13. luku

Metsä jatkui hyvin samanlaisena kuin aikaisemminkin Alicen lähdettyä seuraamaan ”Mauricen luokse” osoittavaa kylttiä. Tyttö epäilikin hieman, että kylteistä ei sittenkään ollut mitään hyötyä, mutta kuitenkin aina uuden kyltin kohdalla hän seurasi sen ohjeita. Ne olivat kaikki käskeneet kääntyä aina vain vasemmalle viimeisen viidentoista minuutin verran, mutta tyttö silti itsepintaisesti noudatti niitä. Cecile oli neuvonut tekemään niin, vaikka tässä vaiheessa olisi kyllä varmaan jo voinut kyseenalaistaa miehen vinkit. Hänhän oli kissa, ja hullukin vielä.

Kuitenkin, totuus oli, että kyltit oikeasti ohjasivat tyttöä oikeaan suuntaan. Kaukana, monen epätasaisen puu- ja kylttirivin takana tyttö huomasi, että puita kasvoi harvemmin ja valoa pääsi enemmän latvuston läpi. Ja siellä, missä puut loppuivat kokonaan, oli aukio, ja aukion laidalla nökötti olkikattoinen talo. Talon ja Alicen puoleisen metsänreunan välissä oli pitkä pöytä, jonka ympärillä oli kymmenisen tuolia, joista vain kolmella istui joku. Alice oli saapunut tarpeeksi lähelle nähdäkseen sen.

Pöydän ääressä istuvista kaksi seurasi tyttöä hyvin tarkasti tämän tullessa lähemmäs, kolmas näytti nukkuvan pöytää vasten. Alice uskoi tietävänsä, keitä seurueen jäsenet olivat, ja hän myös näki heidän ilmeistään, että puhe-etäisyydelle päästyään hänellä olisi hieman kiusallista selitettävää. Hän ei voinut sille mitään, mutta tunsi silti pientä syyllisyyttä siitä, ettei ollut se, keneksi häntä selvästi luultiin.

Nämä olivatkin tytön ensimmäiset kohtaamat Ihmemaan asukkaat, jotka luulivat häntä ensimmäikseksi Aliceksi – Alice kun ei tiennyt, että ilman Dougia myös Cecile olisi mennyt halpaan – eikä hän ollut aivan varma, kuinka sanoa, ettei hän ollut.

”Alice!” ruskeahiuksinen, pitkäkorvainen mies henkäisi ja nousi seisomaan katse tyttöön kiinnitettynä.

”Hänpä on vanhentunut”, pöydän päässä istuva mies, jonka punaiset hiukset peittyivät poninhäntää lukuunottamatta suuren silinterin alle, sanoi.

”Tuota...” Alice rykäisi ja katsoi hieman vaivaantuneena pöytäseuruetta.

Pöydän päällä nukkuva nainen, jonka violetit hiukset oli sidottu pään kummallekin puolin löyhille nutturoille – vaikka siltikin hänellä riitti etuhiuksia roikkumaan silmillä – kurtisti kulmiaan.

”Hän ei ole enhimmäinen”, nainen sanoi unisuudestaan huolimatta terävästi ja nosti päänsä pöydältä, avasi silmänsä ja tuijotti tyttöä hiustensa takaa. Kaksi muuta katsoivat häntä kummastuneina. Ruskeahiuksinen, joka oli selvästi hattupäistä miestä impulsiivisempi, kysyi: ”Miten niin muka?”

”Ääni. Ettekö kuulleet? Ensimmäinen ei kuulostanut tuolta”, nainen sanoi ja hänen puheensa ei kuulostanut ollenkaan kummalliselta eivätkä sanat olleet vääristyneitä.

Alice ei voinut kuin ajatella, että hän ja tämä ”ensimmäinen Alice” olisivat mitä ilmeisimmin voineet olla vaikka kaksosia, jos kukaan Ihmemaan asukas ei kerran erottanut häntä tästä kuin silmienvärin ja äänen perusteella. Hän ei ymmärtänyt ajatella, että ihmemaalaiset eivät kiinnittäneet niin paljon huomiota ihmisiin – oikeastaan hänen hiuksensakaan eivät olleet läheskään samanlaiset kuin ensimmäisellä, mutta kukaan ei ollut huomannut sitä. Heidän näkökulmastaan kaikki ylämaailman ihmiset olivat Aliceja ja heidän suurin eronsa keskenään oli vaatteiden väri. Peter saattoi käsittää asian hieman paremmin kuin muut, mutta vain, koska oli käynyt ylämaailmassa.

”En ole ensimmäinen Alice, vaan kolmastoista”, tyttö sanoi ja tavoitteli mahdollisimman anteeksipyytävää äänensävyä, vaikka kyseessä ei edelleenkään ollut mikään, mihin hän itse olisi voinut vaikuttaa.

”Miksi sitten olet sininen?” pitkäkorvainen mies oli istuutunut jälleen ja kysyi asenteella, joka antoi olettaa, että hän koki tulleensa huijatuksi joten vaati selityksiä. Punahiuksinen mies tyytyi kaatamaan itselleen uuden kupin teetä.

”Kaiketi koska miellän Alicen siniseksi ja tämä on minun uneni”, Alice totesi miehelle ja kohautti harteitaan. Se oli paras, ja ainut, selitys, jonka hän keksi.

”Että tälläinen Alice”, hattupäinen mies mutisi itsekseen, mihin nainen vastasi, että ilmeisesti niin ja hän tuntui palaavan horrokseensa.

”Paina puuta”, ruskeahiuksinen mies sanoi, ei tosin aivan niin ystävällisellä äänellä, ja viittasi vapaana oleviin tuoleihin pöydän ympärillä. Miehen vieressä oleva tuoli oli tosin lähinnä läjä puuta, sen jalat olivat ilmeisesti irronneet jonkun istuessa sen päälle. Alice katsoi tuolia hieman epäillen.

Hän kokeili lähimpänä olevaa tuoliaan painaen sitä niin kovaa kädellään kuin vain pystyi. Tuoli pysyi pystyssä eikä hän huomannut mitään outoa. Silti, istuessaan hän pysyi edelleen varovaisena, ennen kuin totesi, että taitoi olla turvallista istua täydellä painolla.

”Vastaapa tähän kysymykseen. Pidätkö sinä teestä?” punahiuksinen mies kysyi katsoen Alicea suoraan silmiin pöydän yli. Jos mies oli kuka tyttö tämän oletti olevan, vastaus olisi hyvin tärkeä.

”Pidän”, Alice vastasi. Ei se aivan valhettakaan ollut, kyllä hän joi teetä aina, jos joku muu vain sitä hänelle keitti. Itse hän oli liian laiska nousemaan ja kävelemään hanalle puolen metrin päähän ottamaan vettä.

”Miksi sitten et juo?” miehen silmistä kuvastui epäilys. Jälleen pöytää vasten kuorsaava nainen avasi suutaan.

”He- se on hyvä kyhymyh.”

Alice kurtisti kulmiaan. Hänhän oli vasta istuutunut. Eikö suoraan teekupin ottaminen – etenkään kun tyttö ei edes ollut vielä aivan varma siitä, keitä hänen seurassaan olevat henkilöt olivat – olisi ollut aika tungettelevaa? Alice esitti mielipiteensä ääneen.

”Ei teen juominen voi olla tungettelevaa”, hattupäinen mies antoi olettaa, ettei Alicen lauseessa ollut mitään järkeä.

”Se sen sijaan, ettet ole ollenkaan kiinnostunut siitä, keitä me olemme, on”, ruskeahiuksinen mies sanoi selvästi jokseenkin loukkaantuneena. Hänellä oli kädessään teekuppi, tai se mitä teekupista on jäljellä ilman pohjaa ja hän yritti kovasti kaataa siihen lisää teetä. Yritys kuitenkaan ei näyttänyt hetkeäkään siltä, että se voisi onnistua.

”Anteeksi. Saanko arvata?” Alice kysyi, sillä hän halusi testata itseään. Luvan hän oletti saavansa sillä, että pöytää vasten makaava nainen huiskautti kättään.
”Ensiksi. Hatuntekijä”, tyttö sanoi ja katsoi suoraan pöydän toisessa päässä olevaa punahiuksista miestä. Hän jatkoi: ”Toiseksi... Unelias hiiri.” Alice siirsi katseensa naiseen.

”Kolmanneksi. Jänö”, hän sanoi ja katsoi lopulta tuolin päässä istuvaan ruskeahiuksiseen mieheen.

”Kas! Yksi kolmesta oikein”, pitkäkorvainen mies katsoi häneen hieman ilkeästi.

”Äläh nyd. Muudkin Alichet ovat hanoneet noin”, nainen sanoi pöytää vasten.

”Joten voimme olettaa, että omalla mittapuullaan hän on oikeassa”, violettihiuksinen nainen oli kohattautunut käsiensä varaan ja veti hieman hiuksiaan pois silmiltään, jotta pystyi katsomaan Aliceen.

”Olen Dorian”, hän sanoi ja päästi kasvoilleen pienen hymyn, joka syntyi lähinnä asteen tai pari ylöspäin kaartuneista suupielistä.

”Maurice. Ei mikään jänö”, pitkäkorvainen mies töksäytti ja heilautti päätään taaksepäin kädet ristissä ja tuijotti suoraan Alicen silmiin uhmakkaasti, kuin esittäen haasteen. Alice tyrskähti kätensä takana, jälleen kerran naamioiden sen yskähdykseksi. Tämä ei kuitenkaan tainnut ainakaan aivan täysin mennä läpi Mauriceen.

Tai sitten miehen ilme johtui vain syystä, jonka takia Maurice tunnettiin yhtenä Ihmemaan idiooteista: hän oli julkeampi kuin kukaan muu. Hän oli tehnyt epäkohteliaisuudesta oman taiteenlajinsa. Hänen tiedettiin kunnioittavan Hatuntekijää, Doriania ja Cavania, mutta heidän lisäkseen hän jaoitteli ihmiset niihin, joista hän piti, ja niihin, joista ei. Hän piti Tomista ja kai jossain määrin Tyystäkin. Cecilestä ja Peteristä enemmän kuin monista. Hän ei itse ollut myöntänyt pitävänsä yhdestäkään Alicesta, mutta ainakin ensimmäisestä ja toisesta hän ajatteli selvästi korkeasti. Ja aika pitkälti siihen se jäikin. Oli melkein ihme, ettei Maurice ollut vielä saanut kutsua oikeudenkäyntiin hänen majesteettinsa herttakuningattaren toimesta.

”Eli Hatuntekijä oli oikein?” Alice kysyi. Hattupäinen mies nosti vapaalla kädellään – toisessa oli teekuppi – aavistuksen silinterinsä lieriä, sulki silmänsä ja nyökäytti tuskin huomattavasti.

”Ebenezer”, mies totesi.

”Mutta kyllä minua Hatuntekijäksikin sanotaan”, hän jatkoi.

”Ja nyt, tyttö – poika, kumpi vain, ota teetä”, Hatuntekijä työnsi käsivarrenmitallaan viisi teekuppia lähemmäs Alicea. Osalla kupeista oli aluset, osilla ei, ne olivat halkeilleita ja vanhoja, puolityhjiä, puolikkaita... Mutta puhtaita. Ainakin suurimmaksi osin.

Alice otti sen, mikä oli melkein kokonaan täysi ja ehjempi kuin muut.

Tyttö maistoi siemauksen ja sai estettyä värähdyksen, joka oli lähtemässä hänen selkäpiistään.

”Onko... Onko sokeria? Tai hunajaa?” hän kysyi. Tee oli suoraan sanoen kitkerää. Hän ei ollut juonut mitään sellaista kotona.

”On”, kuului vastaus kolmesta suusta yhtä aikaa, mutta mitään ei tapahtunut. Hetken täydellisen hiljaisuuden jälkeen Alice rykäisi. ”Voisinko saada sitä?”

Dorian työnsi hunajapurkin lähemmäs ja liutti pöytää pitkin veitsen, jonka oli ilmeisesti nostanut maasta.

Cavan oli saanut poltettua piipullisensa loppuun ja oli työntänyt piippunsa takaisin takkinsa syvyyksiin. Hän oli sulkenut silmänsä ja laski numeroita alaspäin.

”Neljä. Kolme. Kaksi. Nyt”, kun sana ”nyt” pääsi miehen huulilta, Cecile ilmestyi täsmälleen samaan aikaan monta kertaa Cavanin kokoisena tämän vierelle. Kissankorvainen mies ojensi jotain. Se oli keksi.

”Miksi minun pitää? Sinähän pystyisit muuttumaan vaikka ilman”, Cavan nurisi, mutta mursi silti palan itseään isommasta keksistä ja söi sen. Hän tunsi nykäisyn päälaellaan ja oli pian kasvanut suurinpiirtein Tyyn kokoiseksi, mikä sekin oli veijarikissaa vain kyynärpäähän. Hän totesi, että sai luvan riittää.

”Minä muutuin viimeksi. Huomaatko, viikseni alkavat häivyttyä”, Cecile nyökäytti hyväksyntänsä toisen miehen koolle ja sipaisi kädellään poskiaan pitkin.

”No katso minua! Minulla on kohta jalat”, vihreähiuksinen mies, joka oli äkkiä jotenkin enemmän miehen näköinen kuin aikaisemmin, sanoi ja viittasi takkinsa peittämäksi jäävään alaruumiiseensa.

Miehet olivat hetken hiljaa, minkä aikana he tuntuivat pääsevän yhteisymmärrykseen, ja joka päättyi siihen, että he molemmat naurahtivat.

”Joten. Olikos se sininen?” Cavan kysyi ja vilkaisi Cecileen sivusilmällä. Cecile ei vastannut mitään, mutristi vain hieman huuliaan. Hän oli varmasti ainut, joka pystyi tekemään sen samalla kuin hymyili.

”Minulla oli sinulle asiaa jo aiemminkin”, pinkkitukkainen mies sanoi ja istahti kivelle, heilautti häntänsä etupuolelleen ja alkoi silittää sitä.

”Tiedän”, Cavan sanoi. Tietysti hän tiesi. Sillä nyt, kun hän ei polttanut, Cavan tiesi kaiken, mitä on mahdollista tietää. Se ei kuitenkaan vaikuttanut hänen puheeseensa. Hän ei aikonut vastata kysymyksiin, joita hänelle ei esitettäisi, vaikka hän tiesikin niihin vastaukset ja sen, kuka ne haluaisi tietää.

”Täällä on taas Alice. Muttei ensimmäinen”, Cecile aloitti ja piti hetken taukoa. Cavan odotti kärsivällisesti.

”Onko mahdollista, että ensimmäinen ei tule takaisin?” mies kysyi ja katsoi toista keltaisilla kissansilmillään.

”Aah... Olet selvästikin taas puhunut Dougille”, Cavan vastasi ja piti hengitystauon, jollaiset olivat ilmeisesti syntyneet hänen puheeseensa liiallisen piipunpolton takia.

”On. On mahdollista, että ensimmäinen ei tule takaisin. Mutta on myös hyvin mahdollista, että hän tulee”, mies sanoi.

”Sinähän haluat kysyä vielä jotain muutakin, etkös?” Cavan jatkoi ja katsoi Cecileen merkitsevästi. Cecile oli hiljaa.

”Sinä... Sinä et vastaa siihen”, kissankorvainen mies sanoi lopulta. Cavan totesi, että ei sitä koskaan tiennyt ennen kuin yritti.

”Mikä tuhosi Ruudun maan ja ovatko heikäläiset elossa?” Cecile katsoi tiiviisti Cavaniin, joka hymyili hieman ilkeästi.

”Sinähän tiedät sen kuitenkin, vai mitä?”