä sai hänet ajattelemaan, että Griffith oli todennäköisesti tiennyt hyvin hänen tulostaan kauan ennen kuin hän oli laskeutunut alas tyrmiin ja aarnikotka oli avannut silmänsä nähdäkseen hänet.

”Alice Liddell, sinä saattaisit todennäköisesti haluta mennä ylös nyt”, Griffith sanoi hänelle.

”Miten niin?” Alice kysyi kummissaan. Ei siitä ollut niin kauaa kun hän oli sinne saapunut. Hän piti keskustelusta, vaikka se olikin lähinnä hänen ristikuulustelunsa aarnikotkalle.

”Tämä on kalsea selli, jossa makoilee sinuun verrattuna ikivanha aarnikotka jota sinä et tunne. Minun pitäisi kysyä mikset haluaisi mennä ylös”, Griffith kähisi, yrittämättäkään nauraa vaikka olisi halunnut.

”Mutta minusta tuntuu, että sinua odotetaan. Mene nyt vain”, hän huiskautti jälleen leijonanhäntäänsä, ja nyt Alice oli varma, että hän hymyili nokkansa takana.

Tyttö päätti tehdä niin kuin hänelle sanottiin, vaikka hän ei ollut vieläkään aivan varma miksi. Hän nousi tymän käytävän lattialta.

”Olen pahoillani, etten sitten voinut puhua sinulle pidempään”, Alicesta tuntui omituiselta pyytää itse anteeksi, kun aarnikotkahan se kumminkin oli joka häntä oli pois häätämässä. Hän tuli kyllä ajatelleeksi, että kyseessähän saattoi olla yksinkertaisesti se, ettei Griffith kestänyt häntä pidempään. Mutta aarnikotkan ilmeen nähdessään tyttö totesi, että se ei sittenkään tainnut olla todennäköistä.

Griffith näytti yksinäiseltä. Hän asettui takaisin sellinsä lattialle, asetteli etujalkansa mukavasti ja laski päänsä niiden päälle. Hän räväytti siipensä hetkeksi auki ja uudelleenasetteli nekin. Hän etsi selvästi mukavaa asentoa pitkäksi aikaa.

”Oletko varma, että haluat minun menevän? Minua ei haittaisi jäädä pidemmäksi aikaa”, Alice ehdotti.

Griffith puisti päätään.

”Olet totisesti omituinen tyttönen, Alice Liddell. Mutta sinun ei kannata välittää minusta. Pienikin keskustelu riittää hyvin. En ollut koskaan kovin sosiaalinen, edes kotona ollessani”, aarnikotka sanoi. Hän jatkoi vielä, että jäisi odottamaan sitä kunnes vihreä kuningas tulisi takaisin.

Alice epäröi yhä.

”Saisiko sinut menemään helpommin, jos sanoisin että olen sittenkin vaarallinen jos minulle jankuttaa vastaan?” Griffith kysyi kulmat koholla. Alice uskoi toteamuksen olevan vitsinpoikanen, mutta aarnikotkan silmät olivat hänestä hirvittävät, vaikka muuten olennossa ei ollut mitään huolestuttavaa.

Alice vilkutti vielä kierreportaiden juurelta Griffithille, joka juuri sulki silmänsä, näyttäen siltä, että rupesi nukkumaan. Hän kuitenkin sanoi käheällä, sointuvalla äänellään: ”Hyvästi, Alice Liddell. Ilo oli minun puolellani.”

Vihdoin viimein seurue Padan maasta oli saapunut kokouspaikalle.

”Sinulla kesti, Sadey”, Claver näpäytti aavistuksen tympääntyneenä, vaikka hän tuli heistä ehdottomasti parhaiten toimeen patakuningattaren kanssa.

Patakuningatar katsoi häntä ilmeettömin, tummin silmin.

”Matka on pisin”, hän vastasi yksinkertaisesti ja soinnuttomasti.

”Missä patakuningas on?” Quenna kysyi epäileväisenä. Kokouskutsusta ei tullut kieltäytyä, mutta silti Padasta olivat saapuneet ainoastaan patakuningatar sekä keltainen kuningatar ja kuningas.

Sadey käänsi ilmeettömät silmänsä Quennaan ja sekös herttakuningatarta ärsytti. Hän inhosi sinisiin pukeutuneen kuningattaren julkeaa tuijotusta, joka näytti siltä kuin häntä olisi katsottu alaspäin. Tätä Sadey ei kuitenkaan ajatellut, joskin todella näytti siltä.

Patakuningatar puhui synkeästi.

”Mieheni Kiral... Hän on jo kuollut.”

23. luku

Korttipakan kuninkaallisille ja värillisille kuningattarille ja kuninkaille oli erilliset pöytänsä, joiden ääressä he istuivat. Tunnelma kokouksessa Ristin maan puoleisella Ovien metsän laidalla oli kiristymään päin.

Kuitenkaan paikalla olevat nuoret, punainen kuningas, vihreä kuningatar ja -kuningas sekä sininen kuningatar ja -kuningas eivät olleet ongelmissa keskenään. He tulivat aina yhtä hyvin toimeen. Reagan oli jo kerinnyt saada Blumin ja Blundelin vakuuttuneeksi siitä, että hänen äitinsä ei ollut syyllinen Ruudun maan tuhoon.

”Se ei vaikuttanut uskottavalta missään vaiheessa”, Blundel oli sanonut. Blum oli nyökytellyt hieman tyhjä katse silmissään kuin häntä ei edes juuri kiinnostaisi.

He olivat kaksoset, kuninkaallisista ainoina, ja heidän äänensä kuulostivat samalla tavalla hentoisen välinpitämättömiltä.

Kyse ei ollut siitä, etteivätkö he oikeastaan olisi välittäneet asioista, mutta he vain viihtyivät omissa oloissaan, muistuttaen sillä piirteellään vanhempiaan. Mutta he olivat paljon ystävällisempiä silloin kun he puhuivat muille.

Greene oli heti ollut vakaasti sitä mieltä, että Quenna ei ollut syyllinen mihinkään. Viimeistään se, että jopa Gleddis puhui Hertan puolesta osoitti, että ajatus siitä, kuinka Quenna olisi tuhonnut Ruudun, oli enemmän naurettava kuin todennäköinen.

”Jos minulta kysytään, jos hän olisi saanut valita, hän olisi tuhonnut Padan”, Blum oli lisännyt tyynesti vaikka puhuikin omasta kotimaastaan.

Sen sijaan herttapari ja ristipari tuijottivat toisiaan ikävästi. Edes Hagan ei saanut sanottua mitään, sillä vaikka hän olisi halunnut tilanteen olevan vähemmän vihamielinen, eivät hän ja ristipariskunta olleet koskaan olleet kovin lämpimissä väleissä – vaikka Hagan olisikin halunnut uskoa heistä hyvää – saati sitten nyt, tässä tilanteessa.

”Tsk. Ettekö te muka sopineet tästä nelistään Padan kanssa? Heillä kestää pitkään”, Quenna valitti pöydän toiselle puolelle hampaat kirskuen.

Claver vilkaisi miestään, joka piti tämänkaltaisista asioista. Kinsey ei kuitenkaan vastannut mitään. Kenties hän oli parhaillaan ajatellut samaa, mutta ei halunnut myöntää sitä. Hän saattoi keskittyä ajattelemaan, että Patalinnalle oli pisin matka.

Alice makasi kivisellä penkillä ja kallisteli päätään ylösalaisin.

Oli kulunut jo useita päiviä siitä kun hän oli saapunut linnalle, ja vaikka se oli iso ja sokkeloinen, Alice oli keksinyt keinonsa kulkea siellä. Ruusutarha, jossa hän nyt oli, sijaitsi tytön arvioiden mukaan niin keskellä linnaa kuin vain oli mahdollista.

Hän katseli omituista, pientä, hevosen näköistä lentävää olentoa, jolla oli jalkojensa päissä kavioiden sijasta jalakset.

Vaikka tytöstä tuntui, että hän katseli keinuhevospaarmaa, joka lentävä otus oli, oma päänsä ylösalaisin, hän ei ollut siitä aivan varma. Hyvänä päivänä ruusutarhasta nimittäin pääsi oikeastaan minne tahansa päin linnaa parilla hassulla askeleella – huonona päivänä ei osannut sanoa mihin suuntaan oli ”ylös” ja mihin ”alas”.

Tarhassa kulki labyrinttimäisesti kivettyjä kävelypolkuja, joiden vierillä, ympärillä, yläpuolilla ja alapuolilla kasvoi punaisimpia ruusuja joita Alice oli koskaan nähnyt. Polut olivat enimmäkseen ilmassa, niin että niiden alle jäi paljon tilaa ja toiset polut ylittivät niitä muutaman metrin korkeudesta. Siellä täällä oli portaita tai siltoja jotka kulkivat eri tasojen välillä, osa poluista jyrkistyi tai loiventui huomaamattoman hitaasti.

Tyttö heivasi itsensä istuma-asentoon penkille, säikyttäen samalla keinuhevospaarman vahingossa kauemmas.

Hänen herttakuningattarelta saamansa kengät lojuivat penkin vierellä, sillä niiden nauhat eivät pysyneet kiinni kovin hyvin, edes umpisolmulla, ja Alice oli todennut niiden olevan melko epämukavat kun ne loksuivat jokaisella askeleella.

Alice pisti kengät jalkaan, sillä vielä epämukavampaa oli kävellä paljain jaloin tuntien jokaisen pienen kiven ja risun. Hän ei ollut aivan varma kuinka oli pystynyt kulkemaan metsässä niin. Hänen jalkansa eivät kuitenkaan olleet edes verinaarmuilla, mitä tyttö kummasteli.

Sininen mekon helma hulmahti hänen noustessaan seisomaan. Alice ei tiennyt mihin suuntaan hänen tulisi lähteä päästäkseen edes pois ruustutarhasta, saati että hän olisi tiennyt missäpäin jokin tietty linnan osa oli. Se ei kuitenkaan haitannut häntä, ainakaan samalla tavalla kuin se olisi voinut haitata häntä vielä jonkin aikaa sitten.

Hän ei ollut aivan varma, kuinka kauan oli ollut Ihmemaassa, hän tiesi vain että hänen saapumisestaan linnalle oli pakostikin vähintään viikko tai sinne päin, mutta hän ei koko aikana ollut juuri tuntenut kummempaa nälkää tai janoa, vain ajoittain ja nekin menivät ohi tarpeeksi odottamalla. Hän oli kyllä nukkunut, mutta se johtui enemmän halusta kuin tarpeesta, eikä hän ollut huomannut taivaan värin muuttuvan millään tietyllä nopeudella. Muutaman kerran oli kerinnyt olla pimeää, mutta ilta- tai aamuruskon aikaa Alice ei ollut nähnyt vielä kertaakaan.

Alice vaelteli rauhaisasti labyrinttimäisiä polkuja pitkin, sillä hän oli todennut, että tarpeeksi pitkään kulkemalla aina päätyi jonnekin, ja koska hän ei edes tiennyt, minne hän halusi, ei sillä kai sitten ollut niin paljon väliäkään, minne hän oli matkalla. Alice oli omaksunut hieman ihmemaalaisemman ajattelutavan siellä viettämiensä päivien aikana – kai se oli jopa hieman pakollista, että siellä pystyi elämään. Hän ei vieläkään tiennyt, oliko kyseessä vain hyvin omituinen ja pitkä uni, vai oliko kaikki totta. Muutaman kerran hän oli yrittänyt kysyä, mutta kukaan ei ollut vastannut muuta kuin että tyttö sai ajatella ja tehdä mitä halusi.

Linnalla kaikki kohtelivat tyttöä kunnioittaen ja jopa pokkuroiden, ja hän taisi tällä hetkellä olla korkeammalla arvojärjestyksessä kuin puolet muista, mutta heidän käytöksessään oli tiettyä vahvaa etäisyyttä – kenties samanlaista, mitä pitäisi kuolemaantuomittuun vankiin jottei kiintyisi tähän. Tausta-ajatus ystävystymisen tarpeettomuudesta.

Alice oli juuri kävellyt kivipolun pätkällä, joka teki komean surmansilmukan itsensä ympäri. Ja aivan äkkiä hän huomasikin olevansa ruusutarhan reunalla. Polku sulautui tasaiseksi maaksi ja muutaman metrin korkuinen tiilimuuri, joka kiersi koko tarhaa, erotti sen muusta linnan alueesta. Muurinharjalla oli koristeina punaisesta jaspiksesta muovattuja ruusuja.

Alice seurasi muurin reunaa ja kuljetti kättään viileitä tiiliä vasten. Sitä luulisi, että porttia ei voisi olla huomaamatta, mutta käytyään ruusutarhassa useammankin kerran Alice oli huomannut, että se oli välillä vaikeampaa kuin uskoisi. Tytön käsi hipaisi jotain puista. Hän katsoi tarkemmin – ja siinähän se olikin, puinen ovi jossa oli sydämen mallinen kolkutin ja sen alla pyöreä nuppi.

Tyttö väänsi nupista, ja ovi aukesi kepeästi. Hän ei ollut törmännyt lukittuihin oviin, joten se ei ollut yllättävää. Sen sijaan huone, jonne ovi johti, oli.

Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt siellä sisällä, mutta oli nähnyt sen kurkistettuaan nopeasti ovenraosta tutkiskellessaan paikkoja. Kyseessä oli Herttalinnan keittiö.

Alice astui sisään keittiöön ja sulki oven perässään. Hänen takanaan oli vahva kivinen seinä, eikä tiilimuurista ollut jälkeäkään. Hän oli jo tottunut tilanmuutoksiin, selittäen itselleen että unissa paikat vaihtuivat nopeasti. Keittiö koostui isosta, ei-niin-korkeakattoisesta-kuin-olisi-voinut-olla huoneesta, jossa tilaa jakoivat työtasot ja suuret uunit sekä aineshyllyköt. Oikeastaan se näytti juuri siltä, millaiseksi suuren linnan keittiön olisi voinutkin kuvitella.

Alice oli huomattu ja muutama essuihin pukeutunut henkilö kuiskutti keskenään ja osoitteli häntä. He työkkäsivät yhtä selästä ja juuri suurta sämpyläpellillistä uunista ottamassa ollut isorakenteinen nainen kuiskutti jotain takaisin heille vihaisesti. Pellin laskettuaan nainen kuitenkin lähti tulemaan Alicea kohti kasvoillaan hymy, pyyhkien hikisiä käsiään esiliinaansa.

”Alice Liddell otaksun... Kolmastoista, eikö? Anteeksi, mutta voimmeko kenties jotenkin auttaa teitä, ottaisitteko kenties kupposen teetä vai haluaisitteko mieluummin mehua?” naisen avatessa suunsa Alice varmistui siitä minkä hän oli jo arvellutkin – hymy ei ollut aivan aito, nainen ei ollut mielissään Alicen läsnäolosta. Tyttö oli vaivaksi.

”Kyllähän nyt sinunkin kaltaisella tytöllä varmasti olisi paljon hauskempaa jossakin muualla, eikö niin? Kas kun näin isossa keittiössä me emme voi oikein seurata perääsi tai pitää sinulle seuraa, meillä on kiireemme, ymmärrät varmaan”, nainen jatkoi ja hänen äänestään kuulsi vaivaantuneisuus. Nainen halusi Alicen pois keittiöstään, mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman vaivatta.

”Minun ei oikeastaan ollut edes tarkoitus päätyä tänne”, tyttö sanoi totuudenmukaisesti kohauttaen pienesti harteitaan.

”Ai, niinkö?” nainen kuulosti selvästi toiveikkaammalta kuin hänen oli tarkoitus. Hän rykäisi.

”No jos olette eksyksissä, keittiön ovi löytyy tuolta päin”, nainen osoitti huoneen vasenta sivua. Alicesta se kuulosti hieman samalta, kuin oltaisiin sanottu, että hän saisi suksia muualle. Ja niinhän se oikestaan olikin.

Alice kiitti kuitenkin, sillä eihän hänelle pintapuolisesti oltu ilkeitä, vaan oikeastaan jopa hyvin kohteliaita, ja lähti ovelle, eikä hän kantanut kaunaa keittiöhenkilökunnalle joka mulkoili häntä kuvitellen, ettei hän huomannut. Kuiskuttelu oli vähentynyt sitten sen kun tyttö oli tullut linnalle, mutta edelleenkin hänestä puhuttiin eittämättä paljon hänen selkänsä takana, ja tyttö oli oppinut olemaan välittämättä siitä, hyväksyen sen välttämättömänä pahana.

Keittiöstä poistuessaan Alice oli taas kartalla siitä, missä päin linnaa hän oli. Muutaman kulman kiertämisen jälkeen hän oli saapunut samalle etupihalle, jolle hän oli ensimmäiseksi Herttalinnalle tullessaan päätynyt. Hän oli nyt vain tullut linnan portista katsoen oikealla olevasta holvikaaresta. Tyttö oli kuullut, että holvikaaren ali oli ainoa reitti kulkea vihreän kuningattaren ja kuninkaan asuintiloihin, ja vaikka hän olikin käynyt myös sillä puolen linnaa, ei hän ollut vielä törmännyt heidän alueeseensa.

Alice punnitsi. Hän voisi mennä minne vain. Hän pääsisi nopeasti linnan pääsaleihin, toisaalta hän ei ollut vielä kerinnyt tutkia kaikkia torneja tarkasti. Lisäksi hän voisi lähteä linnasta. Tyttö oli käyttänyt aikaansa linnalla hortoiluun, ja hyvin sieltä hän olikin viihdykettä löytänyt, mutta hän voisi kyllä haluta lähteä. Suurin syy, miksei hän ollut poistunut linnan alueaalta, oli, ettei hän ollut aivan varma, että sai. Toisaalta herttakuningattaren käsky oli koskenut ainoastaan Ihmemaasta poistumista – Herttalinnalla pysymisestä ei oltu puhuttu mitään.

Ja nyt kun Alice sitä vakavissaan pohti, Alicethan saivat tehdä mitä halusivat, eikös se niin mennyt?

Tyttö katsoi vuoroin torneihin vieviä oviaukkoja edessään, vuoroin vasemmalla olevia portteja. Taaskaan alapihalla ei ollut ketään. Linnaan olisi aivan uskomattoman helppo hyökätä.

Alice päätti ratkaista pulmansa arpomalla, ennen kuin siitä tulisi elämää suurempi kysymys, sillä sitähän se ei missään nimessä ollut.

”...tästä – pelistä – pois”, tytön sormi osoitti torneille vieville oviaukoille. Niinpä kai sitten.

Alice valitsi oviaukon, josta ei ollut vielä muistaakseen kulkenut ja lähti kiipeämään torniin.