29. luku

Cavan oli lähettänyt Cecilen hakemaan Alicea melkein heti saavuttuaan keskelle kuninkaallisten kokousta.

Cavan ei pitänyt hankalista tilanteista, ja tämä todella oli sellainen. Kaikki Hertassa tiesivät että hän tiesi, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Olihan sitä häneltä kysytty, mutta hän ei ollut kertaakaan selittänyt, kuinka hän saattoi osata vastata kaikkein henkilökohtaisiimpiinkin kysymyksiin ihmisistä, joita hän ei ollut koskaan tavannut. Hän ei ollut kertaakaan selittänyt, kuinka hän tiesi mitä ihmiset ajattelivat ja tunsivat, kuinka hän tiesi asioita joita kukaan ei tiennyt, kuinka hän tiesi jopa tulevaisuuden. Kaikki vain olivat hyväksyneet sen, kun eivät olleet vastaustakaan saaneet.

Cavan tiesi, koska kerran kauan sitten kun hän oli ollut nuori ja tyhmä, hän oli halunnut tietää. Yksi tärkeimmistä luonnonlaista jotka sitoivat ihmemaalaisia oli se, että jokaisen tuli tehdä jotain mitä he eivät halunneet. Tämän lain syytä oli, että ihmemaalaisista Alicet olivat vapaudessaan vaikuttaneet lähes jumalallisilta, sillä he eivät tienneet että Ihmemaan ulkopuolella hyvin usein heidänkin oli tehtävä asioita, joita he eivät halunneet.

Cavan oli halunnut tietää, sillä hän oli ollut hyvin kiinnostunut muinaistarujen ajasta ja Ihmemaan historiasta, hän ei ollut niinkään ajatellut tulevaisuutta. Hän oli tehnyt Ajan kanssa sopimuksen – hän lainaisi Ajalle puolet silmistään ja vastineeksi Aika antaisi hänelle osan omasta näöstään. Siten Aika pystyisi edes hetkellisesti seuraamaan maailman tapahtumia kuin tavallinen kuolevainen ja Cavan pystyisi näkemään kaiken mikä tapahtui, kaiken mikä tapahtuu parhaillaan ja kaiken mikä tulee tai voisi tapahtua.

Kenties Ajan innokkuuden sopimuksen muodostamiseen olisi pitänyt varoittaa Cavania, mutta hän ei ollut lainkaan ajatellut mitä sopimus todella tarkoittaisi. He olivat Ajan kanssa sopineet, että ainoa tapa purkaa sopimuksen vaikutus hetkellisesti olisi se, että Cavan polttaisi piippuaan. Cavan oli vihannut piippusavua mutta suostunut, koska uskoi ettei tulisi tarvitsemaan pakokeinoaan. Alle viikossa hänestä oli tullut ketjupolttaja. Hänen näkönsä ja muistinsa olivat molemmat huonoja, mutta tietäminen korvasi aukot hyvin silloin kun hän ei polttanut.

Siitä hetkestä kun sopimus oli solmittu, Cavan oli tiennyt Ihmemaan vääjäämättä lähestyvästä tuhosta. Hän oli tiennyt miksi kellomestari oli lähtenyt ja miksi nainen oli ennen sitä valinnut seuraajikseen kenties kaikkein epäpätevimmän joukon ihmisiä.

Oikeastaan, hän oli ollut jopa yllättyneen iloinen tajutessaan, ettei tiennyt varmuudella mitään Ihmemaan ulkopuolisista asioista. Se oli selvinnyt hänelle kun Quenna Ruudun tuhon jälkeen oli etsinyt hänet käsiinsä – puheet siitä kuinka hän tiesi asioita olivat kiirineet Herttalinnaan saakka – ja antanut hänelle tehtäväksi etsiä kellomestarin, missä nainen ikinä olikaan.

Cavan ei ollut osannut sanoa suoraan, missä kellomestari oli, paitsi että hän oli ylämaailmassa. Sen verran hän oli tiennyt. Hän oli osannut lähettää Peterin Ovelle, joka vei melkein oikeaan paikkaan. Sen jälkeen hän oli ohjeistanut Peteriä Ovelta toiselle, ja jokaisen takaa oli löytynyt Alice Liddell, aivan kuten hän oli sanonut, mutta kertaakaan ei vain samaa tyttöä.

Ja juuri nyt Cavan joutui selittämään kuninkaallisille Ajan kanssaan tekemästään sopimuksesta. Aika oli vannottanut miestä olemaan koskaan kertomatta siitä kenellekään, mutta tällä hetkellä tilanne vaati sitä. Aika ei ollut suoranaisesti sanonut Cavanille, että hänen tuli korjata Blaisen aiheuttama vääristymä ajassa, mutta koska Aika ei myöskään estänyt häntä Cavan arveli toimivansa kuten tämä halusi.

Selitettävää oli paljon ja hänen piti samalla paljastaa joitakin valtionsalaisuuksia.

”Kellomestari nimitti teidät ja poistui joitakin vuosia sen jälkeen Oven kautta ylämaailmaan. Aika varmisti, etteivät häntä siellä koskisi enää Ihmemaan lait, vaan hän muuttuisi aidosti paikalliseksi. Hän teki teistä hallitsijoita, koska ei halunnut itse kuolla Ihmemaan tuhoutuessa, mutta Ihmemaa tarvitsee hallitsijan”, Cavan ei katsonut varsinaisesti kehenkään puhuessaan. Hän näki silmiensä edessä Ajalta saamansa näyn, jossa kellomestari monta vuotta takaperin teki nämä valintansa, aivan kuin se olisi tapahtunut juuri sillä hetkellä.

”Musta ja valkea kuningaspari olivat hänen ystäviään, ja suostuivat tehtäväänsä tietäen mitä se toisi mukanaan. Teidät kellomestari sen sijaan nimitti, sillä hän arveli että teistä ikävin aloittaisi sodan ja hallitsisi pian koko Ihmemaata. Kellomestari ei nimittäin varsinaisesti tahtonut siirtää omaa kuolemantuomiotaan kenellekään mukavalle, mutta vielä vähemmän hän halusi itse tuhoutua Ihmemaan mukana. Siihen nähden olette pärjänneet paljon paremmin kuin hän oletti, vaikka ei hän muutenkaan ollut aivan oikeassa kaikessa.”

”Kiitos Cecile, hyvä veto tuoda kaksosetkin”, Cavan nyökkäsi nopeasti veijarikissan, Alicen ja kaksosten ilmestyessä hänen viereensä.

Cecile nyökkäsi takaisin pienesti yllättyneenä, Cavanilla ei ollut tapana kiitellä muita.

”Kuunnelkaa tekin mitä sanon, teistä on hyötyä”, Cavan lisäsi vielä kunnes jatkoi jälleen pitkää puhettaan.

”Teistä kukaan ei yllättävää kyllä aloittanut sotaa, eikä Ihmemaan tuhokaan tapahtunut läheskään yhtä nopeasti kuin kellomestari luuli. Kyllä, Ihmemaa lähenee vääjäämättömästi tuhoaan, sellainen on unimaailmojen luonne. Tuho ei vain tapahtunutkaan yhdellä kertaa vaan pitkittyneesti, juuri siksi Ruutu hävisi joitakin vuosia sitten. Suurin osa Ruudun maan ihmisistä kuoli, Quelita ja Dymond mukaan lukien. Pelastuneita on kuitenkin enemmän kuin nämä kaksoset” Cavan huitaisi puhuessaan kädellään Tomin ja Tyyn suuntaan ”ja Reagan, he vain eivät ole täällä.”

Muutamien kulmat kurtistuivat Cavanin puhutellessa kuninkaallisia nimillä.

”Voin sanoa sen verran, että selviytyneet selviytyivät vain tuurilla tai koska Ajalla on vielä heille käyttöä toisaalla”, Cavan ei kuulostanut lainkaan väsyneeltä, mutta kenties hieman pitkästyneeltä.

”Nämä kaksoset, Titteli Tom ja Titteli Tyy, alkujaan kotoisin Ruudusta, palasivat entiseen kotimaahansa Haganin pyydettyä heitä tutkimaan maan rauniot uudelleen, tarkemmin kuin kukaan on ennen tutkinut”, Cavan sanoi eikä vilkaissutkaan Haganiin joka näytti hieman nololta – hän ei erityisesti toivonut että hänen tekemisensä tulivat julkiseen tietoisuuteen. Hänelle riitti että Quenna sai edustaa Herttaa juuri siten, kuten kuningatar halusi.

”Kertokaa mitä löysitte. Voi olla että jotkut tahot luottavat teihin enemmän kuin minuun”, Cavan katsoi nyt Tomia ja Tyytä odottavasti.

Tom ja Tyy vilkaisivat toisiaan. Tom nyökkäsi pikkuveljelleen ja antoi siten puheenvuoron hänelle.

”Me... emme löytäneet mitään”, Tom aloitti varovaisesti.

”Ruutuhan näyttää maiden rajalla paljaalta ja tyhjältä, mutta mitä pidemmälle menee sitä tarkemmin sen tajuaa. Ruutua ei ole enää, ei yhtään mitään. Ei edes pienintäkään kiveä maassa”, Tomin oli vaikea selittää sitä.

Oli lähes mahdotonta selittää sellaisille, jotka eivät olleet hävitystä omin silmin nähneet, että Ruudun alueella tuskin enää edes oli maata jolla kävellä.

Hagan näytti olevan avaamaisillaan suunsa kysyäkseen jotain, mutta Cavan ennätti väliin.

”Ja niin. Ruutu on poissa. Sama tapahtuu ennemmin tai myöhemmin kaikkialla Ihmemaassa, ja olemme jo ohittaneet vaiheen 'ennemmin'. Ei kysymyksiä”, Cavan painotti terävästi, sillä Hagan ei ollut ainoa joka näytti siltä että haluaisi sanoa jotain. Kaikki paikalla olijat näyttivät siltä.

”Kukaan teistä ei siis ole syyllinen Ruudun tuhoon. Kukaan ei ole syyllinen Ruudun tuhoon. Jos jotain, teidän tulisi kiittää Quennaa, ei syyttää. Ruudun tuhouduttua herttakuningatar teki jotain mitä kukaan muu teistä ei tehnyt, hän toimi. Hän lähetti erään alaisensa minun kehotuksestani ylämaailmaan kellomestaria etsimään, jotta nainen selittäisi mitä tapahtuu. No, kellomestaria ei löytynyt. Mutta Quenna toi silti Ihmemaahan kenties jotain vieläkin parempaa”, Cavanin silmät käväisivät nopeasti Alicessa.

”Hän toi tänne kellomestarin tyttären, Alice Liddellin. Tyttö seikkaili aikansa ja sujahti lopulta Ovesta takaisin ylämaailmaan ilman, että Quenna sai ainuttakaan vastausta. Hän ajatteli kuitenkin, että Alicen saaminen takaisin Ihmemaahan olisi hyödyllistä, sillä kellomestarin olisi tultava avuksi jos hänen tyttärelleen olisi sattumassa jotain. Sen takia lähetin Quennan palvelijan useita kertoja takaisin ylämaailmaan, etsimään tällä kertaa Alice Liddelliä. Kellomestarin tytärtä ei ole löytynyt uudestaan, mutta uudet Alicet eivät olleet sen huonompia löytöjä. Sillä jokainen Alice muistaa Ihmemaan palatessaan ylämaailmaan. Unohdetuksi tuleminen tarkoittaa häviämistä. Nämä Alicejen muistot ovat lisänneet Ihmemaan elinikää, tai niin Aika ainakin uskoo.”

”Tämä tyttö tässä on kolmastoista Alice, viimeisin Ihmemaahan saapuneista Alice Liddelleistä”, Cavan viittasi Aliceen.

Äkkiä tyttö tunsi kaikkien paikalla olijoiden katseet itsessään, vaikka kukaan oli tuskin vilkaissutkaan häneen aiemmin. Hertasta kotoisin olevat katsoivat häntä kaipaavasti mutta samalla hyväksyen, heille hän ei ollut vieras tai ulkopuolinen samalla tavalla kuin muille. Muut sen sijaan katsoivat häntä tutkivasti ja vaativasti, etsien jotakin.

Alice ei oikein osannut reagoida tuijotukseen sillä hän edelleen kelasi päässään Cavanin tähän asti kertomaa. Tällä hetkellä hänen mielessään jo melkein huusi koko ajan voimistunut ajatus siitä, että entä jos tämä olikin totta?

Ennen kuin Alice tai kukaan muukaan kerkesi avaamaan suunsa, Cavan jatkoi kuuntelemaan pakottavalla äänellään puhumista.

”Joten... Mitä herra ristikuningas hyötyy vallanvaihdosta?” Cavan esitti piikikkäästi kysymyksen, jonka hänen ympärilleen kokoontunut piiri oli jo melkein unohtanut.

”Kellomestari nimitti Tolkin metsälle kaksi paria hallitsijoita, valkeat ja mustat. He, toisin kuin te, tiesivät tismalleen mihin olivat ryhtymässä. Tarkoitus oli, että jos ajan koittaessa teistä ei olisi noussut yhtä inhottavinta, jonka tuhoa Ihmemaan ohella kukaan ei surisi, he ottaisivat vallan teiltä väkisin ja menisivät kaikki yhdessä. Kellomestari ei pitänyt suunnitelmasta, mutta parempi vapaaehtoiset kuin hänen määräämänsä tilanteen uhrit.”

”Valitettavasti jo aikapäiviä sitten kaikki, paitsi musta kuningatar Blaise joko kuolivat tai siirtyivät toisaalle, missä heitä tarvittiin. Miksi, sitä on vaikea sanoa, sillä Aika teki parhaansa suojellakseen heitä. Kenties Tolkin metsän asema Ihmemaan keskuksena järisytti jopa Ajan itsensä voimaa. Kuninkaallisten kuollessa myös Kellotorni rapistui ja Ovet singoutuivat ympäri metsää. Aivan, tiedätte siis että puhun todellakin kauan aikaa sitten tapahtuneista asioista.”

”Yksin Blaisesta ei ollut ottamaan teidän kaikkien paikkaa, mutta hän jatkoi Kellotornin vartioimista, kunnes eräänä päivänä hyvin kauan tehtävänsä aloittamisen jälkeen hän sai vieraan. Tämä vieras vaikutti kohtalaisen mukavalta ja viimein Blaise pääsi puhumaan jollekulle. Ja, niin... Miten on, Kinsey, haluatko kertoa itse loput?” Cavan kohotti kulmiaan ja hänen äänensä särähti ilkeästi kun hän sanoi ristikuninkaan nimen.

Hän katsoi lopulta mieheen, joka ei pitänyt ollenkaan siitä, mitä kaikkea Cavan oli kertonut. Kuinka tuo mies tiesi näin paljon? Ei kai Aika nyt voinut oikeasti hänelle puhua?

”Ilmeisesti et”, Cavan totesi ja kohautti välinpitämättömästi harteitaan jatkaessaan: ”Hassua. En ajatellutkaan niin.”

”Noh, Blaise kertoi sinulle kuitenkin melkein kaiken tämän minkä minä olen nyt kertonut kaikille. Joten mitä sinä olisit hyötynyt vallanvaihdosta?” Cavan esitti kysymyksensä näennäisesti Kinseylle, vaikka se olikin selvästi tarkoitettu muille.

Kaikkien aivot raksuttivat heidän yrittäessään seurata kaikkea kuulemaansa ja yhdistää tarvittavat palaset. Se ei ollut erityisen vaikeaa, mutta tuntui kenties lähinnä uskomattomalta. Greene kohotti yllättyneenä kulmiaan tajutessaan, Gleddis sen sijaan kurtisti niitä.

Claver ei katsonut ensiksi mieheensä vaan käännähti äkisti Quennaan päin.

”Sinähän autat” kyseessä ei ollut kysymys, ja Quenna nyökkäsi, näyttäen yhtä hurjistuneelta kuin Claverista tuntui.

Sen jälkeen, ennen kuin kukaan kerkesi tehdä mitään, ristikuningatar oli jo miehensä kimpussa ja sähisi tälle satuttaessaan häntä miten vain pystyi. Quenna potkaisi Kinseyltä jalat alta, minkä takia mies ei voinut puolustautuakaan kahden kuningattaren purkaessa tunteitaan. Sadey katsoi kylmästi maassa makaavaa ristikuningasta ja Hagan ainoana korttipakan kuninkaana ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen vaimoaan tai Claveria.

Ihmemaalla täytyy olla hallitsija. Kellomestari luopui asemastaan, jotta ei uppoaisi laivansa mukana. Kinsey oli yrittänyt siirtää vastuun lapsille, jolloin nämä olisivat kuolleet Ihmemaan vääjäämättömän tuhon koittaessa ja hänellä itsellään olisi ollut edes pieni mahdollisuus selviytyä, sillä muutama prosentti oli sekin enemmän kuin varma kuolema.

”Hullu nainen! Minähän olisin pelastanut myös sinut! Jopa muut!” Kinsey karjui suojatessaan kasvojaan.

Claver nauroi, ivallista, hurjaa naurua jollaista häneltä ei oltu koskaan kuultu ja joka muistutti niin kovasti Quennan naurua.

”Sinä–! Sinä yritit vain pelastaa itsesi! Tappamalla minun parhaan ystäväni lapset!Tappamalla minun lapseni!” Claver potkaisi viimeisen kerran kunnes äkkiä lopetti.

Hän nauroi ja itki yhtä aikaa, vuosien onneton elämä valui hänen harteiltaan. Kinsey oli aina pitänyt Claveria harmittomana, nainen ei ollut koskaan ollut hänestä uhka. Mutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä, että Claver ei suinkaan ollut tunteeton.

Nyt Claver hymyili, aitoa hymyä ja kääntyi lapsiensa puoleen.

Sekä Gleddis että Greene katsoivat häntä hieman hämmentyneinä, kumpikaan heistä ei ollut ikinä ajatellut olleensa äidilleen noin tärkeitä. He eivät olleet oikeastaan koskaan ajatelleet merkinneensä hänelle mitään. Kun Claver tuli halaamaan heitä, sisarukset joutuivat kumartumaan sillä olivat molemmat äitiään rutkasti pidempiä.

Heidän suhteensa, kuten kaikilla Ihmemaan nykyisillä kuninkaallisilla, oli vaikea. Mutta tuntui siltä kuin vuodet olisivat tuona yhtenä päivänä hävinneet heidän kaikkien välistä ja Quenna, Hagan, Claver ja Sadey olivat jälleen ystäviä ja heidän lapsensa tunsivat olevansa tärkeitä vanhemmilleen.

Tällä välin Kinsey oli noussut jälleen jaloilleen ja hänen silmissään paloi puhdas viha sekä peitellysti hänen oma pelkonsa.

Cavan taputti käsiään ja puhui jälleen.

”Tarkoitukseni ei ollut häiritä kokoustanne. Teillä oli käsittääkseni tärkeitä asioita päätettävänä?” Cavan sanoi sovinnaisesti, eikä se oikein sopinut hänen suuhunsa.

Mies oli tehnyt sen mitä oli aikonutkin. Hänelle itselleen oli yhdentekevää, suorittaisivatko kuninkaalliset kaikesta huolimatta vallanvaihdon vai eivät, hän vain oli tahtonut että he kaikki tietäisivät tarkalleen mitä olivat tekemässä ennen kuin tekivät suuria päätöksiä. Jos Kinsey ei olisi tiennyt, Cavan ei olisi avannut suutaan.

Kuninkaalliset katsoivat kaikki hiljaa toisiinsa. Lopulta Blum huokaisi ja avasi suunsa.

”Kaikesta huolimatta, luvattu mikä luvattu. Omasta puolestani me voim–”

”Tietenkin kruunut pysyvät meillä!” Sadeyn ääni jyrisi yllättäen hänen tyttärensä.

”Olemme vanhoja. Yksi maailmanloppu ei minua pelota, mieluummin annan teille edes mahdollisuuden”, Sadey sanoi ja näytti yhtä ilmeettömältä kuin aina, mutta kukaan ei epäillyt etteivätkö hänen sanansa tulleet suoraan sydämestä.

Kolme muuta korttipakan kuninkaallista nyökkäsivät. Heistä kukaan ei ollut tarpeeksi alhainen vierittääkseen kohtalon lapsilleen.

”Olet elänyt ristikuninkaana joten kuole niin myös”, Claver sanoi ja sylkäisi Kinseyn jalkoihin. Kinsey oli ainut joka ei näyttänyt sopineen rauhaa itsensä ja maailman kanssa.

Kuninkaalliset, lukuunottamatta Kinseytä jonka mielipide ei kiinnostanut enää ketään, jäivät keskustelemaan siitä, tulisiko heidän kertoa Ihmemaan kansalle. Yleinen mielipide tuntui olevan sen kannalla, että asian kertominen ei olisi hyödyttänyt mitenkään, sillä eiväthän he edes tienneet milloin loppu koittaisi. Quenna vain totesi, että hänen pitäisi ottaa Peteriltä tämän maatilkku takaisin.

Pidemmälle Alice ei kuullut, sillä mietittyään pitkään hiljaa hän päätti mennä puhumaan Cavanille, joka oli siirtynyt metsän laitaan. Tom ja Tyy kertoivat pidemmälti käynnistään entisessä Ruudussa Haganille ja muillekin, joita se kiinnosti. Cecile ei ollut kuullut tuona päivänä mitään sellaista, mitä ei olisi jo tiennyt valmiiksi, mutta oli silti edelleen järkyttynyt tapahtumien kulusta.

”Cecile kävi hakemassa minut. Mutta jopa Tomista ja Tyystä jotka hän poimi mukaansa sattumalta oli sinulle äsken enemmän hyötyä kuin minusta. Joten... Miksi tarvitsit minua?” Alice kysyi hämillään. Hän ei ollut keksinyt ainuttakaan järkevää vastausta.

Cavan katsoi hetken lähintä Ovea näyttäen melkein siltä kuin ei olisi edes kuullut mutta käänsi sitten huomionsa Aliceen.

”En tarvinnutkaan. Lähinnä ajattelin että kun nyt kerta olen täällä valmiiksi, on parempi hoitaa tämä pois alta”, Cavan sanoi ja hieroi hieman ohimoaan.

Hän olisi tahtonut todella kovasti kaivaa piippunsa takkinsa laskoksista, mutta hän ei voinut aloittaa polttamista nyt, ei vielä.

”Avaimesi. Tarvitset sen palataksesi kotiin”, Cavan töksäytti.

Alice katsoi miestä yllättyneenä eikä oikein meinannut ymmärtää, mitä hän tarkoitti.

”Palatakseni... kotiin?” Alice sanoi ja muisti kyllä, että tämä oli unta. Tai todennäköisesti oli. Mutta hänen oli vaikea tajuta kuinka vähän hän oli ajatellut perhettään tai ylämaailmaa, vaikka hänestä tuntui että hän oli viettänyt Ihmemaassa viikkoja.

”Niin, palataksesi kotiin. Tyttö hyvä, kaikki unet loppuvat”, Cavanin ilme oli melkein lempeä, vaikka Alicesta tuntuikin että häntä kiusoiteltiin.

”Jos tarvitset hieman apua, niin voin paljastaa sen verran että laitoit sen esiliinasi taskuun avattuasi Oven Ihmemaahan”, Cavan oli tavallista kärsivällisempi.

Alice sujautti käden taskuunsa ja tunsi todellakin jotain metallista. Hän veti taskusta pienen hopeisen avaimen, jonka hän muisti ensimmäiseksi isoäitinsä lukeman satukirjan kuvituksesta ja vasta sen jälkeen hänen omin silmin näkemällään lasipöydällä siinä huoneessa täynnä ovia, jossa hän oli ollut niin kauan aikaa sitten.

”Entä... entä jos en tiedä haluanko palata vielä?” Alice katsoi Cavania silmät suurina.

Hän oli ollut Ihmemaassa niin pitkään, mutta toisaalta hänen sisällään kasvoi ja kasvoi tunne, ettei hän ollut nähnyt tarpeeksi, ei ollut puhunut ihmemaalaisten kanssa tarpeeksi, ei ollut tehnyt tarpeeksi.

”Siksipä en kysykään tahdotko palata. Ihmemaa voi tuhoutua koska tahansa, ja minä todella suosittelen että poistut täältä nyt kun täällä vielä on Ovi jota kautta voit palata turvallisen hallitusti. Eikä Aikakaan pysty pitämään oikeaa aikaasi pysäytettynä ikuisesti, Ajan vaikutus tosimaailmoissa on paljon heikompi kuin unessa”, Cavan sanoi ja käytti sanoja kuin ne olisivat olleet hänelle itsestäänselvyyksiä.

Mies viittasi vain muutaman metrin päässä puun kyljestä kasvavaan Oveen ja nyökkäsi Alicelle. Oven lukko oli tummuneen hopeinen ja näytti vanhalta, mutta Alice tiesi että hänen pieni hopeinen avaimensa sopisi siihen ja Ovi aukeaisi kitkatta.

Tom ja Tyy sekä Cecile olivat huomanneet mitä oli tapahtumassa ja tulleet hiljaa lähemmäs. Kukaan heistä ei näyttänyt ylenmääräisen surulliselta, he olivat nähneet monien Alicejen tulevan ja menevän. Mutta aivan samalla tavalla kuin jokainen Alice muisti Ihmemaan, ihmemaalaiset muistivat jokaisen Alicen.

”Saat luvan. Olet vapaa lähtemään”, Quenna sanoi arvokkaan kuuloisena, aivan kuin hän olisi oikeasti voinut jotenkin estää tapahtumia kulkemasta luonnollisia ratojaan.

Alice kääntyi hitaasti ja otti muutaman tarvittavan askeleen päästäkseen Ovelle ja työnsi avaimen lukkoon. Kuten hän oli arvellutkin, Ovi aukesi helposti päästäen ilmoille pienen, tutun kilahduksen.

Jälleen kerran Alice kääntyi vielä katsomaan taakseen, mutta tällä kertaa koska kuuli Tomin äänen.

”Nähdäänkö me vielä?” poika näytti antaneen anteeksi sen, että tyttö oli purrut häntä jalkaan.

”Varmasti”, Alice sanoi ja hymyili, vaikka hän ei ollut varma mistään.

”Hyvästi, Alice Liddell”, Cecile sanoi ja huiskautti häntäänsä.

Alice veti syvään henkeä. Mutta ei vieläkään kääntynyt. Cavan tuli hänen luokseen ja lopulta työnsi hänet yhdellä kädellä oven läpi, sanoen yllättävän ystävällisellä äänellä ”mene”.

”Cavan! Onko tämä unta vai totta? Onko Ihmemaa unta vai totta?” Alice henkäisi nopeasti ennen kuin hänen toinen jalkansa nousi Ihmemaan kamaralta.

Jalan irrotessa ja tukijalan koskiessa Oven takaista maailmaa, välitilaa, ovien huoneen ruudullista lattiaa, Alicen Ovi heilahti kiinni niin suurella pamauksella, että tyttö ei kuullut mitä Cavan oli vastannut.

Yksi sana. Unta? Totta?

Vaikka Alice olisikin osannut lukea huulilta, hetki oli vilahtanut liian nopeasti jotta hän olisi kerinnyt erottaa, mikä sana Cavanin huulille muodostui.