11. luku

Alice oli kulkenut jälleen tuntemattoman matkan metsässä, josta hän ei nähnyt ulospääsyä. Tienviitat eivät olleet vähentyneet yhtään, mutta olivat pysyneet aivan yhtä turhina kuin aikaisemminkin. Kenties ne vain olivat alkaneet hieman näsäviisaammiksi. ”Höyhensaarille” sanoi taivasta kohti osoittava kyltti. ”Puun ja kuoren väliin” julistava kyltti näytti siltä, että joku oli iskenyt sen hyvin suurella voimalla puun kaarnan läpi niin, että se jäi törröttämään siihen.

Tyttö todennäköisesti oletti kulkeneensa vähemmän aikaa kuin oikeasti olikaan, Ihmemaan ärsyttävimpiä piirteitä oli tietty muuttumattomuus. Tomin ja Tyyn metsä erosi vain muistin pyyhkivällä vaikutuksellaan, jolle kukaan ei keksinyt selitystä tai miksi se ei vaikuttanut kaksosiin. Sienimetsä taas... Ah, sillä olisi oikeasti voinut tarkoittaa puolta Ihmemaata. Suuntien metsä, jossa Alice sillä hetkellä kulki, oli täynnä erilaisia opasteita, joiden hyödyllisyydestä itse kukin sai luoda oman mielipiteensä, ja se ei ollut muutaman hassun puun muodostama lehto, millainen tuli vastaan kun ajettiin moottoritieltä isoisä Liddelin taloa kohti.

Yksinkertaistettuna, saatoit olla kilometrejä harhaan siitä missä luulit olevasi, ja pysyviä maamerkkejä oli äärimmäisen harvaan. Sen Alice oli jo huomannut. Hän oli yrittänyt bongata oudonmallisia puita, joista tietäisi jos kulkisi ympyrää, mutta ne olivat kaikki oudonmallisia ja seuraavaksi hän oli yrittänyt painaa mieleensä kylttien tekstejä, mutta ne osottautuivat jopa tässä tapauksessa hyödyttömiksi. Joka toinen sanoi samantapaista asiaa ja jos hän palasi muutaman askelen taakse katsoakseen jotain kylttiä uudelleen, se oli saattanut kääntyä ympäri ja sen teksti oli muuttunut aivan erilaiseksi.

Alicelle yhdestäkään pysyvästä maamerkistäkään ei oikeastaan olisi ollut mitään hyötyä. Ovien metsä sijaitsi kaiken keskellä, mutta sitä tyttö ei tiennyt. Hän ei osannut suunnistaa Ihmemaan asukkaiden kodeilta toisille. Jopa linnalle löytäminen olisi tarkoittanut nimenomaan vain sitä: linnalle löytämistä. Asia nyt vain sattui olemaan niin, että Alice joutui toteamaan, että vaikka hän olisi tuntenut kirjan kuinka hyvin – puhumattakaan siitä, ettei hän ollut lukenut sitä vuosiin – se ei olisi auttanut häntä liikkumaan oikeassa Ihmemaassa.

Alice ei kuitenkaan huolehtinut turhia, vaikka ei edelleenkään uskonut liikkuvansa juuri minnekään. Kyse oli hänen unestaan, joten hän uskoi vahvasti, että löytäisi kyllä minne haluaisikin, lopulta. Häntä tosin harmitti ajatus siitä, että hän saattaisi herätä koska tahansa.

Hänen jalkojaan kyllä särki, mikä sai hänet istahtamaan harvinaislaatuisen suuren puun juurelle, johon oli kiinnitetty myöskin muita suurempi tienviitta, joka osoitti molempiin suuntiin ja oli mitä ilmeisimmin täydellisen tyhjä. Hän nojasi päätään puuhun ja sulki silmänsä, vain lepuuttaakseen niitä. Niin se aina menee, ei kenelläkään ole tarkoituksenaan nukahtaa.

Alice ei kerinnyt torkkua pitkään, tuskin edes viittä minuuttia, kun hän alkoi heräillä. Hänellä taisi unenlahjoistaan huolimatta oikeasti olla taipumus tuntea unensa läpi, jos joku tuijotti häntä lähempää kuin yleisesti nähtäisiin suotavaksi.

Avatessaan silmänsä hän huomasi olevansa kasvottain pinkkitukkaisen miehen kanssa. Tämä veti päätään taaksepäin, hieman hämillään, siitä huolimatta hymy kasvoillaan. Hän katosi silmänräpäyksessä, ilmeisesti vain ilmestyäkseen muutaman metrin päähän istumaan jalat ristissä.

”Ja vääränväriset silmät”, hän tuntui mutisevan kuin itselleen.

”Tyy sanoi samaa”, Alice vastasi, sillä hän muisti, että poika oli sanonut niin kun he olivat tavanneet. Näiden kahden välillä oli hiljaista.

”Joten... Kolmastoista Alice?” Cecile rykäisi ja tuntui kysäisevän ihan vain jotta saisi jotain sanottavaa.

”Hm”, Alice nyökäytti päätään. Hän katseli miestä päästä varpaisiin.

”Hymyilevä kissa...” hän sanoi ja hymyili itsekin. Hänhän ei enää suinkaan ollut tarpeeksi lapsellisen naiivi uskoakseen hymyileviin kissoihin, eihän?

”Veijarikissa, jos saan pyytää”, mies sanoi, nousi ylös ja veti omituisen, jopa hieman naurettavan näköisen kumarruksen, joka tuntui lähtevän hänen tuuheasta ja ah-niin-pinkistä hännästään. Se sai Alicen tyrskähtämään kätensä takana. Tyttö naamioi sen aivastukseksi, joskin aivastuksena se olisi ehdottomasti ollut hyvin, hyvin outo, mutta mies ei kiinnittänyt siihen huomiota.

”Nimeni on Cecile”, hän sanoi ja hymyili oikein sydämellisesti. Kuten Tyylläkin, kyseessä oli hymy joka sai luottamaan ja melkein pakotti vastaamaan.

”Saanko kysyä jotain, Cecile?” Alice tarkkaanottaen teki niin jo, mutta kukaan ei koskaan tuota kysymystä kysyessään ajattele asiaa siltä kantilta. Mies hymyili hänelle kysyvästi ja huiskautti häntäänsä.

”Missäpäin mahtaa asua tämä...” Alice kurtisteli kulmiaan. Hän selvästi pinnisteli.

”Mauri...? Mikä se oli? Mauritius? No ei varmaan ollut...” hän puhui hyvin hiljaa, mutta siitä huolimatta ääneen. Cecile katsoi häntä aavistuksen huolestuneena.

”Mauriceko?” mies ojensi auttavan kätensä.

”Niin! Siitä Tyy puhui. Tai sitten se oli Tom. Minä en oikeastaan erota niitä toisitaan”, Alice sanoi pahoittelevasti.

”Tom on se idiootimpi niistä”, Cecile vastasi eikä voinut estää suhteellisen epäkohteliasta hymynkaretta kasvoillaan.

”Tom se sitten oli”, Alice sanoi ja oli tyrskähtää taas.

”Se on todennäköistä. Ne on kavereita. Mutta nekö lähetti sinut sen luokse? Miksi?” Cecile kysyi ja oli aidosti kiinnostunut.

”Haluan löytää Peterin, ja minun pitäisi kuulemma kysyä Mauricelta onko sitä näkynyt”, Alice sanoi, ja teki lauseessaan hyvin suuren virheen. Hän nimittäin vain kertoi, mitä halusi tehdä. Cecile olisi voinut säästää häneltä Mauricen luokse menemisen vaivan ja kertoa kaiken saman mitä tämä olisi voinut kertoa, ja vielä enemmänkin jos Alice vain olisi esittänyt hänelle kysymyksen, mutta hän näki asian siten, ettei hänen ollut oikein kertoa, jos kerran Alice halusi tavata Mauricen sitä varten.

Sillä Ihmemaalaiset arvostivat, jos jotakin, niin juuri sitä, kuinka Alicet tekivät mitä he halusivat. Se oli jotain suurta. Jotain hyvin suurta.

”Mutta en siis ole oikein varma, minne minun pitäisi mennä nyt. Osaatko auttaa?” tyttö kallisti päätään, mikä sai hänen vaaleat hiuksensa valahtamaan toiselle kyljelle. Se ärsytti häntä hieman. Hän yleensä tapasi pitää niitä poninhännällä, mutta tähän hänen uniasuunsa ei sellaista ollut sisällytetty.

”No, jos olet epävarma siitä, minne mennä...” Cecile aloitti melko viralliseen sävyyn, jonka rikkoi hänen hymynsä ja äänensä pehmeys.

”Minä seuraisin opasteita. Se on suorastaan aliarvostettua”, hän sanoi. ”Kuten tuo kyltti yläpuolellasi. Se voisi kertoa sinulle suoraan minne mennä, jos vain antaisit sille mahdollisuuden”, mies jatkoi ja sai Alicen katsomaan hyvin epämukavasti suoraan ylöspäin. Tyttö näki vain kyltin alareunan.

”Sehän on tyhjä”, Alice sanoi ja totesi olleensa todennäköisesti typerä kysyessään apua Cecileltä. Jos mies kerran oli veijarikissa, se kai sitten tarkoitti, että hänen neuvonsa olivat luonnostaan järjettömiä.

”Voi, ei”, Cecile sanoi ja pian hänestä ei näkynyt kuin vain hymy. Hänen häntänsä ilmestyi kyltin luokse ja sai Alicen ponnahtamaan pystyyn ja ottamaan pari askelta poispäin. Häntä pyyhkäisi kyltin läpi ja sen mentyä ohi, kyltti ei suinkaan ollut tyhjä. Cecile ilmestyi taas kokonaisena seisomaan kyltin viereen.

”Älä koskaan tuomitse asioita ulkonäön mukaan. Edes tyhjää kylttiä”, Cecile sanoi toruvaan sävyyn, mitä se ei kyllä oikeastaan ollut, sillä hän hymyili todella ystävällisesti. Alice yritti hetken miettiä, missä hän oli kuullut jotain samantapaista. Sitten hän alkoi nauraa.

”Maija Poppanen. Minähän sekoitan asioita oikein kunnolla”, tyttö nauroi ja totesi, että tämä selkouni nousi todellakin kärkeen kaikkien hänen aiemmin näkemiensä joukossa.

Cecile ohitti kommentin täydellisesti, sillä hän ei ymmärtänyt ollenkaan mistä oli kyse. Kaikki Alicet olivat hänestä olleet aina outoja. Se kai johtui heidän terveestä järjestään, kuten he sitä itse olivat kutsuneet. Mutta sekin oli yksi syy, miksi hän piti heistä niin kovin.

Kylttiin ilmestynyt teksti sanoi ”Mauricen luokse” vasemmalle ja ”Tolkin metsään” oikealle.

”Tolkin metsä?” Alice kysyi. Se kuulosti etäisesti tutulta.

”Jos olet kerran ollut Tomin ja Tyyn kanssa, olet varmaan kuullut sen ”Ovien metsänä”. Ne kuulemma kutsui sitä sillä nimellä Ruudussa”, Cecile selitti.

”Selvisikö Ruudusta muita tänne kuin ne kaksi?” Alice kysyi, sillä oli unohtanut kysyä sitä kaksosilta.

”Punainen kuningas. Muista ei ole varmuutta. Eivät välttämättä tulleet tosin Hertan maahan, meidän kuningatar ei ole suuressa huudossa. Vaikka ruutukuningattaren väellä olisi kyllä parhaat mahdollisuudet muihin verrattuna selvitä täällä”, mies sanoi. Se johtui siitä, että edes herttakuningatar ei uskonut ruutukuningattaren suunnittelevan mitään hänen päänsä menoksi. Neljästä korttipakan kuningattaresta hän oli nimittäin lempein.

”Hetki– Punainen kuningas?” Alice kurtisti kulmiaan. Alicen seikkailuissa peilintakamaassa oli mainittu punainen ja valkoinen kuningatar, mutta tämä ei silti kuulostanut samalta. Jokin vain sanoi tytölle niin.

”Punainen kuningatar ja kuningas. Herttakuningattaren kätyrit Ruudussa”, Cecile sanoi ja melkein jopa yllättyi, sillä tämä oli ensimmäinen Ihmemaata koskeva asia, josta Alice ei tähän mennessä ollut vielä hänen kanssaan jutellessaan tiennyt. Yleensä Alicet olivat kaikesta uunona tai sitten olivat jo kuulleet kaiken joltakulta muulta siihen mennessä, kun puhuivat hänelle, joten Cecile oli hieman yllättynyt, että tämä Alice tiesi jostain jotain, muttei suinkaan kaikesta.

”Tai poliittisista syistähän ne siellä on. Pitämässä yllä maiden välistä rauhaa. Kuten keltainen kuningatar ja kuningas on Padassa, sininen kuningatar ja kuningas Ristissä ja vihreä kuningatar ja kuningas täällä Hertassa”, hän sanoi. Hänelle se oli jotain aivan itsestään selvää.

Alice sulatteli taas hetken kuulemaansa. Hän jollain tapaa oletti, että kuningattaret ja kuninkaat olivat aina maantieteellisesti seuraavassa maassa, sen kuvan hän sai tavasta, jolla Cecile luetteli ne ulkoa opitun helposti tietyssä järjestyksessä.

”Onko vielä muita kuningattaria?” nyt Alice vihdoin kysyi tuon kysymyksen. Se tosin sai Cecilen epäröimään hetken, eikä vastaus tullut kuin apteekin hyllyltä.

”O– on... Jos sen haluaa niin ajatella. Valkoinen ja musta”, tämä oli ensimmäinen kerta, kun Cecile ei hymyillyt tai hänen suupielensä eivät olleet ylöspäin.

”He asuvat Tolkin metsässä. Tai asuivat... Kukaan ei tiedä, ovatko he edelleen siellä”, mies sanoi hieman vaivaantuneena.

”Miksei? Eikö kukaan muka ole käynyt siellä?” Alice kysyi kummissaan. Hän ei aivan ymmärtänyt mikä asiassa nyt oli niin vaikeaa tai suurta. Eihän hän tietenkäään voinut.

”Voi, ei, ehei! Se metsä on tabu”, Cecile sanoi ja pyöritti kiivaasti päätään.

”Vain Peter käy siellä. Eikä sekään ole mennyt kauhean syvälle, vain ensimmäiselle ovelle asti”, hän sanoi.

”Se kulkee niiden kautta sinne teidän ylämaailmaanne. Muut ei uskalla edes sen vertaan. Sanotaan, että Ovista kulkeminen on tosi pelottavaa. Siksi Peter on niin säikky”, hän jatkoi. Jos kyseessä oli samanlaiset ovet, kuin mistä Alice oli Ihmemaahan tullut, niin tyttö ei olisi kyllä luonnehtinut sitä mitenkään pelottavaksi.

”Ne ovet on kuulemma alkujaan peräisin kellotornista ja siksi niillä on yhteys ylämaailmaan”, Cecile tuntui sanovan hieman miettien, antaen puheilleen sellaisen sävyn, että kyseessä oli asia, jota monet sanoivat ja toistivat, mutta josta kukaan ei ollut oikein varma.

”Kellotornista?” Alice kysäisi kun Cecile tuntui hiljentyneen hetkeksi.

”Etkö tiedä siitäkään? Kellomestarista?” mies kysyi ja keltaiset silmät laajenivat hieman. Hänen häntänsä huiskahti.

Alice pudisti päätään. Hän ei tiennyt kellomestarista.