30. luku

Oven sulkeuduttua ei kestänyt kauaakaan, kunnes Alice huomasi sen. Hän tunsi kääntymättäkin, ettei ollut huoneessa yksin.
Kääntyessään Alice sai huomata, että lasipöytä oli hävinnyt keskeltä huonetta. Sen tilalla oli suuri, pehmeän näköinen nojatuoli, jolla istui ruskeahiuksinen nainen. Nainen katseli Alicea tuskin aavistuksen verran hymyillen.
Hän näytti hyvin... tavalliselta. Hän oli keski-ikäinen, hänellä oli farkut ja teepaita, jonka päällä oli villatakki. Jos nainen olisi tullut vastaan kadulla eikä maailmojen rajalla sijaitsevassa huoneessa, Alice ei olisi vilkaissut häneen kahdesti. Nainen oli Alicelle täysin vieras, hän ei uskonut koskaan nähneensä tätä. Silti, Alice uskoi tietävänsä tismalleen, kuka nainen oli.
”Hyvä että pääsit pois turvallisesti”, nainen sanoi yksinkertaisesti, kuulostaen siltä ettei minkäänlaisia esittelyjä tai selityksiä tarvittu.
”Kiitos”, Alice nyökkäsi hänelle.
Hetki kului ja molemmat katsoivat toisiaan.
”Mitä teet täällä?” Alice kysyi lopulta, sillä hän ei uskonut kellomestarin ilmestyvän aivan jokaiselle Alicelle, sen verran hän oli jo ymmärtänyt naisen tahtovan pysyä erosta Ihmemaan asioista.
”Hm? Otan avaimesi”, kellomestari vastasi kuin se olisi ollut itsestäänselvää ja ojensi kätensä Alicea kohti. Alice puristi edelleen pientä hopea-avainta nyrkissään.
Alice rypisti otsaansa. Hän uskoi tarvitsevansa avaimensa, jos tahtoi koskaan palata Ihmemaahan.
”Usko pois, et tahdo”, kellomestari sanoi ja ojensi kättään hieman vaativammin.
Tällä kertaa Alice näytti yllättyneeltä. Aivan kuin kellomestari olisi lukenut hänen ajatuksensa.
”Ensinnäkään, kenenkään ei tarvitsisi kulkea Ovesta kuin kahdesti, ensin päästäkseen jonnekin toisaalle ja sitten palatessaan tajuttuaan, ettei se sittenkään ollut se, minne hän kuului”, kellomestari sanoi, mutta Alice ei näyttänyt vakuuttuneelta.
”Hyvä on, ehkä minulla ei ole oikeutta saarnata tuosta asiasta. Mutta ihan tosi, et oikeasti tahdo takaisin. Ihmemaata ei ole enää kauaa, ja sen jälkeen poukkoilisit vain tyhjyydessä ellet kuolisi sillä hetkellä kun astut Ovesta. Joten parempi että annat sen minulle, ettei vahingossakaan satu mitään”, nainen näytti tyytyväiseltä Alicen lopulta astuttua muutaman askelen lähemmäs ja pudotettuaan avaimensa hänen käteensä. Kellomestari pisti sen pois, villatakkinsa taskuun.
Alice tunnisti takin, nyt katsoessaan sitä hieman tarkemmin.
”Siskollani on samanlainen”, hän totesi koska ei tiennyt oikein mitä muutakaan sanoa.
”Kas. Muodostettu varmaan hänen muistoistaan, nämä vaatteet eivät tarkalleen ole minun, Aika valitsi sopivat jotta en näyttäisi sinulle vieraalta”, kellomestari kohautti harteitaan.
Tuskinpa Alice olisi tosin kummastellut vanhanaikaisia röyhelöpukujakaan, olihan hänellä itselläänkin edelleen päällään sama sininen mekko kuin hänen saapuessaan Ihmemaahan.
”Noh, nyt ainut mikä minua kaduttaa on se, että en ole saanut avaimia muilta Aliceilta kuin sinulta – ja tyttäreltäni tietysti – mutta ei voi mitään, Aika ei puhu minulle enää juuri ollenkaan”, kellomestari huokaisi ja viittasi kädellään huolettomasti sivulleen.
”Toivottavasti suurin osa heistä on hävittänyt ne”, hän jatkoi mutta Alicen katse seurasi jo naisen kättä, ja tytön silmät laajenivat yllätyksestä. Vasta nyt Alice näki minut, vaikka olen ollut läsnä koko ajan. Hän ymmärsi kuitenkin jopa yllättävän nopeasti, kuka olin.
”Se mitä sanoin silloin – Hatuntekijän luona... Ajan tappamisesta, se on pelkkä sanonta”, Alice änkytti kiireisen oloisena.
Kellomestari yritti selvästi pidätellä naurua, nainen oli aina pitänyt Aikaan liittyvistä vitseistä.
”Tiedän”, vastasin Alicelle.
”Joten... Kaikki hyvin?” Alice kysyi hieman arasti.
Kellomestari naurahti ja nyökkäsi puolestani.
”Ei hätää, hän ymmärtää kyllä alueelliset erot”, nainen hymyili.
”Alkaa pikku hiljaa olla aika”, sanoin hiljaa kellomestarille.
"Kummalla meistä?” oli hänen vastauksensa, ja vaikka nainen hymyili edelleen, hän oli oikeastaan hieman huolissaan. Ilmeestäni hän ymmärsi, että kummallakin heistä.
”Alice... Kun kaveeraa Ajan kanssa, se helpottaa elämää kummasti. Mahdollistaa monia asioita. Kuten vaikka sen, että käytännössä voisimme viettää tässä hetkessä ikuisuuden ja aika ei liikkuisi ympärillämme ollenkaan, mutta sillä olisi seurauksensa. Siksi Aika ei teekään mitä muut käskevät.”
”Mutta katsos, minun ei oikeastaan pitäisi olla enää täällä, tarkoitan sinun ajassasi. Tulin ylämaailmaan muutama vuosisata sitten ja olen jo kuollut. Aika suostui kuitenkin tuomaan minut tänne, koska... Hmm, noh... Sanotaanko että tunsin vastuuta sinusta, ethän olisi täällä ilman tytärtäni”, kellomestari ei ollut Alicesta erityisen pelottava, mutta tyttö taisi ymmärtää miksi Ebenezer sanoi pelänneensä häntä.
Hänellä oli hyvin suuri valta, ja hän suhtautui siihen niin arkisesti, aivan kuin aikamatkustuksessa ei olisi ollut mitään sen ihmeempää kuin lähikaupasta hiivan hakemisessa, jos se pääsee loppumaan kesken leipomisen. Kellomestari kohteli aikaa samalla tavalla kuin hiivaa. Jos se pääsi loppumaan, hän hankki lisää. Kellomestarin ei tarvinnut välittää omasta kuolevaisuudestaan, jos hän halusi tehdä jotakin. Ja juuri se oli omalla tavallaan selkäpiitä karmivaa, vaikka Alice olikin nähnyt viimeisten viikkojen aikana monenmoista, jopa melkein kuolemattomia ihmisiä.
”Meidän molempien pitäisi kuitenkin pian palata, tämä tila on vielä osittain yhdistynyt Ihmemaahan. Joten haluaisitko kysyä jotain, ihan mitä vain? En ehkä ole tehnyt minkäänlaista sopimusta Ajan kanssa, mutta hän kertoo minulle kyllä useimmiten, jos tahdon tietää jotain”, kellomestarin hymyssä oli oikeastaan jopa jotain äidillistä, mikä yllätti Alicen vielä kertaalleen.
Kellomestari oli paljon ystävällisempi kuin Alice oli ajatellut.
”Mitä hatuntekijöille tapahtui, tapoitko sinä heidät?” Alice kysyi peläten jo hetken olleensa liian suorapuheinen, sillä kellomestari näytti ensimmäistä kertaa hölmistyneeltä.
”No... En suoranaisesti. Minä en tehnyt mitään. Mutta... Kyllä, voitaisiin sanoa että se oli seurausta minun teoistani”, kellomestari ei ollut kovin tyytyväinen joutuessaan puhumaan hatuntekijöiden kohtalosta, mutta hän oli luvannut vastata Alicelle, jos vain tiesi vastauksen.
Kellomestari ei ollut odottanut Alicen kysyvän hatuntekijöistä. Hän oli ajatellut, että kenties Alice varmistaisi viimeinkin oliko Ihmemaa todellinen vai näkikö tyttö vain unta, mutta tällä hetkellä Alice oli unohtanut koko asian, kuten hän oli monesti unohtanut ajatella sitä aikanaan Ihmemaassa.
”Jubjub-lintu, pöyrtäjä ja pekoralisti... Tiedätkin niistä varmaan?” kellomestari kysyi ja jatkoi heti Alicen nyökätessä: ”Ne ovat hyvin vahvoja ja tuhovoimaisia, mutta koska pidin ne aisoissa, Ihmemaata ei kohdannut hävitys. Kun ne kuitenkin kuulivat, että olin lähdössä, ne eivät pitäneet siitä. Yhtään. Ajalta kuulin, että ne aloittaisivat todennäköisesti tahdostani huolimatta sodan, ja niin kävi. Hatuntekijät kärsivät eniten, sillä he asuivat silloin Tolkin metsässä. Yhdenkään ei olisi pitänyt kyetä selviämään siitä, mutta – hmmm – toisaalla tarvittaisiin vielä Ajan mukaan Ihmemaalaista Hatuntekijää. Etsin käsiini ensimmäisen hatuntekijän jonka tapasin, nuoren pojan, ja annoin hänelle hattuni kiitoksieni kanssa. Sillä olen minä kiitollinen hatuntekijöille, he olivat oikein hyviä minulle, mutta...”
Alice pystyi täydentämään lauseen ilman kellomestariakin. Ainut aikajatkumo, jossa hirviöt eivät aloittaisi sotaa, joka tuhoaisi hatuntekijät, olisi sellainen, jossa kellomestari jäisi Ihmemaahan eikä hän halunnut tehdä sitä. Alice ei sanonut mitään, vaikka hän olisikin tuominnut kellomestarin käytöksen nyt, ei se olisi muuttanut vuosia sitten tapahtunutta.
”Jubjub-lintu, pöyrtäjä ja pekoralisti tunnistaisivat hatun ja säästäisivät tuon pojan, olin varma siitä. Ja olin oikeassa. Itse asiassa ne tekivät enemmänkin kuin säästivät pojan, ne rauhoittuivat ja lopettivat sodan. Ne kuitenkin vaativat saada lähteä kanssani. Kun kuljimme kellotornini Ovesta ja poistuimme Ihmemaasta, tornini kuulemma romahti hetkessä ja Ovet singahtivat ympäri Tolkin metsää, juurtuen maahan ja puihin ja ilmaan”, kellomestari lopetti tarinansa.
Hän ei ollut ilmeisesti kovin ylpeä teoistaan, mutta toisaalta hän vaikutti myös siltä, ettei olisi muuttanut asioita, jos olisi voinut. Eikä sitä tiennyt, Alice ajatteli, kenties hän olisi pystynytkin, pystyihän hän sentään matkustamaan ajassa.
”Vastasiko tämä kysymykseesi?” kellomestari hymyili jälleen, vaikkakaan ei ehkä aivan yhtä huolettomasti kuin yleensä.
”Vastasi, kiitos”, Alice nyökkäsi ja yritti hymyillä hänkin.
”Mutta mitä tarkoitit sillä, että Hatuntekijää tarvittaisiin vielä toisaalla?” tyttö kurtisti kulmiaan mietteliään näköisenä.
Ajalla on vielä käyttöä heille toisaalla. Niitä sanojahan Cavankin oli käyttänyt.

”Alice, se on jo toinen tarina, en usko että meillä on enää aikaa sille”, kellomestari sanoi ja vilkaisi minua.
”Meidän on aika palata kotiin”, nainen sanoi ja hymyili.
Alicen oli siis tullut aika myöntää eräs asia.
”Minä en tiedä mistä näistä ovista minä tulin tänne”, Alice sanoi tuntien itsensä eksyneeksi lapseksi kaupassa, joka pyysi myyjää kuuluttamaan hänen vanhemmilleen, millä kassalla hän heitä odottaisi.
”Tarvitseeko sinun, jotta tietäisit mistä mennä ulos?” kellomestari hymyili ja nautti selvästi jälleen Ihmemaan logiikan käytöstä pitkästä aikaa.
”Älä huoli, kulje vain mistä tahansa Ovesta ja usko, että se vie sinut takaisin kotiin”, kellomestari nyökkäsi ovien peittämää seinustaa kohden.
”Olen ollut poissa kauan, jos tämä ei ole unta minut on varmaan jo ilmoitettu kadonneeksi, kenties kuolleeksi” Alice totesi hiljaa ääneen avatessaan yhden lukottoman oven ajatellessaan mahdollisimman kovasti, että pääsisi sitä kautta kotiin.
”Ei mitään hätää, Alice Liddell. Saat huomata, että Aika on sinun puolellasi”, kellomestari hymyili ja vilkutti Alicelle.
Tyttö nyökkäsi kohteliaasti hyvästiksi sulkiessaan oven perässään, jääden sitten sysipimeään. Oven sulkeutuessa kellomestari palasi ajan halki takaisin omaan aikaansa.
Alicen ei tarvinnut odottaa pimeässä kauan, ennen kuin hän tunsi nykäyksen ja oli kuin maailma olisi pyörähtänyt ylösalaisin ja Alice tippui pimeyden halki korkealle ylöspäin, näkemättä edes omaa käsivarttaan. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hänen vauhtinsa hidastui ja Alice mietti jo, oliko pysähtynyt kokonaan, kun hän tunsi tömähtävänsä jotakin vasten.