20. luku

Teoriassa, sen että Cecile ja Alice hävisivät Ihmemaasta, pieneltä hiekkatieltä Peterin talon edustalta ja ilmestyivät sinne takaisin, tällä kertaa vain Herttalinnan luokse, ei olisi pitänyt kestää pitkäänkään.

Käytännössä se ei mennyt ihan niin. Ensinnäkin, he olivat puhuneet oman aikansa kun mies kertoi elämästään aikaisemmin. Toiseksi, kun he olisivat voineet jo lähteä, Alice oli innostunut tutkimaan Cecilen huoneen tavaroita.

”Tiedätkö sinä mikä tämä on?” Alice kysyi mielenkiinnosta nostaessaan kännykkälaturia ylöspäin. Cecile puisti päätään.
”En minä tiedä puolestakaan näistä, mitä ne ovat. Ne vain ilmestyvät”, mies sanoi kohauttaen harteitaan. Hän ei ollut varma, oliko Alice kysynyt häneltä, koska ei itse tiennyt – missä tapauksessa hän olisi ollut harmissaan, koska ei osannut vastata – vai koska Alice halusi tietää, oliko hän tyhmä.

”Hmm-mm”, tyttö mutisi osoittaakseen kuulleensa, samalla kaivaessaan pinon pohjalta vaihdekeppiä, joka oli jäänyt puolittain sotkuun leivänpaahtimen johtoon. Vain johtoon, loput paahtimesta olivat sekaisin muun tavaran joukossa.

Vaikka suurin osa tavaroista todella oli vain silkkaa roinaa, Alicesta pinojen penkominen oli hyvin hauskaa, koska hän ei osannut ollenkaan arvata, mitä löytäisi sieltä seuraavaksi. Hän silmäili yhtä löytämäänsä, aika mielenkiintoisen näköistä kirjaa, mutta valitettavasti juonesta kärryillä pysyminen oli hieman vaikeaa, sillä suurinpiirtein joka viides tai kymmenes sivu puuttui tai oli lukukelvoton, ilmeisesti koska kirjan päälle oli kaatunut kahvia. Alice luopui yrityksestä ja jätti kirjan yhden pinon päälle. Myöhemmin tyttö harmitteli, ettei ollut painanut sen nimeä päähänsä.

Yhdestä pinosta – joka jäi viimeiseksi, minkä tyttö tutki – Alice löysi avaamattoman paketin hiusnauhoja. Ne olivat sinisiä, oikein kauniita ja jostain syystä... tuttuja? Alice kurtisti kulmiaan. Hän käänteli pakettia käsissään ja tiesi, että sen olisi tullut muistuttaa häntä jostakin. Tyttö yritti ajatella.

Normaalitilanteessa hän ei olisi muistanut, miksi nauhat näyttivät tutuilta. Mutta koska Cavan oli ei-edes-niin-kauan-aikaa-sitten kertonut hänelle hänen oman elämänsä, ja Cavanin kertomat asiat tuntuivat pysyvän muistissa hyvin helposti, Alicen onnistui yhdistää nauhat hänen isoisäänsä. Ei Thomasiin, ei, vaan äitinsä isään James Reeveen. Nauhat kuuluivat Alicelle. Hän oli saanut ne lahjaksi isoisältään.

Alice ei tiennyt, mitä nauhat tekivät siellä – Cecilen kodissa. Siihen oli oikeastaan syy: kaikki mikä häviää, päätyy sinne.

Cecile oli odotellessaan istunut sänkynsä reunalle ja kirjoitteli vihkoon, jonka mies oli kaivanut jostain. Hänen ilmeensä olisi hätkähdyttänyt Alicen, jos tyttö sen olisi kerinnyt nähdä, sillä kissansilmäinen mies näytti huolestuneelta kirjoittaessaan. Hänen ilmeensä tuskaisuus kuitenkin katosi silmänräpäyksessä, kun hän kuuli Alicen äänen.

”Voinko minä ottaa nämä?” Alice kysyi Cecileltä kohottaen hiusnauhapakettia. Ne olivat kyllä hänen, mutta hänestä tuntui, että oli silti tarpeellista kysyä.

”Toki”, Cecile sulki vihkon ja vain viskasi sen jonnekin tavarapinojen keskelle. Se oli oikeastaan hyvin turvallinen tapa säilyttää tavaroita, Alice totesi, sillä tyttö ei olisi mitenkään voinut sanoa, mikä vihkoista se oli ollut.

Alice avasi hiusnauhapaketin ja sitoi vaaleat, lainehtivat hiuksensa poninhännälle. Hän oli viimeinkin tyytyväinen, sillä se, että hänen hiuksensa olivat olleet auki, oli ärsyttänyt häntä koko unen ajan.

”Niin, tuota... Linnalle jos sitten?” Alice näytti juuri tajunneen, että hän oli käyttänyt huoneen tonkimiseen enemmän aikaa kuin hänen olisi pitänyt. Hän oli pahoillaan vietyään niin paljon Cecilen aikaa, kunnes tyttö muistutti itseään, että kyseessä oli uni eikä hän siis vienyt kenenkään aikaa.

Se sai Alicen tajuamaan jotain, mitä hän ei ollut siihen mennessä tajunnut, vaikka hän olikin niin käyttäytynyt jo aikaisemmin. Hän kohteli ihmemaalaisia kuin nämä olisivat oikeita, eläviä – no ehkeivät sentään ihmisiä, mutta olentoja kuitenkin. Kuin hän unohtaisi lyhyiksi hetkiksi, että kyseessä oli uni. Viimein tytön omaan, tietoiseen mieleen nousi kysymys: oliko tämä unta? Hän pohti sitä hetken, mutta puisti sitten päätään: ei, sen oli pakko olla unta.

Ja jos Ihmemaa ei olisikaan ollut unta, Cecileä viivästys ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan.

”Selvä”, mies hymyili, ja huomasi nopeasti ojennettua kättään vilkaistessaan, kun Alice näytti varovan omaa kättään tarttuessaan siihen, että hänen kyntensähän olivat esillä. Hän pahoitteli – ja mietti, pitkäänkö ne olivat olleet niin? Ei hän nyt yleensä niitä esillä pitänyt – ja veti kyntensä sisään. Hänessä oli vielä tarpeeksi kissaa siihen.

Ilmestyminen ei ollut sen kummoisempaa kuin häviäminenkään.

Äkkiä Alice vain seisoi kivetyn tien vieressä pitäen kädestä Cecileä.

”En uskaltanut ilmestyä keskelle tietä, sillä huonolla tuurilla olisimme voineet törmätä johonkin”, mies sanoi. Hänelle se ei olisi ollut niinkään paha, vain ehkä hieman ikävä tilanne, mutta Alicen takia hän ei halunnut riskeerata turhia.

Tällä kertaa mies tyytyi katsomaan silmin, oliko Alice kokonaisuudessaan hänen vieressään. Hiusten kiinni sitominen oli helpottanut hieman, nyt tytön hiukset eivät peittäneet hänen korviaan. Hän oli selviytynyt häviämisestä ja toisaalle ilmestymisestä yhtenä kappaleena. Se tekikin hänestä kenties ensimmäisen tarkalleen ottaen elävän, joka niin oli tehnyt.

Vaikka Alice ei olisi tiennytkään, minne Cecile hänet toi, ei hänellä juuri olisi ollut erehtymisen varaa.

Kivetyn tien päässä, vallihaudan toisella puolella oli linna. Iso, iso linna. Lisäksi linnan pääteemana tuntuivat olevan sydämet, joita oli hakattu koristeeksi kiveen porttien molemmille puolille ja torneihin.

”Voiko sinne vain... Kävellä?” Alice kysyi, sillä hän oli juuri tullut ajatelleeksi asiaa. Hän oli kuitenkin menossa kuninkaalliseen linnaan.

”Kyllä sinä voit”, Cecile katsoi häneen tietyllä huvittuneella tavalla hymyillen.

”Alicet saavat tulla ja mennä, mitä vain he haluavat”, mies jatkoi.
”Mutta sinun kannattaa kuitenkin olla varovainen, etenkin jos tapaat kuningattaren. Hän on... herkkä”, Cecile käytti selvästi tarkkaan harkittua sanaa ”eikä sinun värisi auta ollenkaan”, hänen ilmeensä muuttui hieman vakavemmaksi.

”Selvä”, Alice nyökkäsi ja hymähti, sillä hän oli jo päätellytkin niin. Hän oli saanut käsityksen, että ei kannattanut olla sininen Alice, jos halusi tulla herttakuningattaren kanssa toimeen.

”Noh, minä en halua hidastaa sinua...” Cecile sanoi, kuulostaen hyvin samalta kuin viimeksi kun he olivat eronneet.

”Sinä tiedät miten se toimii. Jos tarvitset, niin senkus kutsut”, mies hymyili ja hänen kissankorvansa nytkähtivät.

”Ja siltä varalta, että emme satu näkemään enää... Oli hauska tavata”, Cecile nyökäytti päätään Alicelle, joka vastasi hymyllä ja pienellä, hieman kömpelöllä – tyttö ei ollut tottunut – niiauksella. Hetkessä veijarikissa ei enää ollut siinä.

Alice katseli linnaa hetken aikaa, kuin kunnioittaen suurta vastustajaansa. Sitten tyttö lähti kävelemään paljasjaloin kivetyllä tiellä, päätyi vallihaudan ylittävälle sillalle ja siitä auki olevalle porttiholville. Hän tunsi äkkiä olonsa hyvin pieneksi: holvilla oli korkeutta vähintään kaksi kertaa yhtä paljon kuin hänellä. Hän ei halunnut ajatella, miltä sen piti näyttää jos oli häntä lyhyempi.

Alice käveli holvista läpi ja saapui linnan etupihalle. Hän katseli ympärilleen ja pohti, mihin suuntaan jatkaisi; suoraan hänen edessään tie jatkui kahden korkean muurin välistä syvemmälle linnan pihalle, hänen oikealla puolellaan avautui holvikäytävä ja vasemmalla puolellaan oli kolme oviaukkoa, joista ilmeisesti pääsi nousemaan torneihin.

Tyttö päätti jatkaa matkaansa eteenpäin. Kahden ehkä jopa seinäksi kuvattavan muurin väliin jäi aivan riittävästi tilaa kulkea, ja Alice tuli päätelmään, että koko linna oli liioitellun kokoinen. Hänen eteensä tuli portaat ja hän nousi ne, löytääkseen itsensä ylemmältä pihalta.

Tämä piha oli vain osittain kivetty, laattojen välistä kasvoi ruohoa ja seinustoilla kukki ruusupensaita. Ruusut olivat punaisia.

Jokin tässä häiritsi Alicea hyvin paljon. Linna oli iso, mutta hän ei ollut nähnyt ketään. Eihän hän vielä ollut edes kauhean syvällä linnan uumenissa, mutta olisi hänen nyt tullut sentään joku nähdä. Jonkun olisi pitänyt vartioida porttia. Tai tulla vastaan tällä matkalla. Mutta ketään ei näkynyt missään.

Yläpiha oli ympäröity kokonaan ja sieltä oli vain yksi ovi muualle, Alicen nousemien portaiden lisäksi. Tyttö tiesi ainakin varmaksi lähteneensä oikeaan suuntaan. Ovet olivat valtavat, ja niiden yläpuolella oli samanlainen suuri kiveen hakattu sydän kuin portilla. Ovet oli valmistettu miellyttävän värisestä, tummasta puusta ja rivat olivat metalliset.

Hetken verran Alice pelkäsi, ettei saisi ovia auki, mutta se oli täysin turhaa. Koostaan huolimatta ne nimittäin olivat uskomattoman kevyet ja avautuivat helposti. Samalla hänelle myös selvisi, miksi hän ei ollut nähnyt ketään tulomatkallaan.

Heti kun ovet olivat edes raollaan, Alicen korviin kantautui suurta meluamista ja hössötystä. Hän avasi ovet kunnolla ja astui sisään. Kaikilla näytti olevan kiire. Henkilöt juoksivat suuntiinsa, huusivat ohjeita toisilleen, jotkut kuiskuttelivat pienissä ryppäissä hyvin hiljaisella äänellä, toiset taas eivät selvästi edes yrittäneet madaltaa ääntään.

”Minä sanon teille, kuningatar ei ole ollut koskaan niin järjiltään, sen minä vain sanon–”

”Ei siitä hänen korkeuttaan voi syyttää! Minä olin vieraita kuningattaria ja kuninkaita vastaan jo alun alkujanikin, en pitänyt ollenkaan kun he palasivat siltä kokoukselta!”

”Ei meitä ollenkaan kiinnosta sinun silloiset mielipiteesi, emmeköhän me tiedä mitä mieltä me nyt olemme–”

”Pettureitahan ne kaikki ovat, kyllä se tiedettiin–”

”Gleddis on ikävä nainen, mutta ei Greene-herraa voi sen perusteella arvostella, nyt te puhutte kyllä aivan ennen aikojanne...”

”Eikö ketään ole vielä lähetetty häntä hakemaan, sitä minä vain mietin, eihän häntä nyt pimentoon voi jättää–”

”Lisää ulkomaalaisia!” huuto kiiri kaiken muun hälyn yli, sai kaikki jähmettymään, hiljentymään ja tuijottamaan suoraan Aliceen. Tyttö ei oikein tiennyt mitä hänen olisi tullut tehdä. Niinpä hän vain tuijotti hämmentyneen näköistä hoviväkeä, jotka olivat selvästi aivan yhtä päättämättömiä kuin hänkin.

”On kyllä röyhkeä, tulla nyt vain sisään edes koputtamatta!” kuiskunta kuului läheisestä ryppäästä palvelusneitoja. Alice katsoi heihin päin hieman happamasti ja sai heidät hiljenemään. Sinimekkoisen tytön mielestä koputus olisi varmaan ollut aivan yhtä tyhjän kanssa – ei kukaan sisällä olijoista sitä olisi varmaan kuitenkaan kuullut.

”Olette tulleet ikävään aikaan, neiti patakuningattaren alainen. Teidän lähettinne on jo täällä, ja jollei teillä ole mitään uutta asiaa, pyytäisimme teitä poistumaan...” juuri suurta laatikkoa ohi kantanut palvelija päätti mitä ilmeisimmin ottaa ohjat käsiinsä. Hän ei tainnut olla aivan varma valtuuksistaan tehdä niin, eikä ollut kukaan muukaan, mutta kaikki muut vain seurasivat silmät tarkkoina, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

”En minä ole patakuningattaren alainen”, Alice sanoi tuntien kuinka se sai hänet hieman vaivaantuneeksi.

”Ettekö, neiti? Mutta te aivan näytätte siltä”, palvelija sanoi selvästi hieman vaivaantuneena itsekin. Hän varmaan toivoi, että olisikin vain pitänyt suunsa kiinni. Kaikki muut tilassa näyttivät ajattelevan yhdessä tuumin, että jos heidän oudosta vieraastaan koituisi ongelmia ja Quenna suuttuisi, he kaikki sanoisivat, että tuo palvelija oli päästänyt tytön sisään.

”Ketähän te sitten mahdatte palvella?” palvelija oli nuorehko mies.

”En ketään”, Alice sanoi totuudenmukaisesti; hän oli kyllä yrittänyt miettiä asiaa, mutta ei tyttö keksinyt ketään, jota hän palvelisi. Hän ei ollut edes niin isänmaallinen, että voisi sanoa palvelevansa maataan.

Tytön vastaus sai selvästi palvelijan voihkaisemaan mielessään. Hienoa. Joku täydellisen vakaumukseton ja tiedä kuka oli vain marssinut sisään linnan pääovista ja hän oli vastuussa.

”Saanko tiedustella identiteettiänne, neiti...?” palvelijan sävy puhua pysyi yhtä kohteliaana. Hän puhui oikeastaan jopa harvinaisen hienostuneesti. Tyyli muistutti Tyytä, mutta vain silloin kun nuorempi kaksosista pyysi jotakin.

”Nimeni on Alice Liddell”, tyttö vastasi suoraan ja sai aikaan kohahduksen pientä näytelmää katsomaan jääneessä yleisössä. Kuiskutus alkoi jälleen. Palvelijan silmät suurenivat ja hetken hän vain tuijotti tyttöä hyvin hölmö ilme kasvoillaan.

”En minä henkilökohtaisesti ole tavannut, mutta olen kyllä kuullut... Olette sininen. Neiti, oletteko te ensimmäinen Alice?” miespalvelija näytti äkkiä siltä, ettei ollut aivan varma oliko päivä hänen elämänsä paras vai huonoin. Jos hän selviäisi päivästä päänsä kanssa, niin se olisi varmaan paras.

Alice olisi hyvin mielellään sanonut olevansa ensimmäinen. Se olisi helpottanut asioita huomattavasti. Ei olisi tarvinnut selittää. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että ensimmäisenä esiintyminen olisi vaikeuttanut asioita omalla tavallaan. Ei suinkaan pienimpänä syynä mestaustuomio.

”En. Olen kolmastoista”, Alice sanoi, sanoissaan jo lievää tottumista. Oli mielenkiintoista, kuinka hän oli niin helposti ja nopeasti hyväksynyt järjestysnumeron omakseen. Niin kuin sitä sanotaan, kaikkeen tottuu.

”Vai niin, vai niin...” se näytti saaneen palvelijan takaisin pohtimaan, miten hänen itsensä mahtaisi lopulta käydä.

”Te olette silti Alice. Olen hyvin varma, että hänen majesteettinsa tahtoisi tavata teidät”, palvelija alkoi pohtimaan. Miehen naama venähti vielä vähän: ”Oh! Mutta hän on hyvin kiireinen juuri nyt.”

”Minulla olisi... Minä tarkalleen etsin Peteriä”, Alice sanoi väliin.

”Minä voin viedä teidät oikeaan suuntaan, neiti Alice. Peter-herra on nopea jaloistaan, mutta minä todennäköisesti tiedän missä linnan osassa hän on”, palvelija tarjoitui näyttämään tietä.

Alice lähti seuraamaan häntä. Vaikka Cecilekin oli niin monesti sanonut, että Alicet tekivät vain sen, mitä he halusivat, tytöstä tuntui tosissaan siltä kuin häntä olisi vain viety paikasta toiseen.

Kun he kulkivat, heille tehtiin tietä ja heidän peräänsä tuijotettiin – kun he olivat menneet, eteishallin jännitteisyys purkautui ja hälinä jatkui kuin katkaisimesta.