6. luku

”Aaah... Lähetin Peterin siis taas väärille jäljille. Syyttävät varmaan minuakin”, olento kaivoi taskuaan ja veti sieltä esiin piipun, jonka hän sytytti ja tuikkasi suuhunsa. Hän puhelteli ulos jokusen savurinkulan, ja joku olisi voinut ihmetellä, eikö hänellä ollut lainkaan hengitysvaikeuksia sellaisen savun keskellä. Totuus oli kuitenkin puhtaasti se, että hän oli tottunut.

Alice oli jossain vaiheessa alkanut kävellä takaperin Tomin sanottua, että se oli pukenut häntä, vaikka tyttö itse ei suinkaan muistanut tapausta. Poika oli myös jo melkein saanut Alicen leikkaamaan hiuksensa ja astumaan tarkoituksella jokaisen terävän kivensirpaleen päälle, mutta Tyy oli estänyt sen. Hänen mielestään he eivät saaneet kiusata Alicea, vaikka tyttö ei parin minuutin päästä muistaisikaan tapahtunutta. Tomin motiivi oli kokonaisuudessaan se, että hänellä oli tylsää.

He tulivat juuri ulos metsästä, jolloin heidän edessään aukesi niitty, jonka ruoho vaihtoi väriä tasaisin väliajoin muodostaen ruudukon. Aivan heidän edestään meni kapea puro, jollainen näkyi myös alamaastoon niityn takana ohuena sinisenä juovana. Tyy pysähtyi ja tuntui jäävän miettimään jotain.

”No, mikäs velipoikaa nyt painaa?” Tom kysyi ärtyneenä, mikä saattoi johtua siitä, että hänellä oli edelleen tylsää, tai siitä että se nyt vain sattui olemaan pojan perusluonto.

”Mietinpä tässä vain. Me varmaan tarvitaan keksi Cavania varten, eikä meillä nyt ole yhtään...” nuorempi kaksosista pohdiskeli yllättävän vakavan näköisenä, muttei hetkeäkään kulmat kurtussa kuten veljensä.

”Eikä meillä ole niitä, koska sinä hävitit ne. Kuten sanottu, minä en aio leipoa uusia”, Tom vastasi suvereenisti. ”Eikä siihen olisi muutenkaan aikaa. Mauricella tietysti saattaisi olla pari ylimääräistä keksiä, mutta minä en jaksa lähteä sinne asti, etenkään tuon dementikon likan kanssa”, pojan kanta oli hyvin selvä. Jos Alicen muistia ei pian saataisi takaisin, tyttö saisi aivan itse jäädä hankkimaan sitä.

Tyy tuntui hermostuvan, ja syytähän hänellä olikin. Hän pohti kuumeisesti ja kahisutti tunikaansa vaihtelemalla painoa jalalta toiselle. Aina väliin hän näytti keksivän jotain, mutta totesi ilmeisesti, että se ei ollut sen arvoista.

Alice oli menettänyt kiinnostuksen veljesten puheeseen jo melkein heti alussa, sillä hänen mielestään se ei koskenut millään tapaa häntä itseään. Hän oli oikeastaan alkanut kyseenalaistaa sitä, että oli itse olemassa ollenkaan ja olisikin jonkinlainen henki, joka seurasi asioita sivusta, sillä hänellä ei kerta kaikkiaan ollut pienintäkään muistikuvaa omakohtaisista kokemuksista. Hän kyllä ymmärsi puhetta ja osasi käyttää sanoja, tiesi mitä ne tarkoittivat, mutta ei muistanut, että niille oikeasti olisi jokin konkreettinen vastine.

Sen sijaan, tyttö oli äärimmäisen kiinnostunut vähän matkan päässä lepattelevasta voileipäperhosesta. Jokin hänen pienessä mielessään raksutti, että perhonen oli jollain tapaa erikoinen. Mutta silti, Alice kun ei muistanut nähneensä minkään muunkaanlaisia perhosia, hän ei keksinyt, mikä siitä olevinaan teki erilaisen.

Tyttö lähti seuraamaan sitä unohtaen kokonaan Tyyn ja Tomin olemassaolon. Kaksoset eivät tarkkaan ottaen edes huomanneet Alicen lähteneen, niin kiivaasti Tyy yritti keksiä jotakin mistä olisi hyötyä ja Tom keskittyi tylsyytensä voittamiseksi keksimäänsä uuteen keinoon: hän laskeskeli kuinka paljon aikaa he olisivat kokonaisuudessaan säästäneet, joillei Tyy olisi hävittänyt keksejään, jolloin he eivät olisi törmänneet Aliceen.

”Cavan. Taasko sinä poltat?” sointuisa ääni kysyi ja yskäisi pari kolme kertaa tiheän savun takia.

Piippusuinen olento veti syvään henkeä. ”Kas... Cecile. En tiennytkään, että olet tulossa”, hän sanoi ja hymähti.

”No et tietenkään tiennyt tuossa tilassa”, Cecileksi kutsuttu, se, jolla oli sointuisa ääni, köhähti ja käänsi päätään tasan 180 astetta vetääkseen raittiimpaa ilmaa. ”Joten mitä on tapahtunut? Poltat aina, kun jotain tapahtuu”, hän kysyi ja hänen koko keskustelun ajan nähtävissä ollut hymynsä muuttui vakavammaksi muttei kadonnut.

”Eipä mitään kummempaa. Ei ainakaan mitään uutta”, Cavan sanoi ja veti uudestaan kunnon henkoset piipustaan. Cecile vain katsoi häntä, kunnes sanoi ”no minä tulen sitten takaisin joskus toiste, kun tiedät taas jotain” ja yksinkertaisesti hävisi.

Alice oli kerinnyt hypellä puron piennarta eteenpäin perhosen perässä jo hetkisen, kunnes hävitti sen näkyvistään. Tyttö pettyi suuresti, eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä seuraavaksi, koska hänen silloinen muistinsa liittyi ainoastaan voileipäperhosen jahtaamiseen. Jossain kyllä kutkutti kaksi lähes täsmälleen saman näköistä pikkupoikaa, jotka olivat saattaneet liittyä jotenkin johonkin, mutta hän ei saanut siitä kiinni.

Hän tajusi kuin ihmeekseen, että hänen kurkkuaan kuivasi ja hän oli janoinen. Hetken pohdittuaan tyttö kumartui puron puoleen ja teki käsistään kupin, koska hänestä tuntui, että se auttaisi. Alice kastoi kätensä virtaavaan veteen ja hörppäsi. Vesi maistui hänestä hyvältä ja hän jäi pohtimaan, oliko maistanut sitä ennen. Déjà vun vallitessa hän tuskin huomasi pientä nykäisyä jaloissaan, mutta se oli todellinen.

Rypyt Tomin kulmien välissä syvenivät. Tyy puri hammastaan, sillä tiesi, että hänen isoveljensä ei ollut sitten yhtään tyytyväinen. Ja ymmärsihän hän sen, ei hänkään pitänyt tilanteesta, joskaan eri syystä kuin veljensä. Tom todennäköisesti mietti, että Alicelle oli jäänyt ainakin pieni muistijäämä heistä, koska he olivat jo poistuneet metsästä, joten kuka tytön sitten löytäisikin, tietäisi ketä syyttää hänen heitteillejätöstään. Tyy taasen mietti, että ilman muistojensa mukana tulevaa ylämaailman ihmisten ”tervettä järkeä”, josta aiemmat Alicet olivat puhuneet niin paljon, tyttö voisi tehdä mitä hyvänsä ja kenties joutua ongelmiin. Veljekset olivat kuitenkin yhtä mieltä, että tyttö tulisi löytää ennen kuin joku muu löytäisi hänet.

He lähtivät kulkemaan kuin yhdestä käskystä, mutta kummatkin eri suuntaan.

”Mennään tänne, Tom”, Tyy sanoi ja puristi tunikansa helmaa. Tom katsoi häntä kulmainsa alta sen pienen ajan, jolloin Tyy luuli hänen laittavan vastaan ja huokaisi sitten hyvin syvään, jolloin hänen otsansa silkistyi hetkeksi.

”Selvä. Miten vain, pikkuvelihyvä. Sinä olet tälläisessa parempi kuin minä”, Tom sanoi . Hän itseasiassa kuunteli kaksoiveljeään melko paljon. Ja tottahan se kyllä olikin; Tom oli surkea arvaamisleikeissä. Siksi hän joutui yleisesti ottaen aina leipojaksi ja ruuanlaittajaksi, jos he löivät vetoa jostakin, ja valitsi aina tyhjän, kun Tyy kysyi ”kumpi käsi”.

He lähtivät kulkemaan tällä kertaa samaan suuntaan, vastavirtaan puron suuntaisesti. Tyy oli oikeastaan ollut oikeassa, ja he olivat lähteneet oikeaan suuntaan, mutta silti he melkein kävelivät Alicen ohi. Kaksoset eivät olleet odottaneet löytävänsä Alicea hyvinkin paljon lyhyempänä ja kaivautuneena puoliksi maahan, uskomasta olevansa kukka.

Tom joutui kaivamaan tytön ylös samaan aikaan kun Tyy yritti mahdollisimman selvästi ja yksinkertaisesti selittää puron varrella kasvaville kukille, että yhä edelleenkään Alicet eivät olleet minkäänlaisia harvinaisia liikkuvia kukkia. Kukat eivät uskoneet sitä edelleenkään, vaikka sitä heille olikin yritetty selittää moneen otteeseen. Kesti myös hetki saada Alice itse uskomaan, että hän ei ollutkaan kukka.

Vaikka hänen alkuperäinen muistinsa ei ollut palautumassa, hänen silloinen muistinsa hävisi hitaammin ja hän tuntui tykkäävän ajatuksesta, että olisi kukka. Tytön muistin perukoilla oli kuitenkin edelleen kaksi pikkupoikaa, jotka tuntuivat olevan hänen edessään, joten uteliaisuudestaan kysyttyään kolmannen kerran, keitä he olivat ja kuultuaan jälleen Tyyn pyynnön lähteä tapaamaan Cavania vastauksia varten, hän suostui jälleen kerran ehdotukseen. Tom sanoi, että jos Alice kysyisi vielä kerran, keitä he olivat, niin hänen puolestaan Tyy saisi hoitaa homman loppuun yksin.

”Hei Tyy muuten. Nythän meiltä ratkesi yksi ongelma. Jos me löydetään Cavan, me voidaan laittaa tämä puhumaan sille tälläisenaan. Se jätkä ei tarvitse keksiä”, Tom sanoi heidän jatkettuaan matkaansa puropahasen sille puolelle, jolla ruoho kasvoi erivärisinä neliöinä.

”Oh, aivan”, Tyy sanoi ja hymyili hieman. ”Mutta jommankumman pitää kantaa Alicea, kunnes löydämme Cavanin”, hän sanoi, ja vaikkei poika sanonut sitä ääneen, oli melko selvää, että Tom oli nakitettu tehtävään.

”Ja pian sittenkin. Etsitään ensin sienimetsästä, sehän on ollut siellä aika paljon”, Tom sanoi hyväksyen hiljaa asemansa ja nostaen vain kolmenkymmenen sentin mittaisen Alicen saappaaseensa niin, että tyttö pystyi pitämään kiinni sen reunasta ja näkemään mitä edessäpäin oli. ”Ja sinä, tyttö hei, sano heti, jos haistat savua. Sitten ollaan lähellä.”