23. luku

Korttipakan kuninkaallisille ja värillisille kuningattarille ja kuninkaille oli erilliset pöytänsä, joiden ääressä he istuivat. Tunnelma kokouksessa Ristin maan puoleisella Ovien metsän laidalla oli kiristymään päin.

Kuitenkaan paikalla olevat nuoret, punainen kuningas, vihreä kuningatar ja -kuningas sekä sininen kuningatar ja -kuningas eivät olleet ongelmissa keskenään. He tulivat aina yhtä hyvin toimeen. Reagan oli jo kerinnyt saada Blumin ja Blundelin vakuuttuneeksi siitä, että hänen äitinsä ei ollut syyllinen Ruudun maan tuhoon.

”Se ei vaikuttanut uskottavalta missään vaiheessa”, Blundel oli sanonut. Blum oli nyökytellyt hieman tyhjä katse silmissään kuin häntä ei edes juuri kiinnostaisi.

He olivat kaksoset, kuninkaallisista ainoina, ja heidän äänensä kuulostivat samalla tavalla hentoisen välinpitämättömiltä.

Kyse ei ollut siitä, etteivätkö he oikeastaan olisi välittäneet asioista, mutta he vain viihtyivät omissa oloissaan, muistuttaen sillä piirteellään vanhempiaan. Mutta he olivat paljon ystävällisempiä silloin kun he puhuivat muille.

Greene oli heti ollut vakaasti sitä mieltä, että Quenna ei ollut syyllinen mihinkään. Viimeistään se, että jopa Gleddis puhui Hertan puolesta osoitti, että ajatus siitä, kuinka Quenna olisi tuhonnut Ruudun, oli enemmän naurettava kuin todennäköinen.

”Jos minulta kysytään, jos hän olisi saanut valita, hän olisi tuhonnut Padan”, Blum oli lisännyt tyynesti vaikka puhuikin omasta kotimaastaan.

Sen sijaan herttapari ja ristipari tuijottivat toisiaan ikävästi. Edes Hagan ei saanut sanottua mitään, sillä vaikka hän olisi halunnut tilanteen olevan vähemmän vihamielinen, eivät hän ja ristipariskunta olleet koskaan olleet kovin lämpimissä väleissä – vaikka Hagan olisikin halunnut uskoa heistä hyvää – saati sitten nyt, tässä tilanteessa.

”Tsk. Ettekö te muka sopineet tästä nelistään Padan kanssa? Heillä kestää pitkään”, Quenna valitti pöydän toiselle puolelle hampaat kirskuen.

Claver vilkaisi miestään, joka piti tämänkaltaisista asioista. Kinsey ei kuitenkaan vastannut mitään. Kenties hän oli parhaillaan ajatellut samaa, mutta ei halunnut myöntää sitä. Hän saattoi keskittyä ajattelemaan, että Patalinnalle oli pisin matka.

Alice makasi kivisellä penkillä ja kallisteli päätään ylösalaisin.

Oli kulunut jo useita päiviä siitä kun hän oli saapunut linnalle, ja vaikka se oli iso ja sokkeloinen, Alice oli keksinyt keinonsa kulkea siellä. Ruusutarha, jossa hän nyt oli, sijaitsi tytön arvioiden mukaan niin keskellä linnaa kuin vain oli mahdollista.

Hän katseli omituista, pientä, hevosen näköistä lentävää olentoa, jolla oli jalkojensa päissä kavioiden sijasta jalakset.

Vaikka tytöstä tuntui, että hän katseli keinuhevospaarmaa, joka lentävä otus oli, oma päänsä ylösalaisin, hän ei ollut siitä aivan varma. Hyvänä päivänä ruusutarhasta nimittäin pääsi oikeastaan minne tahansa päin linnaa parilla hassulla askeleella – huonona päivänä ei osannut sanoa mihin suuntaan oli ”ylös” ja mihin ”alas”.

Tarhassa kulki labyrinttimäisesti kivettyjä kävelypolkuja, joiden vierillä, ympärillä, yläpuolilla ja alapuolilla kasvoi punaisimpia ruusuja joita Alice oli koskaan nähnyt. Polut olivat enimmäkseen ilmassa, niin että niiden alle jäi paljon tilaa ja toiset polut ylittivät niitä muutaman metrin korkeudesta. Siellä täällä oli portaita tai siltoja jotka kulkivat eri tasojen välillä, osa poluista jyrkistyi tai loiventui huomaamattoman hitaasti.

Tyttö heivasi itsensä istuma-asentoon penkille, säikyttäen samalla keinuhevospaarman vahingossa kauemmas.

Hänen herttakuningattarelta saamansa kengät lojuivat penkin vierellä, sillä niiden nauhat eivät pysyneet kiinni kovin hyvin, edes umpisolmulla, ja Alice oli todennut niiden olevan melko epämukavat kun ne loksuivat jokaisella askeleella.

Alice pisti kengät jalkaan, sillä vielä epämukavampaa oli kävellä paljain jaloin tuntien jokaisen pienen kiven ja risun. Hän ei ollut aivan varma kuinka oli pystynyt kulkemaan metsässä niin. Hänen jalkansa eivät kuitenkaan olleet edes verinaarmuilla, mitä tyttö kummasteli.

Sininen mekon helma hulmahti hänen noustessaan seisomaan. Alice ei tiennyt mihin suuntaan hänen tulisi lähteä päästäkseen edes pois ruustutarhasta, saati että hän olisi tiennyt missäpäin jokin tietty linnan osa oli. Se ei kuitenkaan haitannut häntä, ainakaan samalla tavalla kuin se olisi voinut haitata häntä vielä jonkin aikaa sitten.

Hän ei ollut aivan varma, kuinka kauan oli ollut Ihmemaassa, hän tiesi vain että hänen saapumisestaan linnalle oli pakostikin vähintään viikko tai sinne päin, mutta hän ei koko aikana ollut juuri tuntenut kummempaa nälkää tai janoa, vain ajoittain ja nekin menivät ohi tarpeeksi odottamalla. Hän oli kyllä nukkunut, mutta se johtui enemmän halusta kuin tarpeesta, eikä hän ollut huomannut taivaan värin muuttuvan millään tietyllä nopeudella. Muutaman kerran oli kerinnyt olla pimeää, mutta ilta- tai aamuruskon aikaa Alice ei ollut nähnyt vielä kertaakaan.

Alice vaelteli rauhaisasti labyrinttimäisiä polkuja pitkin, sillä hän oli todennut, että tarpeeksi pitkään kulkemalla aina päätyi jonnekin, ja koska hän ei edes tiennyt, minne hän halusi, ei sillä kai sitten ollut niin paljon väliäkään, minne hän oli matkalla. Alice oli omaksunut hieman ihmemaalaisemman ajattelutavan siellä viettämiensä päivien aikana – kai se oli jopa hieman pakollista, että siellä pystyi elämään. Hän ei vieläkään tiennyt, oliko kyseessä vain hyvin omituinen ja pitkä uni, vai oliko kaikki totta. Muutaman kerran hän oli yrittänyt kysyä, mutta kukaan ei ollut vastannut muuta kuin että tyttö sai ajatella ja tehdä mitä halusi.

Linnalla kaikki kohtelivat tyttöä kunnioittaen ja jopa pokkuroiden, ja hän taisi tällä hetkellä olla korkeammalla arvojärjestyksessä kuin puolet muista, mutta heidän käytöksessään oli tiettyä vahvaa etäisyyttä – kenties samanlaista, mitä pitäisi kuolemaantuomittuun vankiin jottei kiintyisi tähän. Tausta-ajatus ystävystymisen tarpeettomuudesta.

Alice oli juuri kävellyt kivipolun pätkällä, joka teki komean surmansilmukan itsensä ympäri. Ja aivan äkkiä hän huomasikin olevansa ruusutarhan reunalla. Polku sulautui tasaiseksi maaksi ja muutaman metrin korkuinen tiilimuuri, joka kiersi koko tarhaa, erotti sen muusta linnan alueesta. Muurinharjalla oli koristeina punaisesta jaspiksesta muovattuja ruusuja.

Alice seurasi muurin reunaa ja kuljetti kättään viileitä tiiliä vasten. Sitä luulisi, että porttia ei voisi olla huomaamatta, mutta käytyään ruusutarhassa useammankin kerran Alice oli huomannut, että se oli välillä vaikeampaa kuin uskoisi. Tytön käsi hipaisi jotain puista. Hän katsoi tarkemmin – ja siinähän se olikin, puinen ovi jossa oli sydämen mallinen kolkutin ja sen alla pyöreä nuppi.

Tyttö väänsi nupista, ja ovi aukesi kepeästi. Hän ei ollut törmännyt lukittuihin oviin, joten se ei ollut yllättävää. Sen sijaan huone, jonne ovi johti, oli.

Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt siellä sisällä, mutta oli nähnyt sen kurkistettuaan nopeasti ovenraosta tutkiskellessaan paikkoja. Kyseessä oli Herttalinnan keittiö.

Alice astui sisään keittiöön ja sulki oven perässään. Hänen takanaan oli vahva kivinen seinä, eikä tiilimuurista ollut jälkeäkään. Hän oli jo tottunut tilanmuutoksiin, selittäen itselleen että unissa paikat vaihtuivat nopeasti. Keittiö koostui isosta, ei-niin-korkeakattoisesta-kuin-olisi-voinut-olla huoneesta, jossa tilaa jakoivat työtasot ja suuret uunit sekä aineshyllyköt. Oikeastaan se näytti juuri siltä, millaiseksi suuren linnan keittiön olisi voinutkin kuvitella.

Alice oli huomattu ja muutama essuihin pukeutunut henkilö kuiskutti keskenään ja osoitteli häntä. He työkkäsivät yhtä selästä ja juuri suurta sämpyläpellillistä uunista ottamassa ollut isorakenteinen nainen kuiskutti jotain takaisin heille vihaisesti. Pellin laskettuaan nainen kuitenkin lähti tulemaan Alicea kohti kasvoillaan hymy, pyyhkien hikisiä käsiään esiliinaansa.

”Alice Liddell otaksun... Kolmastoista, eikö? Anteeksi, mutta voimmeko kenties jotenkin auttaa teitä, ottaisitteko kenties kupposen teetä vai haluaisitteko mieluummin mehua?” naisen avatessa suunsa Alice varmistui siitä minkä hän oli jo arvellutkin – hymy ei ollut aivan aito, nainen ei ollut mielissään Alicen läsnäolosta. Tyttö oli vaivaksi.

”Kyllähän nyt sinunkin kaltaisella tytöllä varmasti olisi paljon hauskempaa jossakin muualla, eikö niin? Kas kun näin isossa keittiössä me emme voi oikein seurata perääsi tai pitää sinulle seuraa, meillä on kiireemme, ymmärrät varmaan”, nainen jatkoi ja hänen äänestään kuulsi vaivaantuneisuus. Nainen halusi Alicen pois keittiöstään, mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman vaivatta.

”Minun ei oikeastaan ollut edes tarkoitus päätyä tänne”, tyttö sanoi totuudenmukaisesti kohauttaen pienesti harteitaan.

”Ai, niinkö?” nainen kuulosti selvästi toiveikkaammalta kuin hänen oli tarkoitus. Hän rykäisi.

”No jos olette eksyksissä, keittiön ovi löytyy tuolta päin”, nainen osoitti huoneen vasenta sivua. Alicesta se kuulosti hieman samalta, kuin oltaisiin sanottu, että hän saisi suksia muualle. Ja niinhän se oikestaan olikin.

Alice kiitti kuitenkin, sillä eihän hänelle pintapuolisesti oltu ilkeitä, vaan oikeastaan jopa hyvin kohteliaita, ja lähti ovelle, eikä hän kantanut kaunaa keittiöhenkilökunnalle joka mulkoili häntä kuvitellen, ettei hän huomannut. Kuiskuttelu oli vähentynyt sitten sen kun tyttö oli tullut linnalle, mutta edelleenkin hänestä puhuttiin eittämättä paljon hänen selkänsä takana, ja tyttö oli oppinut olemaan välittämättä siitä, hyväksyen sen välttämättömänä pahana.

Keittiöstä poistuessaan Alice oli taas kartalla siitä, missä päin linnaa hän oli. Muutaman kulman kiertämisen jälkeen hän oli saapunut samalle etupihalle, jolle hän oli ensimmäiseksi Herttalinnalle tullessaan päätynyt. Hän oli nyt vain tullut linnan portista katsoen oikealla olevasta holvikaaresta. Tyttö oli kuullut, että holvikaaren ali oli ainoa reitti kulkea vihreän kuningattaren ja kuninkaan asuintiloihin, ja vaikka hän olikin käynyt myös sillä puolen linnaa, ei hän ollut vielä törmännyt heidän alueeseensa.

Alice punnitsi. Hän voisi mennä minne vain. Hän pääsisi nopeasti linnan pääsaleihin, toisaalta hän ei ollut vielä kerinnyt tutkia kaikkia torneja tarkasti. Lisäksi hän voisi lähteä linnasta. Tyttö oli käyttänyt aikaansa linnalla hortoiluun, ja hyvin sieltä hän olikin viihdykettä löytänyt, mutta hän voisi kyllä haluta lähteä. Suurin syy, miksei hän ollut poistunut linnan alueaalta, oli, ettei hän ollut aivan varma, että sai. Toisaalta herttakuningattaren käsky oli koskenut ainoastaan Ihmemaasta poistumista – Herttalinnalla pysymisestä ei oltu puhuttu mitään.

Ja nyt kun Alice sitä vakavissaan pohti, Alicethan saivat tehdä mitä halusivat, eikös se niin mennyt?

Tyttö katsoi vuoroin torneihin vieviä oviaukkoja edessään, vuoroin vasemmalla olevia portteja. Taaskaan alapihalla ei ollut ketään. Linnaan olisi aivan uskomattoman helppo hyökätä.

Alice päätti ratkaista pulmansa arpomalla, ennen kuin siitä tulisi elämää suurempi kysymys, sillä sitähän se ei missään nimessä ollut.

”...tästä – pelistä – pois”, tytön sormi osoitti torneille vieville oviaukoille. Niinpä kai sitten.

Alice valitsi oviaukon, josta ei ollut vielä muistaakseen kulkenut ja lähti kiipeämään torniin.