Alicen
silmät rävähtivät auki. Hän kuitenkin nopeasti siristi ne
takaisin kiinni, sillä hän katsoi melkein suoraan aurinkoon ja valo
oli liian kirkasta.
Alice
makasi maassa. Ruohikolla, yksinäisen puun alla. Hänen selkäänsä
koski. Hän kuuli vähän matkan päässä virtaavan joen.
Hitaasti
Alice nousi istumaan ja katsoi ensin ympärilleen, sitten itseään.
Häneen sattui, mutta ei mitenkään mahdottomasti, mikään ei ollut
poikki. Röyhelöisestä mekosta ei ollut tietoakaan, hänellä oli
jaloissaan vanhat tennarit umpisolmulla ja hänen vaaleat hiuksensa
olivat poninhännällä. Niitä ei pitänyt ylhäällä äidin isältä
saatu hiusnauha vaan tavallinen, yksinkertainen ja hieman tylsä
ruskea ponnari. Hänen oli täytynyt nukahtaa puussa istuessaan ja
herätä pudotessaan sieltä, muutakaan hän ei keksinyt.
Alice
katsoi jälleen ympärilleen. Aurinko oli vielä korkealla, oli
korkeintaan iltapäivä.
Tyttö
nousi seisomaan ja horjahti, haki tasapainonsa uudelleen ja oli hyvin
kiitollinen siitä, ettei nurmi ollut enää märkä viime päivien
sateen jäljiltä, tai hän olisi varmasti jo luisunut vahingossa
jokeen.
Alice
kulki metsikön laitaan. Hänen oli pakko käydä katsomassa,
löytäisikö hän puunjuurakosta kaninkoloa. Vaikka hän katseli
ympärilleen kuinka tarkasti ja yritti muistella, missä kohdassa
kolo oli ollut, hän ei löytänyt sitä. Niinpä hänen täytyi vain
palata takaisin isoisänsä talolle.
Matka
tuntui omituiselta. Alice katseli vähän väliä ympärilleen.
Kaikki näytti aivan tutulta, täsmälleen samalta kuin
aikaisemminkin. Alice hätkähti hieman nähdessään isoisänsä
talon muurilla makaavan kissan, mutta tajusi sitten, että sehän
olikin naapurista. Kissa venytteli unisesti eikä lähtenyt edes
karkuun Alicen avatessa portin ja kulkiessa pihan poikki.
”Hei?
Tulin takaisin!” Alice huikkasi eteisessä ja potki kengät
jaloistaan. Hän odotti jännittyneenä, mutta kukaan ei rientänyt
ottamaan häntä vastaan.
Miksi
olisi? Eihän hän ollut ollut poissa kuin muutaman tunnin ja hän ei
ollut enää pikkutyttö, totta kai Alice osasi huolehtia itsestään.
Alice
vilkaisi keittiöön. Uunin päälle oli nostettu pellillinen
suklaa-kaurakeksejä ja toinen, aivan aavistuksen palanut satsi oli
pöydällä. Edith oli siivonnut leipomisensa jäljet, vain jauhoinen
esiliina oli huolimattomasti jätetty penkille.
Alice
tarkisti seuraavaksi olohuoneen, jossa Harry, Arthur ja Edith kaikki
olivatkin. Harry pelasi edelleen, Arthur oli ilmeisesti tullut
sisälle ja ollut lukemassa mutta nukahtanut sohvalle ja Edith
kuunteli musiikkia nappikuulokkeista samalla kun piirsi nojatuolissa
kansio polviaan vasten tuettuna. Harry ja Edith huomasivat Alicen ja
tervehtivät häntä ensin pikaisesti, kunnes molemmat lopettivat
mitä olivat tekemässä ja alkoivat huolestuneina kysellä, oliko
hänellä jokin hätänä, sillä Alice oli huomaamattaan alkanut
itkeä.
Alice
ei tiennyt, mikä hänellä oli. Ei hän ollut tuntenut koti-ikävää
koko aikana, hän tuskin oli muistanut tai ajatellut perhettään.
Nyt hän kuitenkin itki, aivan iälleen sopimattomasti, nähdessään
sisaruksensa.
”Alice,
mikä on? Olet muuten aivan naarmuilla...!” Edith tuli silittämään
häntä Harryn hakiessa paperia silmien kuivaamiseen.
”T-
tipuin puusta”, Alice päätyi lopulta sanomaan, sillä ei hän
osannut antaa muutakaan järkevää selitystä. Ei hän voinut sanoa
että hänestä tuntui kuin heidän viimetapaamisestaan olisi
viikkoja ja siksi hän itki.
”No,
mitäs! Isosisko ei osannutkaan olla varovainen”, Edith
yritti virnistäen mutta vetäytyi kuitenkin nopeasti huomatessaan,
ettei hänen piristysyrityksensä tehonnut ja Alice näytti
entistäkin itkuisemmalta, jos mahdollista.
Harry
tuli takaisin paperin kanssa ja Edith loi häneen toivottoman
katseen. Valitettavasti Harry ei tiennyt yhtään sen paremmin, mitä
tehdä, sillä hän ei ollut lohduttanut itkevää pikkusiskoa moneen
vuoteen.
Alice
yritti hymyillä osoittaakseen, ettei hän itkenyt koska häneen
olisi oikeasti pahasti sattunut. Kesti kuitenkin vielä aikansa
kunnes hän sai kyynelensä tyrehtymään ja sillä välin Arthur oli
herännyt, yhtä neuvottomana kuin loputkin sisaruksensa. Edith oli
hakenut Alicelle leipomansa keksin ja keitti parhaillaan teetä,
kenties ne auttaisivat.
Kello
tuli neljän ja isoisä sekä Lorina palasivat kaupungilta. Alice ei
enää itkenyt ja näytti jo paljon paremmalta, he olivat Edithin
kanssa pudistaneet ne muutamat verinaarmut jotka hän oli pudotessaan
saanut ja kaikki neljä istuivat olohuoneessa ottaen saapujat vastaan
teen ja keksien kanssa.
Isoisä
kertoi käyneensä kaupungilla aivan erityisestä syystä – hänen
edesmenneen vaimonsa, Charlotte-kullan kuolemasta olisi huomenna
kulunut tasan kolme vuotta, joten hän ajatteli että he voisivat
kaikki käydä ensin vierailemassa hänen haudallaan ja sen jälkeen
tehdä pienen kalastus- ja uintireissun läheiselle järvelle, vanha
mies oli varma että hänen vaimonsa olisi halunnut heidän tekevän
jotain mukavaa. Isoisä oli käynyt ostamassa tarvikkeita reissua
varten.
Alice
Liddell siis sai odottamansa uintireissun.
Kesä
kului. Henry ja Hanna Liddell palasivat takaisin kotiin ja heidän
lastensa oli aika lähteä mummolasta. Lapset lupasivat vierailla
seuraavana kesänä, mikä näytti ilahduttavan isoisää oikein
kovasti. He pitivät yhteyttä koko vuoden ja seuraavana kesänä
koko Liddelin perhe palasi kuin palasikin maalle.
Kukaan
heistä ei tosin ollut iloinen, sillä he olivat tulleet
osallistumaan isoisän hautajaisiin. Thomas Liddell haudattiin pienen
maalaiskylän kirkkomaalle rakkaan vaimonsa viereen mitä kauneimpana
kesäpäivänä.
Ainoana
lapsena Henry peri lapsuudenkotinsa ja vanhempiensa koko omaisuuden.
Koska hänellä ei ollut sydäntä myydä taloa, se pistettiin
kaikkine kalusteineen vuokralle. Vain Thomasille ja Charlottelle
kuuluneet henkilökohtaiset tavarat he kävivät keräämässä ja
asettelivat hiljaisina huolellisesti pahvilaatikkoihin. Lapset saivat
ottaa jotakin muistoksi, jos halusivat.
Alice
päätyi ottamaan ison osan isoäitinsä satukirjoista, hän ei vain
voinut jättää niitä pölyttymään laatikkoon. Hän otti myös
”Alicen seikkailut Ihmemaassa”, sillä eritoten siitä kirjasta
hän ei voinut luopua. Loput tavarat vietiin varastoon.
Elämä
jatkui. Samana vuonna Harry muutti pois kotoa, Lorina seuraten pian
hänen jälkeensä Ei kulunut kauaakaan kunnes Arthur ja Alicekin
olivat muuttaneet pois ja lopulta oli Edithin vuoro.
He
opiskelivat, menivät töihin ja saivat omat perheensä, tulivat itse
vanhemmiksi ja lopulta, vuosien ja vuosien kuluttua, olivat itse
isovanhempia.
Ensimmäiset
vuodet Alice melkein vielä odotti päätyvänsä takaisin
Ihmemaahan, mutta ajan myötä se ei enää tuntunut mahdolliselta,
sillä olihan hän jo aikuinen ja sellaiset seikkailut kuuluivat
muutenkin satukirjojen sivuille, eivät tosielämään. Alice
muisteli aina silloin tällöin Ihmemaata. Hän ei edes tiennyt,
uskoiko hän itse kyseessä olleen uni vai ei, eikä hän koskaan
puhunut niistä parista viikosta – tai mahdollisesti nukkuen
vietetystä tunnista – kenellekään.
Elämänsä
loppuun asti Alice Liddell muisteli lapsuuttaan, sisarustensa ja
isovanhempiensa kanssa maalla vietettyjä kesäpäiviä suhtautuen
niihin lämmöllä, ja samalla lämmöllä hän suhtautui Ihmemaahan,
oli se sitten unta tai totta. Eikä Alice Liddell enää koskaan
palannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti