28. luku

Yhteispäätöksen aika oli tullut ja Kinsey tunsi itsensä petetyksi. Hän oli hyvin yllättynyt Claverin sanoessa puolustavansa herttakuningatarta.

Kinsey oli vallanhaluinen ja kiero, ja hän oli jo vuosia sitten ymmärtänyt että hänen ja hänen lastensa tavoitteet olivat selkeästi eri. Ristikuningas oli toivonut lapsiaan kasvattaessaan että nämä kasvaisivat hänelle uskollisiksi pelinappuloiksi, mutta hän ei ollut tyhmä ja tiesi hyvin, että Greene ja Gleddis olivat täysin valmiita vastustamaan häntä. Juuri siksi Kinsey olikin alkujaan ehdottanut lasten lähettämistä naapurimaihin – jotta hänen suurimmaksi uhakseen kokemansa kaksi ihmistä olisivat kaukana hänestä ja hänen kruunustaan.

Mutta Claver ei ollut Kinseystä koskaan ollut uhka. Ristikuningatar ei ollut kovin omapäinen eikä häntä juuri kiinnostanut valtakunnan hallitseminenkaan, joten Kinsey oli saanut suurimman osan ajasta toimia haluamallaan tavalla ja Claver oli suostuvainen auttamaan häntä useimmissa hänen hankkeissaan, aivan kuten hän oli suostunut tähän kokoukseenkin.

Nyt Claver kuitenkin katsoi miestään tiukasti ja sanoi: ”En todellakaan usko että Quenna on vastuussa mistään, mistä syytät häntä.”

Kinseyn lohdutukseksi mies ei ollut ainoa joka näytti järkyttyneeltä. Quenna tuijotti ristikuningatarta melkein jopa kauhuisampi ilme kasvoillaan. Hän ei osannut suhtautua siihen, että hänen vanhat ”vihollisensa” olivatkin yllättäen hänen puolellaan.

Kaikki ristikuningasta lukuunottamatta tukivat herttakuningatarta ja olivat sitä mieltä, että hän ei ollut vastuussa Ruudun tuhosta eikä häntä tulisi syyttää pelkän luonteensa perusteella. Kinseyn suunnitelma olisi voinut olla pilalla, mutta juuri kun hän kerkesi ajatella niin, Blum otti puheenvuoron ja miehen silmiin syttyi ilkeä kiilto.

”Minä ja veljeni... Ja äitini sekä ristikuningatar... Me olemme keskustelleet meitä kaikkia koskevista asioista. Meidän neljän mielestä on aika antaa vanhempiemme kruunut meille lapsille”, Blum esitti asiansa rauhallisesti ja kuulosti yllättäen siltä, että häntä aivan oikeasti kiinnosti.

Quenna näytti raivostuneelta mutta Reagan rauhoitti hänet nopeasti Haganin yrittäessä samaa.

”Ketkä kannattavat?” Sadey kysyi katsoen vuorollaan jokaista.

Claver, Blum ja Blundel nyökkäsivät. Yetta ja Yevgeny katsoivat toisiinsa kunnes sanoivat että jos Sadey oli sitä mieltä, he yrittäisivät pitää Padasta hyvää huolta. Reagan oli juuri vastaamassa kun Hagan ennätti hänen edelleen.

”Mitä pojalleni tapahtuu?” Hagan kysyi, varmaankin ensimmäistä kertaa eläissään keskeyttäessään jonkun muun. Hän tuli usein vaimonsa keskeyttämäksi, mutta ei se häntä haitannut sillä häntä kuunneltiin silloin kun sillä oli väliä. Quenna ei näyttänyt sitä hyvin, mutta herttakuningatar arvosti ja rakasti miestään aivan oikeasti.

”Mitä tahdot, Reagan?” Greene katsoi ystäväänsä.

”Minä en tarvitse kruunua, jos tahdot saat pitää sen”, Greene jatkoi ja puisti päätään.

Hänelle oli tarpeeksi olla vihreä kuningas, ei hän tahtonut olla vielä herttakuningaskin. Sitä paitsi hän oli enemmän strategisti, hän ei uskonut että hänestä tulisi kaksistakaan hallitsijaa.

”Hienoa, sittenhän voit toimia neuvonantajanani!” Gleddis naurahti veljelleen, joka vastasi tyynesti, että niin hän oli aikonutkin tehdä.

”Jos Greene on tuota mieltä, niin minä otan sitten isän kruunun”, Reagan nyökkäsi hyväksynnän merkiksi ja katsoi isäänsä. Tilanne näytti kelpaavan Haganille ja hänkin nyökkäsi.

Katseet kääntyivät seuraavaksi Quennaan, joka kiristeli hampaitaan. Hän ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän ei halunnut antaa kruunuaan pois, etenkään Gleddisille. Hän vältteli Haganin silmiä mutta heidän katseensa kohtasivat hetkeksi.

”Kulta. On jo aika”, Hagan sanoi lempeästi. Quenna ärähti hänelle mutta huokaisi lopulta ja katsoi vuorollaan Blumiin, Sadeyhin ja Gleddisiin.

”Hyvä on”, hän murahti hampaidensa takaa.

Jäljellä oli enää Kinsey. Greene tiesi että hänen isänsä ei luovuttaisi kruunuaan. Hän oli yllättynyt että Quenna oli valmis siihen, mutta toisaalta herttakuningatarkin osasi silloin tällöin kuunnella järkeä ja toimia kuten hallitsijan kuului, toisin kuin hänen isänsä.

”Ymmärrän. Ette siis usko minua”, Kinsey sanoi ja piti sen jälkeen pitkän tauon, kuin miettiäkseen vaihtoehtojaan.

”Hyvä on. Luovutetaan kruunumme lapsille”, ristikuningas kerkesi tuskin vastentahtoista esittäen sanoa sanoja ennen kuin Claver käännähti katsomaan häntä silmät viiruina.

”Sinä tiedät jotain mitä me emme”, nainen sähisi ja katsoi miestään vailla tippaakaan rakkautta.

”Sinä et ikinä, ikinä suostuisi vapaaehtoisesti tähän. Sinä tiedät jotain mitä me emme”, Claver olisi voinut vaikuttaa vainoharhaiselta, ellei Kinseytä tuntenut. Greene ja Gleddis kuitenkin tunsivat, ja kaikilla muillakin oli jonkinlainen käsitys.

”Äiti on oikeassa. Sinulla ei pitäisi olla syitä haluta tätä”, Greene oli yhtä epäileväinen kuin äitinsäkin.

”Quennan syyttäminen... Tämä kokous... Sinä halusit että näin kävisi, alusta asti”, vihreä kuningas osasi seurata isänsä ajatuksenjuoksua paremmin kuin kukaan muu paikalla.

”Miksi? Mitä sinä hyödyt vallanvaihdosta?” Gleddis kysyi kylmästi.

Jos Kinsey olisi ollut vähemmän itseriittoinen, hän olisi voinut juuri sillä hetkellä tulla ajatelleeksi, ettei kenties ollut ollut kaikkein järkevintä saattaa koko perhettään vastustamaan häntä kuluneiden vuosikymmenien aikana.

”Jotta ymmärrätte mitä hän hyötyy teidän täytyy tietää mitä hän tietää. Joten kuunnelkaa”, kokouksen keskeytti useimmille heistä vieras ääni.

Quenna tunnisti etäisesti molemmat paikalle kirjaimellisesti tyhjästä ilmestyneistä miehistä. Hän oli tavannut kummatkin heistä kerran, toiselle hän oli antanut tehtävän ja toisen hän oli mestauttanut.

Alice nauroi ja taputti käsillään tahtia. Musiikki oli mukaansatempaavaa ja ihmemaalaiset tanssivat hyvin. Nyt Alice ymmärsi mikä ero oli Hatuntekijän teekutsuilla, jotka mies järjesti kotonaan verrattuna siihen, kun hän vain sattui juomaan teetä ystäviensä kanssa. Teekutsuille oli kutsuttu suurin osa Ihmemaasta – paitsi Doug sillä hänen läsnäolonsa olisi estänyt Peterin ja monen muun osallistumisen – ja meno oli sen mukaista. Jos kulki ympäriinsä Ebenezerin talossa, sai huomata että joka huoneessa meno oli erilaista.

Tällä hetkellä Alice istui tanssisaliksi muutetun huoneen reunustalle jätetyllä penkillä ja katsoi muiden tanssia. Muutamat olivat tarjoutuneet soittamaan, kunhan vain soittimet löytyivät ja nehän löytyivät, sillä osa vieraista oli joko hyvin taipuisia tai sitten he vain olivat luonnostaan kuin eläviä ja käveleviä soittimia.

Ihmemaalaiset tanssit olivat villejä ja mukaansatempaavia, ne olivat jatkuvasti muuttuvia ja niissä ei tuntunut olevan selviä sääntöjä, vaikka kaikki näyttivätkin tanssivan selkeästi samaa tanssia. Alicea oli kutsuttu useasti liittymään mukaan, mutta kesti kauan ennen kuin hän viimein suostui, silläkin kertaa lähinnä Tomin ja Tyyn mieliksi.

Kyseessä oli jonkinlainen piiritanssi, jossa pyörittiin ja pienemmät kulkivat letkassa isompien välistä. Kaikki pitivät kiinni toisistaan ja ainut sääntö näytti olevan, ettei naapuristaan saanut päästää irti. Osa pystyi haihtuman osittain, mikä helpotti heidän tanssimistaan, mutta kukaan ei tainnut pystyä samaan kuin Cecile. Tom ja Tyy yrittivät selvästi tehdä tanssista edes hieman helpompaa Alicelle, mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa että ihmisten anatomialla tanssi oli vaikea.

Väsytettyään itsensä ja saatuaan selkänsä hyvin kipeäksi tanssiessaan Alice hoiperteli nauraen pois tanssilattialta. Musiikki oli vaihtunut ja tanssi oli vielä edellistäkin paljon nopeampi, ja kuten Alice huomasi juuri saapuessaan huoneen ovelle joku oli noussut yhdelle penkille seisomaan ja lauloi matalalla äänellä hurjan nopeasti laulun mukana. Alice ei saanut selvää sanoista.

Tyttö hoiperteli käytävää eteenpäin hiljaa itsekseen nauraen ja kurkisteli ohittamiinsa huoneisiin. Yhdessä oli meneillään jonkinlainen runoilta ja Alice näki kuinka Hatuntekijän ympärille oli kerääntynyt paljon innokkaita kuuntelemaan autenttista muinaistarujen ajan runoutta.

Lopulta Alice löysi hiljaisen ja hämärän huoneen, jonka oven vieressä oli tarjoilupöydällinen herkkuja. Oli Ebenezerin leipomia hunajaleivoksia ja korvapuusteja ja tuulihattuja ja paloja vadelmilla koristellusta kermakakusta. Lisäksi oli kolme höyryävää kannullista teetä, joista jokaisen kannun tee höyrysi erivärisenä. Kannujen vieressä oli kermakko ja sokerikko. Niiden takana Alice näki sen mitä oli etsinytkin.

Hän otti sitruunavesikannun ja kaatoi itselleen teekupillisen juotavaa, kun lasejakaan ei ollut saatavilla. Itseasiassa se oli hyvä asia, sillä joko Alice oli löytänyt uuden juoman jota Alicet pystyivät juomaan ilman pelkoa kokonsa muuttumisesta tai sitten jollakin eriskummallisella Ihmemaan lailla sitruunavesi laskettiin teeksi kun se juotiin teekupista, mutta oli syy mikä hyvänsä Alice pysyi saman kokoisena.

Alice istahti penkille ja huoahti, hän hyräili hiljaa piiritanssin laulua ja pyöritteli rauhallisesti teekuppia kädessään. Hänen silmänsä tottuivat huoneen hämärään käytävän valoisuuden jälkeen ja hän tajusi, ettei ollut siellä yksin. Huoneessa oli kolme muutakin olentoa, toinen oli varsin tuttu hiirinainen – jälleen nainen – joka nukkui nurkassa Mauricen sylissä ja kolmas oli kaninkorvainen mies joka istui tuolilla vähän matkan päässä, räpläten taskukelloaan käsissään.

”Hei. Etkö tanssi?” Alice kysyi saadakseen kysyttyä jotakin ja yritti keskittää hämärässä katseensa pieneen mieheen.

Peterin viikset värähtivät.

”En. Minä... en oikein nauti vilskeestä”, Peter sanoi ja katseli ympärilleen, vilkaisten joitakin kertoja Aliceen.

”Onneksi täällä on tällaisia rauhallisiakin soppia. Minulla on kyllä hauskaa”, Alice sanoi hymyillen.

”Hyvä” etten johdattanut sinua painajaiseen, Peter sanoi vain yhden sanan mutta hän kuulosti sanovan paljon enemmänkin.

Peter oli pahoillaan jokaisesta Alicesta, monestakin syystä. Ensinnäkin hän oli pahoillaan Aliceille koska oli tuonut heidät Ihmemaahan, sillä kaikki Alicet eivät olleet nauttineet olostaan ja osa oli käynyt hyvinkin lähellä mestausta. Toisekseen hän oli pahoillaan Quennalle, koska ei ollut onnistunut toteuttamaan kuningattaren yksinkertaista käskyä. Viimeiseksi muttei vähäisimmäksi hän oli pahoillaan itselleen, sillä hän oli jälleen tehnyt turhan reissun ylämaailmaan ja vaarantanut oman elämänsä Ihmemaassa. Ovet, kuten Peter oli vuosien aikana oppinut, olivat herkkiä ja oikukkaita.

Alice tuli lähemmäs ja katsoi Peterin taskukelloa, joka oli nähtävästi myös medaljonki.

”Kuka hän on?” Alice kysyi tutkiessaan taskukellon kannen sisäpuolelle kiinnitettyä valokuvaa naisesta, tai kenties tytöstä, joka hymyili kameralle. Hänellä oli kiharat, olkapääpituiset hiukset ja leveässä hymyssä näkyvät raudat. Kyseessä oli selvästi Alicen maailman koulukuvauksen tarrakuva.

”Äh”, Peter punastui ja sulki kellon, sujauttaen sen sitten nopeasti taskuunsa. Alice jatkoi kuitenkin hänelle kysyvästi hymyilemistä, mikä tuotti tulosta.

”Mary Ann. Hän seurasi minua sinun maailmastasi muistaakseni neljännen Alicen jälkeen”, Peter kertoi yllättävän lempeällä äänellä. Tähän asti hän oli aina vaikuttanut säikyltä ja pelokkaalta, mutta nyt hän oli rauhallinen.

”Kuvan hän antoi samalla kertaa. Siitä on tosin vuosia, hän näyttää hieman erilaiselta”, Peter totesi.

”Hän ei ole täällä enää?” Alice oli kiinnostunut. Samalla kertaa antoi olettaa että Mary Ann oli käynyt Ihmemaassa useammin kuin kerran.

”Välillä”, Peter huokaisi hieman surkeana.

”Mary Ann on kulkenut Ovista edestakaisin aina siitä asti. Ainoa ongelma on vain se... että Ovia on hyvin vaikea hallita. Hän ei itsekään tiedä milloin pääsee tulemaan tänne tai palaamaan takaisin”, Peter oli selkeästi surullinen.

”Näette siis harvoin”, Alice nyökäytti päätään ymmärtäväisesti.

”Mutta jos hän pääsee takaisin, eikö ensimmäisen Alicenkin pitäisi päästä?” tyttö pohti.

”Kenties. Mutta hän on saattanut hävittää avaimensa, Mary Annilla on edelleen omansa”, Peter kohautti harteitaan.

Hän ei kuulostanut siltä, että välitti juuri ensimmäisen Alicen mahdollisesta paluusta tai sen tapahtumattomuudesta. Eikä hän välittänytkään, hän oli kyllä pitänyt ensimmäisestä Alicesta ja oli hänen tehtävänsä etsiä tyttö uudelleen käsiinsä, mutta hän alkoi epäillä ettei koskaan tulisi löytämään häntä enää.

Lisäksi hän oli enimmäkseen pitänyt muistakin Aliceista ihmisinä, ja koska hän ymmärsi ylämaailmaa ihmemaalaisista kenties parhaiten, hän myös ymmärsi että Alicet olivat omia ihmisiään joilla oli omat elämänsä heidän maailmansa ulkopuolella. Peter tiesi siis myös, etteivät Alicet voineet elää Ihmemaassa ikuisesti. Hän kuitenkin saattoi hieman toivoa, että Mary Ann olisi pystynyt siihen, sillä hänhän ei ollut Alice...

”M- millainen hän on?” Alice kysyi nopeasti kun Peterin ilme alkoi muuttua surullisemmaksi. Mies näytti siltä, että hän saattoi hyvinkin itkeä surullisena eikä Alice toivonut häntä itkettää.

”Mukava. Eloisa ja sekaisen järjestelmällinen. Ja hän laulaa kauniisti”, Peter hymyili jälleen.

”Olen tainnut oikeastaan kuulla hänen lauluaan”, Alice muisteli kuinka oli seissyt hiekkatiellä hieman erään ihmemaalaisen kaupungin ulkopuolella ja kuullut kaunista laulua, mutta ei ollut nähnyt laulajaa.

”Onko Mary Ann ollut täällä äskettäin?” Peterin nenä väpätti tavalla, jolla yleensä vain pienten jyrsijöiden nenät väpättivät, ja Alice puri huultaan ettei nauranut sille miltä se näytti kanin kovin ihmismäisillä kasvoilla.

”Oletan. En ole varma”, tyttö vastasi.

Alice pystyi vain arvailemaan, mutta totuus oli, että Mary Ann oli löytänyt joitakin Ihmemaan viikkoja aikaisemmin jälleen Oven ja odottanut Peteriä tämän talolla, mutta kun miestä ei kuulunut hän oli joutunut palaamaan takaisin näkemättä häntä.

”No, näenhän minä hänet vielä myöhemminkin”, Peter huokaisi uudelleen hieman surkeana.

Alice pohti hetken, kunnes hän nousi ylös ja ojensi Peterille kätensä.

”Tule. Minä opetan sinulle yhden ylämaailman tanssin”, tyttö hymyili ja vaikka valkeahiuksinen mies näytti epäröivältä, hän lopulta nousi ja ojensi kätensä takaisin.

Niin Alice opetti Peterille hyvin rauhallisen valssin, jolle he saivat jopa säestyksen hetkellisesti horroksestaan nurkassa heränneeltä Dorianilta, joka oli yllättävän kaunisääninen silloin kun ei kuorsannut. Maurice lauloi hiljaa mukana, mutta vaikutti siltä ettei hän osannut Dorianin valitsemaa laulua täysin ulkoa.

Alice hymyili. Huoneen paksu matto tuntui mukavalta hänen jälleen paljaita jalkojaan vasten ja oli hauskaa nähdä Peterin kaltainen ujo henkilö rentoutumassa, sillä mies selvästi piti tanssista ja laulusta, mutta ei kiireestä. Se oli tosin jokseenkin ironista, sillä Peterillä oli aina kiire kaikkialle ja hän oli jatkuvasti myöhässä.

Yllättäen huoneen nurkassa oli neljäskin henkilö, ja Alice kerkesi säikähtää hieman ennen kuin tunnisti Cecilen kiiluvat kissansilmät. Cecile hymyili kuten hänellä oli tapana, mutta hän silitti häntäänsä hieman hermostuneesti.

”Alice. Anteeksi että häiritsen, mutta voisitko tulla mukaani?” Cecile kysyi hymyillen ja ojensi kättään. Hän onnistui hyvin olemaan näyttämättä ulospäin sitä, kuinka poissa tolaltaan hän oli.

Alice päästi irti Peterin käsistä ja astui kauemmas miehestä, joka tervehti Cecileä nopealla vilkaisulla. He tulivat toimeen mutta eivät varsinaisesti olleet ystäviä.

”Minne olemme menossa?” Alice kysyi ja otti vastaan Cecilen käden. Hän luotti kissamieheen täysin, sillä Cecile oli mukava ja oli auttanut häntä aikaisemmin.

Dorian katseli kauempaa arvioiva ilme kasvoillaan.

”Cavanilla on asiaa sinulle”, Cecile selitti ja kertoi, että hän veisi Alicen Cavanin luokse, sillä Cavan oli tällä hetkellä melko kaukana Hatuntekijän talosta ja jalan sinne kestäisi aivan liian pitkään.

”Hei hei, Alice. Oli mukavaa kun kävit”, Dorian sanoi ja naisen suupielet kääntyivät pieneen, tuskin huomattavaan hymyyn. Maurice ja Peterkin älysivät sanoa hyvästit, vaikka Alice ei tajunnutkaan että kyseessä olivat hyvästit.

”Onko Alice lähdössä?” oviaukkoon ilmestyneistä kaksosista nuorempi kysyi.

”Vain Cavanin luokse”, Alice vastasi tietämättä, että hän ei ollut tulossa takaisin.

”Oikeastaan... Tekin voitte tulla mukaan. Hagankin on siellä”, Cecile näytti pohtivalta ja ojensi toisen kätensä veljeksille. Hän ei ollut koskaan siirtänyt niin montaa muuta ihmistä kerralla, mutta uskoi pystyvänsä siihen.

”Hei hei sitten. Kiittäkää Ebenezeriä loistavista juhlista”, Alice sanoi hymyillen ja nyökkäsi Cecilelle merkiksi, että he voisivat lähteä.

Maailma hämärtyi ja tällä kertaa tunne oli Alicelle tuttu.