18. luku

Tällä välillä Cavan oli päätynyt jälleen polttamaan.

Harvat tiesivät, että alkujaan mies itse oli inhonnut tupakkaa ja sen savua uskomattoman paljon. Hän ei olisi aikoinaan voinut edes ajatella polttavansa. Nyt hän sauhutteli päivän toista piippuaan, eikä savu saanut häntä edes yskimään.

Hänen ilmeensä oli tympeä, ja häntä ärsytti, kuinka paljon hän sillä hetkellä muisti. Hänen muistinsa oli tarkoitus olla todella huono, se oli sivuoire kaiken mahdollisen olemassa olevan tietämisestä; kun pää on niin täynnä tietoa, ei muisti mitenkään voi pysyä hyvänä. Kaiken unohtaa melkein heti.

Tietysti oli asioita, joita hän ei voinut koskaan unohtaa. Kuten se, miksi hän tiesi. Ja se, että polttaminen oli ainut tapa olla tietämättä. Niiden lisäksi hän muisti aina sen, kuka hän itse oli, mutta kaikki muu, jopa se, keitä muut olivat, saattoivat satunnaisesti hämärtyä.

Se mikä häntä kuitenkin ärsytti, oli se, että juuri nyt hän muisti mielestään aivan liikaa. Hän muisti yllättävän kirkkaasti keskustelunsa Cecilen kanssa, sen, mitä tapahtuisi vääjäämättä tulevaisuudessa, mikä todennäköisesti olisi hänen oma kohtalonsa... Eikä Cavan pitänyt mistään siitä. Hän poltti unohtaakseen, mutta juuri nyt, hän ei unohtanut. Miksi hänen muistinsa sitten yhtäkkiä oli alkanut pelata paremmin, sitä en tiedä.

Cavan veti savua syvään henkeensä ja puhalsi sen ulos hitaasti.

”Ei voi olla!” Quenna näytti olevan jälleen täysin raivoissaan. Hän oli ponnahtanut seisaalleen ja hänen silmänsä kipunoivat. Lähetit kyyristelivät lattialla ja sinisiin pukeutunut yritti selvästi mutista jotain siitä, että he vain toistivat sen, mitä heidän oli käsketty sanoa.

”Nyt he kyllä..!” herttakuningatar jatkoi raivoamistaan. Kukaan paikalla olijoista ei oikeastaan yrittänytkään saada aikaiseksi kunnollista keskustelua lähettien uutisesta.

”Eivät he olleet tuollaisia ennen...” Hagan näytti väsyneeltä. Hän ei pitänyt asioiden saamasta suunnasta ollenkaan. Jopa Gleddis näytti järkyttyneeltä. Nainen olikin lähinnä hiljaa hyvin pitkään, kunnes alkoi nauraa.

”A ha ha... Haha!” naisen ääni sai Quennan hiljenemään ja toljottamaan häneen silmät uskomattoman suuriksi levinneinä, Haganin näyttämään siltä, ettei mies tiennyt ollenkaan mitä pitäisi tehdä – hän selvästi epäili vihreän kuningattaren mielenterveyttä – ja lähetit kyyristymään lähemmäs lattiaa tietämättä ollenkaan, oliko nauru hyvä vai paha asia heidän kannaltaan.

Quenna lähti harppomaan alas valtaistuimeltaan ja kohti vihreään leningiin pukeutunutta naista. Herttakuningatar ei ollut tehnyt pitkiin aikoihin mitään niin läheistä fyysistä kontaktia vaativaa ja alkeellista. Hän oli vuosia vain langettanut mestauksia minkä kerkesi jos jokin ei miellyttänyt häntä. Quenna tarttui Gleddisin rinnuksista ja riuhtaisi naista lähemmäs. Sen jälkeen hän löi Gleddisiä suoraan kasvoihin.

Salissa kulki kohahdus.

Ovilla tungeksinut väkijoukko liikahteli hermostuneesti ja joukosta irtaantui muutama, jotka lähtivät lähestymään kahta kuningatarta, joskin ei ollut varmaa, mitä tarkalleenottaen he ajattelivat voivansa tehdä. Gleddis makasi maassa hytkyen, edelleen nauraen, ja hänen silmistään valui vettä joko liiasta nauramisesta tai Quennan läimimisestä.

Kukaan oli tuskin nähnyt kumpaakaan kuningatarta sellaisena ikinä.

”Sinä – senkin – kiero – alhainen –!” Quenna veti syvään henkeä jokaisen sanansa ja lyöntinsä välissä. Hän oli juuri lyömässä vielä kerran, kun kuningatar tunsi olkapäälleen varovaisesti laskeutuvan käden. Leiskuvasilmäinen nainen käänsi päätään ja näki kuninkaansa, joka näytti hyvin huolestuneelta.

”Kulta”, oli ainut sana, jonka Hagan sanoi. Hänen silmänsä tosin puhuivat miehen itsensä puolesta. Herttakuningatar lopetti. Hän kuitenkin loi pahoja silmäyksiä kaikkiin.

Väkijoukosta lähemmäs uskaltautuneet näkivät tilaisuutensa ja auttoivat Gleddisin ylös seisaalleen. Naisen hiukset olivat sekaisin ja hänen kasvonsa olivat jo alkaneet tummua muutamista kohdista, kielien siitä, että hän oli saamassa pari ihan komeaakin mustelmaa. Pieni ripaus punaista valui hänen suupieltään alas. Gleddis oli ilmeisesti itse purrut huuleensa, kenties ensimmäisen iskun takia, joka taisi muutenkin olla voimakkaampi kuin sitä seuranneet. Enää vihreisiin pukeutunut nainen ei nauranut, mutta hänen ilmeensä antoi edelleen olettaa, ettei hän tainnut olla moksiskaan lyödyksi tulemisesta.

”Sanoin että olet hermoheikko. Älä nyt sentään todista sitä”, hän tuhahti ja veti sotkeentuneita hiuksiaan pois kasvoiltaan.

Hagan kerkesi astua puolittain vaimonsa eteen ennen kuin tämä kerkesi juuri muuta kuin nytkähtää hieman, eikä Quenna lähtenyt uudestaan Gleddisin kimppuun.

”Kyllä minä tätä jo odotinkin”, vihreä kuningatar jatkoi täysin rauhallisesti ja hieroi poskeaan. Hänen mielestään oli aina ollut vain ajan kysymys, milloin Quennalla napsahtaisi. Ja oikeassa hän olikin ollut, oli ihmeellistä, että tummahiuksinen nainen oli kestänyt niinkin pitkään.

”En pidä sinusta”, hän sanoi sen kummempia kaunistelematta.

”Mutta en minä siksi nauranut, että sinä olet ongelmissa”, Gleddis kohautti harteitaan. Hän jatkoi: ”Minusta vain oli huvittavaa, että ensimmäistä kertaa olemme samaa mieltä jostakin. He todellakin menivät liian pitkälle.”

”Teillähän on täällä melkoiset juhlat ollut”, Tom totesi kyynisesti.

”Koko palvelusväki touhottaa siitä”, poika jatkoi. Oli totta, että heidät oli kutsuttu, mutta harva ihmemaalainen silti olisi marssinut niin suvereenisti kuningattaren linnaan – etenkään herttakuningattaren linnaan. Hänen perässään tuli Tyy, joka tervehti korrektin kohteliaasti. Tyyn perässä kulki Herttalinnan lähetti, jonka he olivat raahanneet mukanaan takaisin. Reagan kulki rauhallisesti heidän perässään, katsoen miettiväisesti kahta vierasmaiden lähettiä, jotka istuivat supussa penkillä huoneen oven ulkopuolella. Punainen kuningas Tomin ja Tyyn metsästä lähdettyään tietenkin oli jälleen ajan tasalla siitä, kuka hän oli.

Quenna, Hagan ja Gleddis sekä lähetit olivat siirtyneet puhumaan yhteen linnan kokouskäyttöön tarkoitetuista huoneista, sillä he olivat todenneet, että sikäli he mielivät puhua asioista järkevästi, heidän oli lähdettävä kansan kuuloetäisyydeltä. Kukaan muu kuin he kolme ei ollut kuullut, mitä lähetit olivat sanoneet, ja yhteisen, hyvin nopean päätöksen mukaan oli parempi toistaiseksi pitää tilanne sellaisena.

Reaganin takia seurue oli ohjattu suoraan heidän luokseen, mutta Tomin ja Tyyn läsnäoleminen ei haitannut, kun huomioitiin, kuinka Quenna vastaanotti kaksoset.

”Kas. Tulitteko vihdoinkin sanomaan, että tulette minulle töihin?” herttakuningatar katsoi veljeksiin jälleen malttinsa saavuttaneena.

”No ei niin varm–”, Tom ei kerinnyt sanoa lausettaan loppuun, ennen kuin Tyy puhui hänen päälleen.

”Veljeni tarkoittaa sanoa, että emme ole vieläkään aivan valmiita työskentelmään alaisuudessanne, teidän korkeutenne”, Tyy kumarsi puhuessaan. Quenna tuhahti, mutta ei nostanut asiasta sen kummempaa metakkaa. Tänään taisi olla päivä, jolloin kaksosten selitys, mikseivät he halunneet työskennellä herttakuningattarelle – he olivat edelleen järkyttyneitä ja surullisia maansa kohtalosta – oli parempi kuin koskaan aikaisemmin.

”Tämä muuten tuli tuolla vastaan”, Tom nyökäytti päätään taaksepäin, viitaten viimeisenä heidän ryhmässään kulkeneeseen, valkeahiuksiseen mieheen, jolla oli pinkit silmät ja pitkät korvat.

”Peterhän tuli takaisin täydellisellä ajoituksella”, Gleddis hymähti ilottomasti. Hän oli oikeassa. Peterin ajoitus oli täydellinen. Ehkä Quenna oli unohtanut uhkauksensa mestauttaa kani, tai sitten tilannetta ei voinut kuvailla niin, että Peter olisi tullut myöhässä – oli toki myös mahdollista, että Quenna ei vain halunnut itsekään viedä mestausta läpi, sillä aikoinaan hän oli kuitenkin halunnut ehdottomasti valkohiuksisen miehen työskentelemään itselleen, kuten hän nyt halusi kaksoset – mutta yhtäkaikki siitä ei mainittu sanallakaan.

”No vihdoinkin!” herttakuningattarella ei koskaan ollut ollut tapana puhua hiljaa.

”Siinä kesti aivan liian pitkään”, punapukuinen nainen oli tuima, mutta hillitsi hermonsa paremmin kuin pitkään aikaan. Peterin korvat säpsähtivät ja hänen kasvoillaan oli hieman tuskainen ilme. Siinä ei ollut mitään uutta.

”Raporttimme Alice-asiasta, nyt heti”, Quenna tuijotti Peteriä intensiivisesti.

”Ei– ei vieläkään ensimmäistä”, Peter ei katsonut kuningatartaan silmiin puhuessaan.

”Ja?” Quenna jatkoi hiillostustaan.

”Ei... alkuperäistä syytäkään, teidän korkeutenne. Kaikella kunnioituksella, minusta tuntuu, että vaikka ensimmäinen aivan ehdottomasti olikin yhteydessä häneen, niin nämä Alicet sen jälkeen eivät liity mitenkään kel–”

”Riittää”, tummahiuksinen nainen hiljensi kanin. Peter sulki suunsa välittömästi ja räpytti pari kertaa silmiään nopeasti.

”Mitä nuo lähetit tuolla ulkopuolella tekevät? Ja mistä lähtien sinä olet tullut toimeen Gleddisin kanssa?” Reagan puuttui puheeseen, tervehtien vihreätä kuningatarta pienellä hymyllä. Vaikka korttipakan kuningattarilla oli kaikilla jotain kränää keskenään, heidän lastensa välit eivät olleet hullummilla tolilla.

”Me emme tule toimeen”, Quenna vastasi pojalleen hyvin jyrkästi hampaidensa takaa.

”Saimme viestin Padasta ja Rististä”, Hagan vastasi poikansa ensimmäiseen kysymykseen.

”Pystyin päättelemään”, punainen kuningas istuutui kokouspöydän ääreen.

”Mutta miksi?” hän näytti ymmärtävän hyvin, että kyseessä tuskin oli mitään mukavaa. Maat olivat ennen olleet hyvissä väleissä keskenään, samoin kuin kuningattaretkin, mutta asiat olivat menneet huonommiksi.

”Syyttävät minua siitä mitä tapahtui Ruudulle!” Quenna ärähti, mutta näytti yllättäen hyvin väsyneeltä.

”Kaikki yhteydet ylämaailman kanssa pitäisi lopettaa”, Gleddis totesi. Peter näytti säpsähtävän tässä kohtaa, vaikka eipä hänestä koskaan tiennyt varmaksi.

”Lisäksi he päättivät, että on aika pitää kokous”, Hagan totesi. Hän ei näyttänyt paljon vaimoaan energisemmältä.

”Kokous?” Reagan kurtisti kulmiaan. Ennen niitä oli järjestetty useammin, mutta ne olivat loppuneet jo vuosia ennen Ruudun maan tuhoa. Käytännössä kaikki kuningattaret ja kuninkaat kokoontuivat yhteen ja puhuivat koko Ihmemaata koskettavista asioista, yleisen perinteen mukaan korttipakan kuningasparit ja värilliset kuningasparit erikseen. Se tuli niiltä ajoilta, kun värilliset olivat olleet nuorempia ja leikkineet yhdessä vanhempiensa käydessä keskusteluja. Musta ja valkea kuningaspari eivät olleet koskaan osallistuneet näihin kokouksiin, sillä niitä ei juuri järjestetty ennen muinaistarujen ajan loppua, eikä heistä oltu kuultu mitään sen jälkeen.

Cecile ojensi kätensä Alicelle. Alice vasta nyt huomasi miehen pelottavan pitkät kynnet, mutta tyttö ei kyllä pystynyt kuvittelemaan, että Cecile olisi ollut vaarallinen. Hitusen hullu tietysti, mutta se kuului asiaan. Vaaleahiuksinen tyttö tarttui miehen käteen.

Alicen selitettyä Cecilelle, että hän oli tullut liian myöhään eikä ollut kerinnyt tavoittaa Peteriä kotoaan, Cecile oli hetken pohdittuaan todennut, että Herttalinnalle käveleminen veisi aivan liikaa aikaa. Dorianinkaan varaan ei voinut laskea, sillä olisi tarvittu junapilli, jos olisi halunnut, että hän tulisi hakemaan, ja yhtenä harvana Hertan maan asukkaana juuri Cecilellä ei junapilliä ollut. Veijarikissa ei nimittäin sellaista tarvinnut, sillä hän pystyi ilmestymään aivan minne halusi, eikä se vienyt aikaa kuin silmänräpäyksen, joten junalla matkustaminen oli hänelle täysin turhaa.

Siitä Cecile oli saanut ajatuksen, että hänhän voisi henkilökohtaisesti viedä Alicen linnalle. Toisaalta mies oli hieman epävarma, sillä vaikka hän tiesi sen olevan mahdollista, hän ei ollut tainnut koskaan aikaisemmin yrittänyt saada toista henkilöä häviämään ja ilmestymään toisaalle yhtä aikaa.

Hänestä turvallisinta se olisi, jos Alice pitäisi kiinni hänestä ja he ensin ilmestyisivät Cecilen kotiin – Cecilen koti sijaitsi eräänlaisessa välitilassa, eikä sinne ilmestyminen ollut oikeastaan ilmestymistä laisinkaan, vain katoamista todellisesta maailmasta – ja vasta sieltä linnalle.

Tietystihän Alice sai päättää aivan itse. Koska kyseessä oli uni, hän ei nähnyt siinä sen suurempaa ongelmaa. Unessa mikään ei voi satuttaa sinua oikeasti.

”Valmis?” Cecile katsoi Aliceen kysyvästi. Hän nyökkäsi.

Maailma tytön ympärillä hämärtyi.

17. luku

Juna oli pysähtynyt ja Alice olisi voinut ihmetellä, kun kukaan ei tuntunut nousevan kyytiin tai lähtevän. Mutta Alice torkkui pää takakenossa junanpenkkiä vasten ja hätkähti oikeasti, kun häntä ravisteltiin. Ravistelija oli käytävän toisella puolella istunut lammas, joka katsoi häntä suurin, ruskein silmin.

”Anteeksi... Kuljettaja pyysi ilmoitta-mää-n että tämä on teidän pysäkkinne”, lampaan puhe oli omituisesti sekoittunutta määkinään. Alice katsoi häntä ensin unisesti, aivot lyöden tyhjää, kunnes lampaan sanat äkkiä upposivat hänen tajuntaansa ja tyttö ponkaisi pystyyn, kiitti hätäisesti ja melkein juoksi ulos junasta.

Heti kun hän pääsi ulos, juna lähti taas liikkeelle ja nyt Alice näki kunnolla, miten juna liikkui. Se jatkoi matkaansa eteenpäin jonkin aikaa, kuin mikä tahansa normaali juna olisi voinut – paitsi että raiteet ilmestyivät sen eteen ja katosivat sen takaa – mutta juuri ennen kun se olisi törmännyt pieneen metsikköön, juna katosi. Se vain katosi. Alice tiesi itsekin sillä matkustettuaan, että se oli jossain muualla nyt. Matkalla ottamaan seuraavat matkustajat kyytiin tai jättämään jotkut suoraan kotiovilleen.

Alicen se oli jättänyt pienelle hiekkatielle, jonka toinen pää katosi metsikköön ja toisessa päässä Alice pystyi näkemään kaupungin. Hänen kohdallaan tienvieressä oli pieni talo. Talo oli hyvin sievä, olkikattoinen sekin, sitä ympäröi matala muuri ja talon seinää pitkin kasvoi murattia. Pihalla oli pikkuinen kasvimaa, puutarhavaja ja useita kukkapenkkejä. Portissa oleva koristeleikkaus esitti kanin päätä, jättäen hyvin vähän varaa epäilyksille siitä, kenen talosta oli kyse.

Alice katseli taloa paikallaan. Hän ei ollut oikein varma, saisiko hän avata portin ja vain marssia kanin pihalle, mutta ei hän kyllä nähnyt ketään, jolta kysyäkään.

Oli seesteistä. Ihmemaa-hyönteiset joita Alice ei nähnyt surisivat, aurinko paistoi kirkkaasti, mutta tuulenviri piti huolen siitä, että ei ollut liian kuuma. Jostain kuului laulua. Laulajan ääni kuului naiselle, tuskin Alicea paljoa vanhemmalle tai nuoremmalle.

Tyttö ei huomannut ollenkaan, kuinka metsiköstä ilmestyi kaksi hahmoa, joista toisella oli mustat hiukset ja musta, miesten pukua muistuttava takki, jonka liepeet olivat valkoiset, ja toisella oli vihreät henkselihaalarit, vaaleat, hiekanväriset hiukset ja todennäköisesti luonnollista hieman suuremmat, vihreät silmät. Jälkimmäinen työnsi edellään kärryjä, joiden kyydissä tuntui olevan vähän kaikkea; ämpäreitä, luutia, nuohoojan tarvikkeita, teleskooppitikkaat, rättejä sekä keltainen pesusieni.

Siihen mennessä, että Alice huomasi heidät, he olivat jo päässeet ihan lähelle. Alice tajusi seisovansa keskellä tietä ja siirtyi reunaan, jotta he pääsisivät ohittamaan hänet. Kärryjä työntävä mies hymyili hänelle rempseästi ja kiitti.

”Tattista, neiti. Ei nää kaikki ennää nykyään väistä, sellaseks' se muailma on menny”, hän sanoi ystävällisesti. Alice ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt vastata jotain vai ei, joten hän vain nyökkäsi.

”Noh, hyvvee päivänjatkoo vaan, neiti”, mies nyökäytti päätään kohteliaasti ja oli jo jatkamassa matkaansa. Hän kuitenkin tuntui tajuavan jotain ja pysähtyi. Miehen henkselihaalareiden läpi tuli pitkä sisiliskon häntä.

”En mää nyt suinkaan utelemaan aio, mutta teikää en ookkaan aikasemmin nähny”, hän sanoi ja jatkoi: ”Ootteks' työ herra Peteriä tapaamaan menossa, neiti?”

Alice nyökkäsi.

”Kyllä. Tässähän hän asuu, eikö?” tyttö oli kiitollinen siitä, että sai varmistuksen asiaan, vaikka siinä ei tosiaan kyllä ollut paljoa epäilystä. Vastaus tosin tuli yllättäen mustahiuksiselta mieheltä, joka ei ollut siihen asti sanonut sanaakaan.

”Asuuhan se. Mutta ilman lupaa kukaan ei pääse sen maille”, mustahiuksisen miehen ilme oli monitulkintainen.

”Kuningatar järkkäsi sen niin”, mies jatkoi ja kohautti harteitaan. Kyse oli yksinkertaisesta asiasta. He olivat Hertan maassa, joten herttakuningatar hallitsi kaikkea – hän kuitenkin oli antanut Peterin tontin Peterille itselleen, käytännössä muodostaen pienen valtakunnan nimeltä ”Peterin maa”, jos nyt siihen asti haluttiin mennä. Sen takia Peterillä oli täysi valta omassa kodissaan.

Vaikka Alice ei tälläistä tiennytkään tai ymmärtänyt, sanat olivat silti ongelmalliset, koska se tarkoitti, että Alice ei pääsisi tapaamaan kaninkorvaista miestä, vaikka tämä olisikin edelleen kotona. Lisäksi, vaikka Alice tiesi hyvin, ettei ollut sellaisen aika, hän olisi niin kovasti halunnut alkaa nauraa mustahiuksisen miehen housuille, jotka hän vasta oli huomannut. Ne olivat lyhyet, oranssit, pitsireunaiset shortsit. Hän olisi halunnut räkättää, mutta piti naamansa silti niin hyvin peruslukemilla kuin pystyi.

”Tuota... Voisiko toinen teistä käydä kysymässä, onko hän kotona?” Alice kysyi. Mustahiuksinen mies nosti kätensä ilmaan.

”Ei onnistu. Elinikäisesti bannattu”, mies sanoi ja Alicen mielestä hänen aavistuksen susimainen, tuskin ystävällinen virneensä ei olisi juuri nyt kuulunut siihen. Se sai miehen vaikuttamaan hetken ajan... jopa hieman kammottavalta.

”Mutta Bill, sinullahan on lupa? Sinähän aina silloin tällöin pidät huolta sen puutarhasta kun se on poissa”, hän katsoi henkselihaalareihin pukeutunutta miestä kulmat koholla.

”Joo, onhan meikällä”, Bill vastasi. Hän ei nähnyt siinä mitään ongelmaa, että kävisi kysymässä Peteristä. Sitäpaitsi, hän mietti, tyttö oli ollut hänelle ystävällinen, mitä kaikki eivät olleet – lähinnä koska häntä pidettiin hölmönä, välillä jopa epäilyttävänä, mikä nyt ainakin oli naurettavaa – ja hän voisi ihan hyvin palauttaa palveluksen. Eikä siihen menisi oikeastaan aikaakaan.

Kukaan ei ollut tullut avaamaan, vaikka Bill oli aikansa koputellut ovella. Hän oli jopa harkinnut, että voisi käyttää vara-avainta – jonka paikan hänen ystävänsä kumma kyllä tiesi – mutta Alice oli vakuuttanut, että niin pitkälle ei tarvinnut mennä. Tyttö kiitti miehiä, vaikka ”eihän meistä nyt mimmostakaan apuu ees ollu, neiti”.

Oli aika hassua, että kukaan ei ollut avannut, sillä Alice oli ollut melkein varma, että hänen aikaisemmin kuulemansa laulu olisi kuulunut talon sisältä. Hän ei keksinyt, missä muuallakaan laulaja olisi voinut olla, koska hän ei uskonut, että se olisi kuulunut kaupungista asti.

Miehet jatkoivat matkaansa kaupungin suuntaan ja Alice jäi itse pohtimaan, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Peter ei ollut kotona. Joten mies oli varmaan lähtenyt linnalle... Tyttö tajusi ikäväkseen liian myöhään, että ehkä hänen olisi pitänyt häiritä miehiä vielä hetken verran ja kysyä heiltä, miten linnalle pääsisi.

Järkevintähän se toisaalta olisi edelleen ollut lähteä kaupunkiin. Vaikka hän ei saisi miehiä kiinni, kyllä sieltä ainakin joku löytyisi, joka varmasti osaisi auttaa häntä. Alice ei kuitenkaan lähtenyt kaupunkiin.

Ehkäpä tyttö oli viimeinkin ymmärtänyt, kuinka Ihmemaassa asiat toimivat – tai sitten hän vain ajatteli, että koska kyseessä oli uni, niin tietysti se toimisi.

Ja jos joskus olet taas eksyksissä, kutsu vain minua, ja minä tulen avuksi.

”Tarvitsisin vähän apua, Cecile”, tyttö sanoi. Kului hetki. Alice alkoi tuntea itsensä hieman tyhmäksi. Ja sitten, täysin varoittamatta, siinä hän oli. Vaikka pinkkihiuksinen mies ilmestyikin kokonaisuudessaan yhdessä silmänräpäyksessä, aivan ensin oli näkynyt hymy.

”Hei Alice”, Cecile hymyili. Hänen hymynsä oli edelleen yhtä luottamustaherättävä ja ystävällinen. Minnekäs se olisi hävinnyt.

”Doug hei, tulipas tässä mieleen, myö unohettiin täysin kysyä neidiltä, että kuka hää oikein oli”, Bill totesi ja sai vastaukseksi naurahduksen.

”Etkö sinä tajunnut?” mustahiuksinen mies kysyi ääneen. Hänestä se oli hyvin huvittavaa – Bill lienikin ainut, ainakin Dorianin lisäksi, joka ei olisi pystynyt päättelemään sitä tytön ulkonäöstä. Billhän kuitenkin tunnettiin yhtenä viidestä Hertan maan idiooteista, kyllä. Se johtui siitä, että hän ei ollut se penaalin terävin kynä... Ja toisena syynä se, että hän kaveerasi Dougin kanssa. Vain jo se sai tietyt tahot epäilemään häntä, mutta Bill oli oikeastaan todella hyväntahtoinen ja uskollinen.

”Olisko neiti voinu olla se palojo puhuttu Mary Ann?” Bill näytti hetken mietittyään hyvin varmalta ja järkyttyneeltä. Mary Annista olivat melkein kaikki Peterin kanssa tekemisissä olleet kuulleet, kukaan vain ei ollut koskaan häntä nähnyt ja naisen olemassaoloa epäiltiinkin vahvasti.

”Juuri tästä syystä sinä olet niin mahtava”, Doug virnisti ja pyöritti epäuskoisena päätään. Millä todennäköisyydellä tyttö olisi voinut olla Mary Ann? Se oli kenties viimeinen asia, mitä normaalisti kenellekään olisi tullut mieleen.

”Se oli kolmastoista Alice”, Doug sanoi yksinkertaisesti. Hän nautti Billin kasvoilla näkyvästä ilmekirjosta kun mies tajusi, mitä hän sanoi ja kääntyi ympäri, yrittäen vielä nähdä tytön. He kuitenkin olivat jo aivan liian kaukana.

”Jos sää tiesit sen koko ajan, niin mikset sää kertonu mulle?” Bill kysyi hieman ärsyyntyneenä.

”Koska näin oli paljon hauskempaa”, mies vastasi sen kummempia miettimättä. Hän todella oli rehellinen.