22. luku

”Oi voi. Alice.”

Alicen tuntema ärtymys oli aivan ymmärrettävää. Hän oli koko ajan seurannut Peteriä – vaika eihän kukaan häntä ollut käskenyt, vapaasta tahdostaanhan tyttö oli toiminut –, ja nyt kun hän vihdoin kohtasi miehen kasvotusten, nuo olivat ensimmäiset sanat, mitkä hän sanoi, aivan kuin tytön näkeminen olisi pahinta mitä koko päivänä oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat rävähtäneet auki ja hänen ilmeensä oli hieman tuskainen. Mies riiputti korviaan.

Mitä ilmeisimmin tytön tunteet näkyivät hänen kasvoillaan, sillä kani muutti asennettaan heti paikalla.

”Tai siis... Alice”, Peter rykäisi eikä näyttänyt enää tuskaiselta, joskin hyvin säikyltä, mutta se taisi olla hänelle vain normaalia.

Alice ei ollut aivan varma, mitä hänen tulisi sanoa. Asiaa ei auttanut se, että miehen surkeahko aura kielsi häntä ehdottomasti osoittamasta ärtymystään naljailemalla. Tyttö ei voinut tehdä niin siitäkään huolimatta, että kuka tahansa, jopa Peter itse, ihmemaalainen olisi sanonut hänelle, ettei siinä olisi ollut mitään pahaa.

”Minä”, Alice ei sitten lopulta saanut sanottua muuta.

Peter oli oikeastaan toivonut, että Alice ei joko olisi seurannut häntä linnalle asti, tai mikä vielä parempaa, olisi jättänyt tulematta Ihmemaahan ylipäätään. Ei Peterillä ollut mitään Aliceja vastaan. Sattui vain olemaan niin, että häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut löytänyt ensimmäistä uudestaan, vaikka ei se ollut hänen vikansa. Cavan lähetti hänet aina uudestaan tyystin vääriin paikkoihin, mutta eihän hän voinut vihreähiuksista miestäkään syyttää; minne ikinä hän menikin, hän aina löysi Alice Liddelin.

Lisäksi Peter oli hieman peloissaan siitä, miten herttakuningatar reagoisi joka kerta kun hän saapui takaisin, eikä vieläkään ollut täyttänyt tältä saamaansa, alkuperäistä tehtäväänsä. Ennemmin tai myöhemmin kuningatar saattaisi pidättää hänen valtuutensa poistua Ihmemaasta, eikä hän halunnut sitä.

Mestausta, niin oudolta kuin se kuulostikin, Peter ei pelännyt. Hän tiesi lyhentävänsä omaa elinikäänsä jokaisella reissullaan ylämaailman ja Ihmemaan välillä, sillä hän muistutti aina vain enemmän ihmistä, eikä se ollut jäänyt juuri keneltäkään huomaamatta. Cavan jaksoi huomauttaa siitä hänelle aina, kun hän kysyi mistä tällä kertaa hänen kannattaisi etsiä ”Alice Liddelliä”. Saattoi toki olla, että Peter ei nähnyt asiasta huolehtimista ajankohtaiseksi, sillä hän oli kaikesta huolimatta vielä nuori ja pieni.

Alice sen sijaan ei tiennyt mitä sanoa myöskään siksi, että hän ei ollenkaan tiennyt, mitä ”Alicen” pitäisi tehdä kun tämä saa kiinni Pekka Kanin. Tarinan yksityiskohdat olivat kerinneet hämärtyä, eikä tyttö ollut lainkaan varma, saiko Alice kania edes kiinni alkuperäisessä tarinassa.

”Hänen korkeudellaan herttakuningattarella on juuri nyt meneillään tärkeä neuvottelu, joten jos haluatte tavata hänet, joudutte valitettavasti odottamaan jonkin aikaa”, Peter sanoi, ja näytti sitten muuttavan kantaansa.

”Mutta teinä lähtisin nyt heti. Teidän ei tarvitse tavata häntä”, Peter näytti yllättävän päättäväiseltä.

”Miten niin?” Alice kysyi lievästi yllättyneenä.

”Kun he... he puhuvat ylämaailman yhteyksien lopettamisesta. Voi olla, että teitä ei päästetä lähtemään”, Peter osasi kuulostaa vikisevältä ja täysin vakaalta yhtä aikaa. Se oli taito sinänsä.

”Tämä on unta. En minä voi vain lähteä. Minun täytyy herätä. Mutta sen takia minua ei myöskään voi estää lähtemästä. Tämä uni vain tuntuu tavallista pidemmältä”, Alice sanoi, mutta vihdoinkin, hän ei ollut aivan varma siitä, mitä sanoi. Hän ei ollut aivan varma, oliko se unta.

Peter katsoi häneen, pinkit silmät räpsähtäen ja haaleasti näkyvät viikset värähtäen.

”Unta...” pieni mies sanoi melkein kuiskaten, huokasi perään ja pyöritti päätään aavistuksen.

Alice ei huomannut tätä, sillä hänen katseensa kiinnittyi äkkiä miehen taakse, missä käytävän kaarteen takaa käveli ripein askelin neljä henkilöä, joiden perässä kiirehti kolme muuta.

He kaikki pysähtyivät ja kunkin ilme oli omanlaisensa kun he huomasivat siniseen mekkoon pukeutuneen tytön Peterin seurassa. Punapukuinen, tummahiuksinen nainen nyrpisti kasvojaan ja näytti jopa vihaiselta tytön näkemisestä, hänen vieressään kaksi punaisiin pukeutunutta miestä, jotka olisivat melkein voineet olla veljekset vaikka oikeasti olivatkin isä ja poika, näyttivät kumpikin yllättyneiltä, vaikka nuoremman tapauksessa voitiin varmaan puhua pelkästään lievästä hämmästyksestä, ja heidän vieressään kulkenut vihreäleninkinen nainen oli kiinnostuneen näköinen. Hänen ilmeessään oli kuitenkin vivahdus jostain, mikä aiheuttaisi varmaan kenelle tahansa ikävän olon.

Heidän takanaan kulkeneet kolme lähettiä näyttivät kukin kummastuneelta. Herttalinnan lähetti oikein odotti taloitusmääräystä hetkenä minä hyvänsä, mutta kaksi muuta eivät aivan ymmärtäneet ilman jännitettä. Sinisiin pukeutunut lähetti, joka edusti Pataa, se jolla oli vain kolme sormea, tiirasi Alicea hyvin tarkasti, ilmeisesti yrittäen tunnistaa tyttöä. Tämä ei kuitenkaan ollut kukaan heidän maastaan, kuten lähetti joutui toteamaan. Muut kaksi kuin Herttalinnan lähetti eivät tienneet mitään Aliceista.

”Kolmastoista Alice, teidän korkeutenne”, Peter esitteli nopeasti käännähtäessään ympäri ja poistuessaan näköyhteyden tieltä.

Alice muisti hyvin Cecilen sanoneen, että herttakuningatar oli herkkä. Tyttö niiasi, edelleen hieman kömpelösti mutta mielestään ainakin edellistä kertaansa kelvommin.

Quenna tuhahti, nakkasi päätään – mikä tuntui olevan yleinen tapa Ihmemaassa – ja marssi Alicen ohi. Kukaan muu ei liikkunut, ennen kuin kuningatar käski kaikkien seurata.

Jälleen kerran Alicea vietiin pitkin poikin. He kävelivät samaa käytävää takaisinpäin mitä tyttö oli tullut, eipä siinä kyllä paljon vaihtoehtojakaan ollut – käytävä ei haaraantunut missään, kaartui vain lievästi vasemmalle takaisinpäin kuljettaessa.

He ylittivät liuskekivisillan ja vasta nyt Alice tajusi, että se oli kapea. Quennan ja Gleddisin mekkojen helmat viistoivat sillan reunoja.

Sillan jälkeen ei kestänyt kuin jonkin aikaa, ennen kuin Alice tajusi ettei ollutkaan kulkenut siitä aikaisemmin. Hän ei osannut sanoa, missä vaiheessa Quenna oli johdattanut heidät jonnekin missä Alice ei ollut vielä ollut.

He marssivat isona seurueena, joka oli niin sekalainen ettei sellaista oltu Herttalinnassa hetkeen nähty. Herttapari, heidän poikansa punainen kuningas, vihreä kuningatar, joka ei usein poistunut omasta huoneistostaan muun linnan puolelle, Alice, ja vieläpä uusi sininen, linnalle uskollista palvelustaan osoittava, lähes kaikkien raukaksi ajattelema Peter, ja vielä kolmea Ihmemaan maata palvelevat lähetit, joista vain yksi oli omia.

Juuri sellaisenaan he tupsahtivat valtaistuinsaliin, jossa silläkin hetkellä oli muutamia linnan väkeen kuuluvia. Heille tehtiin tietä.

Quenna käveli valtaistuimelleen ja istui alas, Hagan meni hänen vierelleen. Reaganille ei oikeastaan ollut paikkaa, mutta kyllä hän sellaisen itselleen löysi, vaikkakin hän herätti pienen kohahduksen istahtaessaan isänsä istuimen käsinojalle, vaikka hän kuinka olikin punainen kuningas.

Gleddis huvitti itseään ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos hän istuisi Haganin toiselle puolelle, mutta päätti olla kokeilematta. Siitä olisi noussut melkoinen myrsky. Niinpä nainen jäi vain seisomaan jonkin matkaa valtaistuimista.

Herttalinnan lähetti meni seisomaan salin seinänvierustalle odottamaan ohjeitaan, vieraiden maiden lähetit seisoivat keskellä salia odottaen hekin. Myös Peter oli siirtynyt seinänvierustalle.

Alicea hämmästytti, kuinka nopeasti sanaakaan sanomatta he olivat kaikki asettuneet paikoilleen – samalla hän tajusi liiankin hyvin, että hänellä ei ollut pienintäkään hajua siitä, minne hänen tulisi mennä. Hän ei halunnut jäädä seisomaan keskelle salia, ei todellakaan, joten hän hivuttaitui jotakuinkin Peterin viereen.

Quenna alkoi puhua, kasvoillaan yllättäen hymy. Hymy ei tainnut kuitenkaan olla aito.

”Viekää Ristiin ja Pataan viestini, hänen korkeudeltaan herttakuningattarelta; me tulemme kokoukseen, mutta puhuaksamme ja kertoaksemme oman kantamme, emme myöntämään, että Hertta olisi syyllistynyt yhteenkään saamaamme syytökseen. Yhteistyömme merkiksi kiellämme kaikki yhteydet ylämaailmaan”, tässä vaiheessa Peter nytkähti hermostuneesti, ”mutta vain hetkellisesti”, Quenna oli kerrankin hyvin kuningatarmainen ja ylhäinen.

Vieraiden maiden lähetit näyttivät melkein kiemurtelevan – he eivät selvästikään pitäneet asemastaan välikätenä maiden välillä. He kumarsivat nopeasti ja lähtivät yhtä matkaa ripein askelin pois, täysin unohtaneina Alicen, joka heitä kumpaistakin oli kyllä hieman aikaisemmin kiinnostanut.

Quenna ei ollut unohtanut tyttöä.

”Alice Liddell!” hän sanoi kovaan ääneen, kutsuvasti.

Peter tuuppasi tyttöä ja supatti nopeasti, että hänen tulisi kulkea valtaistuinten eteen, ei liian lähelle, suurinpiirtein samaan kohtaan jossa lähetit olivat seisseet, ja niiata tai kumartaa syvään. Muuta Peter ei osannut antaa hänelle neuvoksi.

Alice kulki salin keskelle täysin tietoisena siitä, että kaikki katsoivat häneen. He seurasivat hänen liikkeitään. Alice niiasi Quennalle toistamiseen ja jotenkin ilmeisesti yritti vielä varmuuden vuoksi kumartaakin samalla. Alice ei oikeastaan pokkuroinut mielellään, mutta hän ajatteli, että vaikka se olisikin kuinka ollut unta, hän ei silti uskonut kaulan katkaisun tuntuvan mukavalta.

Quennan vastaus oli kuitenkin mitä ilmeisimmin jo valmiina.

”Hän on sininen. Pää poikki!” naisen äänessä ei ollut sääliä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja kukaan ei toiminut. Tänä päivänä hänen mestautuksiaan ei selvästikään oltu innokkaasti toteuttamassa.

”Kulta, et sinä voi, hän ei ole–” Hagan aloitti, mutta tuli keskeytetyksi.

”Minähän voin! Minä hallitsen täällä!”, herttakuningatar kuulosti raivostuneelta, osasyynä varmasti se, että Alice ei ollut jo kiikutettu pois tai kukaan ei edes yrittänyt lähestyä häntä ottaakseen hänet kiinni.

”Harkitsisit välillä”, Reagan sanoi jopa yllättävän suoraan. Quenna katsoi häneen kuin olisi saattanut kuulla väärin. Punainen kuningas ei kuitenkaan edes pyytänyt anteeksi.

”Hän ei ole ensimmäinen. Peter sanoi niin jo. Ei häntä pelkän värin vuoksi voi mestauttaa”, Reagan jatkoi.

”Hagan vastusti ensimmäisen mestautusta, koska hän oli lapsi. Tämä nyt ei selvästi enää ole, joten meustattakaa!” Quenna karjaisi.

”No ei hän nyt niin kovin vanha ole”, Gleddis puuttui puheeseen, mitä hän ei todellakaan olisi normaalioloissa saanut tehdä. Mutta tänään, ja ehkä vain tänään, kun he olivat solmineet jonkinlaisen tilapäisen aselevon Quennan kanssa, hänen kommenttinsa ei ollut yhtään sen suurempi loukkaus herttakuningattaren arviointikykyä kohtaan kuin jos se olisi tullut jonkun toisen suusta.

Alice ei pitänyt keskustelusta. Hän muistutti itseään, että Tom oli sanonut, ettei puoliakaan mestauksista pantu toimeen – lisäksi kaikki muut tuntuivat olevan hänen puolellaan.

Vielä hetken yritettyään, mutta kun kaikki muut kruunupäät salissa olivat sitä vastaan eikä kukaan tehnyt elettäänkään toimiakseen, Quenna luovutti hampaitaan kiristellen. Nyt hän ei todellakaan ollut hyvällä päällä.

”Alice Liddell. Yhteydet ylämaailmaan ovat kiellettyjä vähintään siihen asti, että tulemme takaisin kokouksesta. Ja minä haluan, että sinä käsität nyt selvästi kun minä sanon sinulle, että sinulla ei ole lupaa poistua Ihmemaasta sinä aikana. YMMÄRRÄTKÖ SINÄ?” Quenna tuijotti tytön kasvoja tarkkaan. Puhuessaan hänen silmäkulmansa oli alkanut nykiä ärsyyntyneesti. Alice nyökkäsi nopeasti, vaikka hänen mielessään käväisi ajatus, että jos tämä oli unta, niin hän ei kyllä paljon itse voisi vaikuttaa heräämiseensä.

”En kuullut vastausta?” kuningatar kohotti kulmiaan.

”Ymmärsin”, Alice vastasi, täysin tietoisena siitä, että kaikki salissa seurasivat hyvin tarkkaan. Quennan ilme kiristyi entisestään ja tyttö kuuli hiljaisen kuiskauksen, joka taisi olla Peter. ”Teidän majesteettinne.”

”...teidän majesteettinne”, tyttö lisäsi saaden sen kuulostamaan yllättävän hyvin siltä kuin hänen olisi ollut koko ajan tarkoituskin sanoa se. Quenna tarkkaili Alicea vielä hetken, kunnes hän selvästi oli päättänyt, että se oli sitten sillä selvä.

”Nyt, joku, hankkikaa tuolla tytölle kengät!” herttakuningatar antoi käskyn, jota lähti hetimmiten noudattamaan muutama palvelija. He palasivat nopeasti tuoden Alicelle parin kenkiä, jotka olivat nilkoista punaisilla nauhoilla sidottavat sandaalit. He jopa alkoivat laittaa niitä Alicen jalkoihin, ennen kuin tyttö sanoi tekevänsä sen itse ja kyyristyi sitomaan nauhoja.

Alice ei voinut kuin hämmästellä, että sandaalit todella olivat juuri oikeaa kokoa.

Melkein täsmälleen samalla hetkellä, kun tyttö nousi seisaalleen, hienoon vihreään pukuun pukeutunut mies tuli sisään salin ovista. Hän näytti hieman hengästyneeltä, mutta enemmän hän vaikutti huolestuneelta. Hänen kulmansa olivat rutussa, mutta ilme ei näyttänyt pätkääkään vihaiselta – ehkäpä hämmentyneeltä?

Hän asteli salin halki, katsahti Aliceen, tervehti tyttöä kuin vertaistaan, mikä oli omituista, sillä hän selväti oli korkea-arvoinen, koska kääntyessään puhuttelemaan kolmea valtaistuimella olevaa, kukaan ei selvästi odottanutkaan hänen kumartavan.

”Tieto tuotiin minulle juur– Mitä ihmettä sinun kasvoillesi on tapahtunut?!” mies oli ilmeisesti kesken lauseensa tullut vilkaistua sivummalla seissyttä Gleddisiä. Hän oli sillä sekunnilla harpannut lähemmäs naista ja tutkiskeli nyt tämän mustia poskia.

”Härnäsin vähän hertta-akkaa”, Gleddis sanoi niin hiljaa ettei se kuulunut muille ja virnisti hieman mutta pisti ilmeensä kuriin.

Vihreäpukuinen mies katsoi naista edelleen hieman huolestuneena, mutta käänsi kuitenkin katseensa takaisin herttaperheeseen.

”Tyylikkäästi olet kyllä myöhässä; pysyt poissa juuri tarpeeksi pitkään ettei tarvitse osallistua suunnitteluun”, Quenna näpäytti miestä.

”Viesti tuotiin minulle vasta äsken, kuten olin sanomassa. Ja... mitä olisi pitänyt suunnitella?” mies tuntui olevan rehellinen luonteeltaan. Hän ei loukkaantunut Quennan puhetavasta, hän ei ottanut sitä itseensä, oikeastaan aivan kuin hän ei olisi tajunnut tulleensa juuri haukutuksi.

”Lähetit kutsuivat meidät kokoukseen”, Reagan selitti ystävällisesti miehelle.

”Äitiä syytetään Ruudun tuhoamisesta”, hän jatkoi. Hänen puheensa ei kuulunut kuin pienelle säteelle. Toisen miehen ilme muuttui ällistyneeksi.

”Kuka sellaista muka on keksinyt ehdottaa?” hän näytti vakavissaan yllättyneeltä.

”No kukapa luulet? Isä aivan varmasti”, Gleddis puuttui puheeseen ja kohautti harteitaan vihreäpukuisen miehen ilmeelle.

”Eiköhän meillä ole aikaa selittää hänelle matkalla”, Quenna sanoi turhautuneena.

”Kiire meillä tuskin on. Viestinviejät lähtivät vasta äsken takaisin päin”, Reagan sanoi äidilleen.

”Kuluu vähintään viikko ennen kuin Padasta keritään Ristin puoleiselle Ovien metsälle. He eivät varmasti ole lähteneet Patalinnasta mistään syystä ennen varmuutta teidän vastauksestanne”, vihreäpukuinen mies sanoi yllättävän terävästi. Hän hyväksyi asiat nopeasti, ja vaikka hän vaikuttikin usein hyödyttömältä mieheltä, hän oli älykäs, sitä ei käynyt kenenkään kiistäminen.

Ja se mitä hän sanoi kävi järkeen. Vaikkei olisikaan ollut edes epävarmaa, olivatko patakuningatar ja -kuningas mukana siinä-mitä-ikinä-luultavasti-Ristikuninkaalla olikaan mielessään, niin sen pystyi kyllä sanomaan, että he eivät olisi edes mukana ollessaan lähteneet omasta maastaan ennen kuin oli varmaa, että useampikin oli tulossa. Maiden välillä matkustaminen vei hyvin paljon turhaa aikaa. Lisäksi Sadey ja Kiral, patakuningatar ja patakuningas, eivät olleet koskaan olleet kovin sosiaalista tyyppiä. He suoraan sanoen eivät pitäneet ihmisistä tai seurasta; sanottiin, että Patalinna olisi jopa ollut melkein autiona suurimman osan ajasta, heitä sekä Yettaa ja Yevgenyä lukuun ottamatta.

Periaatteessa kukaan ei kuitenkaan ollut koskaan kieltäytynyt kokouskutsusta, mutta se ei tarkoittanut, etteikö niin voitaisi tehdä. Se tosin kyllä vaikuttaisi siltä, kuin herttakuningatar olisi myöntänyt syytökset oikeiksi.

”Ehkei varsinaisesti kiire, mutta mitä pikemmin olemme siellä, sen parempi. Jos olemme viimeisiä, se näyttää lievästi sanoen ikävältä meidän puolestamme”, puhuessaan johdonmukaisesti Quenna kyllä sai muut kuuntelemaan itseään, vaikka hänen äänensä ei ollut yhtään normaalia ystävällisempi.

Hän oli oikeastaan jopa suhteellisen arvostettu kansansa keskuudessa, vaikka se olikin laskenut tasaisesti sitä mukaan, mitä enemmän hän julisti kuolemantuomioita. Häntä oltiin todella alettu pitää hermoheikkona kuten Gleddis luonnehti.

Kuului hiljainen inahdus ja sitä seurasi yskintää – kaikkien päät kääntyivät Haganiin.

”Minä.... kannatan”, hän sanoi hieman vaivalloisen kuuloisesti. Ilmeisesti jotain oli tarttunut hänen kurkkuunsa juuri ennen kuin hän oli alkanut puhua.

”Tuskin meidän mitään äänestystä tarvitsee pitää”, Quenna katsoi miestään kohottaen toista kulmaansa turhautuneena.

Hagan punehtui ja sulki suunsa, nytkien sen jälkeen vielä jonkin aikaa, mitä ilmeisimmin yrittäen hiljaisesti tukahduttaa köhäänsä. Reagan taputti häntä muutaman kerran selkään.

Koko tämän ajan Alice oli seissyt vaivaantuneena keskellä salia, osaamatta siirtyä siitä muuallekaan. Herttakuningattaren huomio kiinnittyi takaisin häneen.

”Alice Liddell, sinun asiasi on täten käsitelty – kunhan et poistu Ihmemaasta, olet minun puolestani vapaa”, Quenna sanoi yllättävän arvokkaan kuuloisesti hampaidensa takaa, kuulostaen taitavasti siltä kuin olisi täysin itse tehnyt päätöksensä. Hänen ilmeensä kun hän katsoi mieheensä ja poikaansa kuvasti suoraan sanoja ”oletteko nyt tyytyväisiä?”

Gleddis supatti jotakin vieressään seisovan vihreäpukuisen miehen korvaan. Alice oli kuulevinaan jotakin lapsellisesta.

”Nyt kun vihreä kuningaskin on täällä, voimme lähteä”, Quenna sanoi puhuen jälleen muille kuninkaallisille. Alice tunsi, että nyt hänen olisi hyvä siirtyä syrjempään ja niin hän tekikin, eikä päätös vaatinut pidempää pohtimista. Tyttö hivuttautui keskeltä salia takaisin Peterin läheisyyteen, koska kaninkorvainen mies oli ainut, jonka hän siellä tiesi, eikä häntäkään hyvin.

Herttakuningatar ja muut jatkoivat edelleen puhumistaan, mutta Alice ei kuunnellut. Hän seisoi paikoillaan, katsellen uusia kenkiään ja tökkien niiden kärjillä toisiaan.

Hän ei ollut ollenkaan varma, näkikö hän unta vai tapahtuiko kaikki sittenkin aivan oikeasti. Oli ainoastaan terveen järjen mukaista, että tietysti hän näki unta. Mutta kaikki tuntui liian todelliselta. Vaikka Alice Liddellin selkounet usein olivat todentuntuisia, tämä tuntui eroavan niistä jotenkin. Eikä vain pituudeltaan.

Alice pohdiskeli. Jos se ei ollut unta, niin kuinka kauan hän oli ollut Ihmemaassa? Hän yritti arvioida, mutta se oli vaikeaa. Lopulta tyttö tuli tulokseen, että kyllä oli varmasti kulunut jo ainakin puoli päivää.

Hän vilkaisi ylös. Valtaistuinsalin korkea katto oli lasia ja sen takana näkyi kesänsininen taivas ja muutama pilvi, jotka seilasivat sen halki. Päivänaika ei ollut kokenut ainakaan ilmeistä muutosta koko aikana. Kävellessään Tomin ja Tyyn kanssa shakkikuvioisilla pelloilla, oli paistanut aurinko. Aukio Mauricen pihalla teepöydän äärellä oli ollut valoisa ja mukavan kirkas tumman metsän jälkeen. Peterin talolla oli ollut aurinkoista.

Alice totesi, että hän oli kuitenkin muutamaan otteeseen nukahtanut. Ja kulkiessaan metsässä hän ei voinut sanoa valon määrästä mitään, koska latvusto oli suodattanut suurimmanosan siitä pois. Eikä Cecilen kanssa välitilassakaan voinut ollenkaan sanoa mitään kellonajasta – kenties ei myöskään ajan kulusta.

Ehkä... Alice mietti, ehkäpä aika kulki Ihmemaassa eri tavalla kuin ylämaailmassa. Hehän puhuivat Ajasta henkilönä.

Toisaalta unet tuntuivat paljon pidemmiltä kuin oikeasti olivat.

Alice sulki silmänsä hetkeksi ja mietti, oltiinkohan hänestä huolissaan? Lorina ja isoisä olivat... Olivat mitä? He olivat lähteneet kaupungille... Ja palaisivat neljän linja-autolla...

Alice ei avannut silmiään mutta kurtisti kulmiaan. Hän ei ollut unohtanut mitään siitä, että he olivat juuri nyt vierailemassa isoisänsä luona, hän vain ei ollut ajatellut sitä ollenkaan sitten Ihmemaahan saapumisensa jälkeen.

Edith leipoi keksejä. Tai ainakin pikkusisko yritti.

Hän ei ollut nähnyt Harrya tai Arthuria lähtiessään joelle. Harry oli pelannut kuulokkeet korvillaan olohuoneessa ja Arthur taisi olla takapihalla.

”–joten kun he palaavat, päästäkää heidät sisään linnaan ja käskekää odottaa!”

Quennan kova ääni tunkeutui Alicen tajuntaan.

Alice avasi silmänsä ja oli äkkiä taas mukana meneillään olevassa hetkessä.

Ilmeisesti kruunupäät olivat saanet asiansa keskusteltua, ja nähtävästi myös ilmoitettua päätöksistään virallisesti hoviväelle – he tekivät selvästi lähtöä.

”Greene, minä selitän sinulle koko tilanteen”, Reagan sanoi harpatessaan Gleddisin vierellä kulkevan vihreäpukuisen miehen toiselle puolelle heidän kävellessään kohti ovia.

Muutamalla askeleella he kaikki olivat menneet menojaan.