Cecile
katsoi Aliceen huolestuneesti. Hänen kätensä kävivät nopeasti
läpi tytön kädet ja pään alueen, mutta muualle mies ei tuntunut
uskaltavan koskea. Vaaleahiuksinen tyttö katsoi häntä jo muutenkin
aika järkyttyneesti. Kissankorvainen mies päästi nopeasti irti.
”Piti
vain tarkistaa... Ainakin kaikki sormesi ja molemmat korvasi ovat
tallella”, Cecile sanoi ja oli selvästi itse huojentunut.
Kengättömänä myös Alicen varpaat oli helppo laskea, eikä
niitäkään näyttänyt puuttuvan.
Cecile
oli jopa hieman yllättynyt, kuinka hyvin hän oli tainnut onnistua
saamaan Alicen häviämään. Vielä tiestysti hänen tulisi kyetä
ilmestyttämään tyttö takaisin Ihmemaahan, mutta hän uskoi kyllä,
että se onnistuisi.
Alice
katseli ympärilleen. Tila oli vaalea huone, niin voisi sanoa, ja
huoneen nurkissa oli suuret röykkiöt tavaroita. Kaikki, mikä on
koskaan kadonnut, päätyi sinne.
Vasemman
jalan parittomat sukat, jotka eivät koskaan tulleet ulos
pesukoneesta, sohvatyynyjen väliin luiskahtaneet korvakorut,
kännykkälaturit, toissavuotiset luokkakuvat, valtava kasa pinnejä,
kaupan lattialle tippuneet kymmensenttiset, kellarin nurkkaan
unohtuneet isovanhemmilta saadut marjamehupullot, lapsuusvuosien
lempipehmot, vain kerran käytetyt, lahjaksi saadut uudet kengät,
jotka hiersivät ja siksi työnnettiin pois näkyvistä, siinä
toivossa että niiden ostaja unohtaisi ne. Kirjat, valokuvat, kynät,
vaatteet, hammasharjat, patterit...
Sen
kaiken luettelemiseen, mitä Cecilen kodissa oli, olisi kestänyt
pieni ikuisuus, joten annan teidän käyttää mielikuvitustanne.
Vaaleahiuksinen
tyttö kohotti kulmiaan ja vislasi.
”Joten...
Tämäkö on sinun kotisi?” Alicen oli pakko kysyä. Se oli
vaikuttava, kyllä, mutta hänen oli kovin vaikea uskoa, että joku
asui siellä. Sillä, jos sitä siltä kantilta halusi katsoa,
huone oli oikeasti vain iso kasa rojua.
”Tämä”,
Cecile vastasi nyökäyttäen päätään. Ainut asia, mikä
huoneessa ehkä kieli siitä, että se oli asuttu, oli pääty seinää
vasten työnnetty sänky.
”En
minä täällä kyllä paljoa oleskele”, mies sanoi vähättelevästi.
”Käyn vain nukkumassa.”
Hän
taisi Alicen ilmeestä tajuta, miltä hänen puheensa kuulosti, sillä
hän lisäsi vielä: ”Kyllä minä tästä pidän, en minä sitä.”
”Tämä
on silti koti?” Alice yritti pukea sanoiksi.
”Niin.
Ainakin enemmän kuin se entinen”, Cecile vastasi itsekseen. Tuolla
pienellä lisäyksellä hän herätti Alicen kiinnostuksen.
”Missä
sinä sitten asuit aikaisemmin? Ja mikset asu siellä enää?”
Alice itse oli muuttanut eläissään vain kerran. Hän oli ollut
silloin aika pieni, eikä hän muistanut siitä paljonkaan. Edithin
kaksivuotissyntymäpäivää oli juhlittu juuri ennen muuttoa, joten
Alice oli ollut neljä. Tyttö muisti olleensa ensin hieman
hämmentynyt, kun koti ei ollutkaan siellä missä se oli joskus
ollut, mutta hän oli päässyt siitä nopeasti yli. Enää hän ei
tietenkään muistanut vanhasta talosta kuin hämäriä varjoja.
Cecile
oli hetken vaiti. Sitten hän vilkaisi Aliceen yllättävän
terävästi.
”Se
ei ole erityisen mukava tarina”, hän sanoi. Se viimeistään sai
Alicen uteliaisuuden tosissaan heräämään.
”Hmm...
Katsos, veijarikissat ovat parhaita kissoja mitä on olemassa. Hieman
pakko olla, koska veijarikissoja on vähän, mutta laatu korvaa
määrän. Niin harvinaisena lajina on yleistä, että veijarikissat
kuuluvat jollekulle. Harva on vapaa.”
Cecilen
omistaja oli ollut herttuatar. Ei hän varsinaisesti huono
omistaja ollut, mutta veijarikissat eivät luonnostaan pidä
omistetuiksi tulemisesta ja lisäksi kaikki ruoka mitä hän oli
saanut oli ollut hirveän pippurista.Siitä olisi kyllä varmaan
voinut oikeutetusti syyttää Mauricea, joka työskenteli
herttuattaren kokkina, mutta kyllä osa syystä oli pakko olla jo
herttuattarella itsellään, koska Maurice oli ollut hänellä töissä
monta vuotta, eikä vieläkään ollut saanut potkuja tai edes
huomautusta ruuan mausta.
Muutamisen
vuotta takaperin, ennen Ruudun maan tuhoutumista, kun Quenna oli
vielä järjestänyt tapahtumia, pidettiin krokettiturnaus johon
herttuatarkin oli kutsuttu. Hän ja herttakuningatar vain eivät
oikein olleet koskaan tulleet toimeen. Kuitenkin juuri tuolloin
herttuatar oli oikein kunnolla onnistunut saamaan Quennan
ärsyyntymään. Ja koska kuningattaren ratkaisu, kun hänen hermonsa
menivät, oli ollut sama sen koko ajan kun hän oli hallinnut,
herttuatar oli tuomittu mestattavaksi pään katkaisemisella.
Monet
mestaustuomiot unohdettiin tai Hagan lakaisi ne maton alle, mutta
tästä Quenna oli päättänyt pitää kiinni. Herttuattarella oli
kuitenkin aina ollut tietty taipuvuus itsekkyyteen, ja ilman sitäkin
olisi varmaan ollut ymmärrettävää, että hän ei halunnut kuolla.
Oli
olemassa käytäntö, joka sallisi tuomion edelleen käyvän toteen
ilman, että herttuattaren itsensä oli menetettävä päätään.
Jonkun toisen oli otettava vapaaehtoisesti herttuattaren tuomio
omalle kontolleen. Siitä vapaaehtoisesta en menisi aivan takuuseen,
mutta tämä tehtävä oli jäänyt Cecilelle. Tuolloin vielä
enemmän kissaa muistuttavalla miehellä ei ollut vaihtoehtoa: hänen
oli pakko suostua. Hän kuului herttuattarelle, joten herttuatar sai
päättää siitä, mitä hänelle tapahtui.
”Joten
mitä? Eihän sinua voitu... mestauttaa?” Alice katsoi silmät
pyöreinä Cecileä. Ei. Ei varmasti. Sellainenhan oli mahdotonta...
Mies oli hyvin lämmin, hyvin elossa... Mutta Cecile nyökkäsi.
”Kyllä.
Minut mestattiin”, tuuhea kissanhäntä heilahti kerran.
”Mutta...
Miten sinä sitten olet noin... noin...” Alice ei keksinyt oikeita
sanoja. Hänen ei tosin tarvinnutkaan.
”Kissoilla
on yhdeksän elämää”, Cecile sanoi ja hymyili.
”Minulla
tosin on edelleen kaulassa aika paha arpi”, hän mutisi ja kohotti
käden paitansa poolokaulukselle.
”Voin
näyttää sen sinulle, jos välttämättä tahdot, mutta...”
Cecile näytti vastentahtoiselta. Alice puisti nopeasti päätään.
”Ei
tarvitse”, hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta alkaa nähdä
painajaisia sen ikäisenä. Cecilen kasvoilta näki, että se sopi
miehelle vallan mainiosti.
”Joten
kysymyksiisi palatakseni”, Cecile ryki kurkkuaan.
”Asuin
ennen herttuattaren kartanolla, metsässä hyvin lähellä Mauricen
ja Hatuntekijän taloja”, hän vastasi ensimmäiseen kysymykseen.
”Enkä
asu siellä enää, sillä kun olin jo uhrannut henkeni emäntäni
puolesta, enempää ei voi pyytää. Olen vapaa nykyään”,
kissankorvainen mies hymyili. Hän selvästi nautti vapaudestaan.
”Te
tulitte muuten yllättävän nopeasti”, Hagan totesi Tomille
sivummalla, kun Quenna oli määrännyt molemmat vieraiden maiden
lähetit toistamaan viestinsä Reaganille, jotta tämäkin
ymmärtäisi, missä mentiin, Gleddis laittoi hiuksiaan takaisin
siistille kampaukselle Tyyn avustuksella, Peter seisoi silmiään
nopeasti räpytellen nurkassa ja Herttalinnan lähetti seisoksi
toimettomana, hyvin samoin kuin Peterkin uskaltamatta lähteä ennen
kuin suoraan käskettiin.
”Dorian
palasi töihin”, Tom vastasi.
”Miksi
meidät edes kutsuttiin?” poika kurtisti kulmiaan. Kutsu oli
pakosti lähtenyt ennen vieraan maan lähettejen saapumista.
”Niin
aivan... Minulla oli oikeastaan pyyntö sinulle ja veljellesi”,
Hagan sanoi hieman vaivaantuneesti. Ajoitus ei nyt ollut ollenkaan
hyvä.
”Emme
tule kuningattarelle töihin”, Tom pamautti ykskantaan. Haganin
vaivaantuneisuus tuntui vain lisääntyvän.
”Tiedän
kyllä... Mutta tämä on... hieman eri asia”, herttakuningas
todella kuulosti siltä, että häntä ei yleensä kuunneltu.
”Hmm-mm,
Quelitan porukat olivatkin aina kivempia kuin muut”, vihreä
kuningatar mutisi hiuksia sitoessaan. Hän oli selvästi saanut
Tyystä positiivisen kuvan, kun poika oli itse tarjoutunut auttamaan
hänen hiustensa kanssa. Ruutukuningatar oli ollut hyvin lempeä, ja
se oli vaikuttanut myös hänen alaisiinsa, kuten lapsiinsakin.
”Naiiveja
kyllä, etenkin Yetta. Se nainen on jopa vähän raivostuttava.
Yevgenyltä tosin löytyy hieman särmää”, Gleddis totesi.
Keltainen kuningatar ja kuningas asuivat Padan maassa, mikä oli
pelastanut heidät Ruudun maan tuholta.
Kukaan
ei oikeastaan kuunnellut vihreän kuningattaren mielipidettä
lapsuudenystävistään, paitsi ehkä Tyy, joka ainakin hymyili ja
nyökytteli.
”Ja
pirun uskollisia te kyllä olette. Jos asuisin edelleen Ristissä ja
se äkkiä tuhoutuisi, niin kyllä minä alkaisin palvella uutta
kuningatarta – paitsi tietysti en kun itse olen kuningatar – jos
kaikki muut olisivat kuolleet”, Gleddis totesi, ei erityisen
hienotunteisesti tai kohteliaasti. Mutta hän näki asian siten,
ettei hänen tarvinnut olla. Hän oli kuningatar.
”Sinulla
ei olekaan selkärankaa”, Queanna tuhahti halveksivasti tähän
väliin. Naiset alkoivat kiistellä Gleddisin kasvatuksesta, jonka
tämä oli saanut korttipakan nuorimmalta kuningattarelta ja
sotaisimmalta kuninkaalta. Gleddis oli kasvatettu aina ajattelemaan
voittajien puolella pysymistä. Kukaan muu tuskin nimeäisi lastaan
”pieneksi miekaksi”.
Kuningattarien
alkaessa riidellä Reagan oli häätänyt lähetit huoneen
ulkopuolelle ajatuksenaan, että heille ei välttämättä ollut
täysin järkevää näyttää miten eripuraista Herttalinnassa oli.
Se tosin lieni jo myöhäistä, kun huomioitiin miksi
Gleddisin naama musteni tasaiseen tahtiin vieläkin. Eikä asioiden
laidan arvaaminenkaan varmaan kauhean vaikeaa ollut.
”Kaikki
muut voisi varmaan muutenkin pyytää poistumaan, joten Tom ja Tyy,
anteeksi mutta voisitteko te...–” punainen kuningas oli
kääntymässä puhumaan kaksosille, kun hän äkkiä tajusi, ettei
kumpikaan heistä ollut huoneessa. Haganiakaan ei näkynyt. Missä
vaiheessa he olivat lähteneet, sitä eivät tienneet edes Quenna tai
Gleddis. Peter ja Herttalinnan lähettikin puistivat päätään kun
heiltä kysyttiin.
Peter
ja lähetti lähtivät huoneesta nopean kumarruksen jälkeen, sillä
heitä ei selvästikään tarvittu enää. Oven avatessaan Peter oli
törmätä käytävässä seisovaan Haganiin. Hagan tuli takaisin
käytävästä kokoushuoneeseen ja kohtasi kolmen muun kuninkaallisen
tuijotuksen.
”Ah.
Minä ajattelin ettei poistumistani huomattaisi...” herttakuningas
piipitti hiljaa.
”No
ei huomattukaan”, Quenna risti kätensä ja tuijotti miestään
vihaisesti.
”Nyt
ei ole oikea aika huidella... Tiedätkö missä kaksoset ovat?”
tummahiuksinen naisen ääni kuulosti painostavalta.
”Minä...
minä ajattelin ettei heitä tarvittaisi täällä joten keskustelin
heidän kanssaan siitä, miksi minä heidät tänne kutsuin”, Hagan
puhui hiljaisella äänellä, täysin vaimonsa vastakohtana.
”Ai
sinä kutsuit heidät?” Quenna näytti suhteellisen yllättyneeltä.
Naisen päässä ei selvästikään ollut käynyt miettiä, mitä he
siellä olivat tehneet.
”Ei
heitä tarvitakaan isä, me vain mietimme milloin he lähtivät”,
Reagan sanoi.
”Äskettäin”,
Hagan vastasi.
”Minä
lähetin heidät entiseen Ruudun maahan”, herttakuningas alkoi
selittää, miksi oli alkujaan kaksoset linnalle kutsunut.
Tom
ja Tyy olivat etsimässä tietään ulos linnasta. Heidän oli
tarkoitus poistua linnan alueelta, kutsua Dorian ja pyytää kyytiä
maiden rajalle. Tomin mielestä he olisivat ihan hyvin voineet kutsua
junan linnaan sisällekin, hän oli melko vakuuttunut, että se olisi
mahtunut käytävälle kokonaisuudessaan. Tyy oli kuitenkin kuopannut
idean.
”Joten
toistapa vielä... Hagan pyytää meitä menemään Ruutuun?”
pidempi veljeksistä katsoi kaksoseensa hieman hämillään. Tom
nyökkäsi.
”Ja
sinä vain suostuit?” Tyyllä oli selvästi sisäisiä
ristiriitoja. Hänellä ei ollut mitään reissua vastaan – eipä
hänellä ollut valinnanvaraakaan, sillä Tom oli suostunut molempien
puolesta – mutta hän ei ymmärtänyt veljensä äkillistä
mielenmuutosta. Tom oli kieltäytynyt hyvin jyrkästi tekemästä
töitä Quennalle, joten miksi Hagan olisi eri asia?
”Suostuin”,
Tom vastasi veljelleen ilmeettömästi. Hän ei selvästikään
nähnyt käytöksensä epäloogisuutta.
”Miksi
me olemme sinne menossa? Mitä tekemään?” Tyyn mielestä ainut
järkevä selitys, mikä hänen isoveljensä käytökselle voisi
löytyä, liittyi tähän. Hän ei keksinyt muutakaan. Tom ei ollut
helposti ohjailtavissa, ja hänen päänsä kääntämiseen
vaadittiin tiettyä sinnikkyyttä ja oikeanlainen luonne. Tyy kyllä
tiesi sen; hänellä oli molempia. Maurice näin esimerkiksi ei olisi
saanut Tomia pyörtämään mitään päätöstään, vaikka olisi
yrittänytkin.
”No
siis...” Tom aloitti verkkaisesti.
”Kukaanhan
ei ole oikeastaan käynyt Ruudun maan alueella sen jälkeen, kun se
tuhoutui?” poika alkoi johdatella nuorempaa veljeään. Tyy pudisti
päätään.
”Mehän
emme muista siitä juuri mitään. Olimme niin pieniä”, Tom jatkoi
asiaansa, ajatellen mitä ilmeisimmin kertovansa tämän pitkän
kaavan kautta.
Oli
muuten miettimisen arvoinen kysymys, miten Tom ja Tyy olivat
päätyneet Hertan maahan alun alkujaankaan. He olivat todella olleet
nuoria. Heillä ei ollut edes nimiä ja heitä oli vain kutsuttu
”kaksosiksi” ennen kuin ensimmäinen Alice oli saapunut muutama
vuosi sen jälkeen ja nimennyt heidät Titteli Tomiksi ja Titteli
Tyyksi, nimillä jotka hän muisti ammoin lukemastaan runosta.
”Mutta
edes Reagan, joka ei ollut enää millään muotoa lapsi silloin, ei
muista Ruudun tuhoutumisesta paljoakaan”, Tom sanoi.
”Kukaan
ei muista, mitä silloin tapahtui. Cavan ei vastaa Ruutua koskeviin
kysymyksiin. Eikö sinulle herää kysymys, mitä siellä oikein
tapahtui?” Tom kysyi veljeltään. Tyy uskoi ymmärtävänsä nyt,
mikä Tomin pään oli kääntänyt.
”Sinäkö
uskot, että siellä voisi oikeasti olla vielä jotain? Samalla
tavalla kuin haluaisit käydä katsomassa, onko kellotorni edelleen
Ovien metsässä?” pidempi kohotti kulmiaan. Kyseessä näytti
vahvasti olevan sama uteliaisuus, joka oli saanut Tomin sopimaan
ensimmäisen kanssa Ovien metsässä käynnistä, kunhan tyttö
joskus palaisi.
”Miksei
siellä voisi olla jotain? Se, ettei valkeasta ja mustasta
kuningattaresta ja kuninkaasta ole kuultu, ei tarkoita ehdottomasti,
etteivät he olisi vieläkin metsässä. Joten miksi Ruutu ei voisi
olla kunnossa... Tai edes jotkut sieltä”, Tom näytti siltä, että
hän uskoi vakaasti siihen mitä sanoi. Tyy ymmärsi, mikä
ajatuksesta teki houkuttelevan.
”Joten
mitä Hagan meidän oikeastaan käski tehdä?” Tyy kysyi, sillä
hän ei vielä ollut saanut siihen vastausta.
”Katsoa,
jos löytäisimme jonkun elosta. Tai edes vastauksen siihen, mitä
siellä tapahtui”, Tom sanoi.
”Hagan
pyysi meitä, koska me olimme ennen ruudunmaalaisia. Tämä kuuluu
meille”, hän jatkoi.
Tyykin
oli toki kiinnostunut mahdollisuudesta, että Ruutu ei kenties
ollutkaan täysin tuhoutunut. Mutta hän ei tiennyt, miksi
ruutulaiset eivät sitten olisi ottaneet yhteyttä kehenkään
muuhun, eikä sitä, kuinka kukaan olisi voinut selvitä. Vähäiset
muistikuvat joita hänellä oli, vahvistivat, että maa todella oli
tuhoutunut sanan kaikissa merkityksissä. Toisaalta, eihän
valkeasta ja mustasta kuningasparista oltu kuultu mitään, eikä
heilläkään ollut syytä, mikseivät he olisi ottaneet yhteyttä
kehenkään, mutta totta oli, ettei heitä voinut suoraan kuopata.
”Tämä
paikka kelvannee?” Tom kysyi veljeltään muttei edes odottanut
tämän vastausta. Puhuessaan he olivat saapuneet Herttalinnasta pois
johtavan kivetyn tien reunalla sijaitsevalle niitylle, jota monet
linnalla asioivat käyttivät junanpysähdyksiin. Vanhempi kaksosista
veti tunikansa alta, housujensa taskusta junapillin ja puhalsi. Ääntä
ei kuulunut, mutta hetkessä Dorianin kuljettama juna ilmestyi
raiteineen kaikkineen suoraan heidän eteensä.
He
nousivat kyytiin, ja kulkivat veturiin ostaakseen lippunsa.
”Kas”,
Dorian totesi nähdessään heidät.
”Joko
te tulette pois?” nainen sanoi ja hänen luonteenomainen
unisuutensa oli täysin poissa. Se tietysti oli vain huojentavaa,
hyvin huojentavaa, kun ajateltiin, että nainen kuljetti valtavaa
junaa täynnä matkustajia.
”Käykää
muuten joku päivä Mauricen luona, se odottaa teitä”, Dorian
jatkoi, hän oli unohtanut mainita siitä viedessään kaksoset
linnalle.
”Joo
joo, käydään jos keritään”, Tom vastasi sellaisella
äänensävyllä, että Maurice saisi jatkaa odottamistaan vielä.
Dorian hymähti.
”Ehkä
joskus kun sinulla ei taas ole töitä. Niin saataisiin jonkun
muunkin laittamaa ruokaa kuin sen. Tai pahempaa, Ebenezerin”, Tom
kohautti harteitaan.
”Ebenezer
meni kotiin. Ja Maurice on sentään kokki...” nainen sanoi ja
hänen viiksensä värähtivät kun hän yritti estää kasvojaan
vääntymästä minnekäänpäin. Pippuria olisi hänestäkin voinut
olla hieman vähemmän.
”Minä
pidän Ebenezerin ruuista”, Tyyllä ei ilmeisesti ollut juuri
makuaistia. Hatuntekijällä oli taitoa, mitä herkkujen tekemiseen
tuli, mutta muuten... Hän sai mystisesti kaikki ruuat maistumaan
makeilta. Sokeria kalakeitossa, sokeria muhennoksessa ja hunajaa
pataruuissa. Teensä mies kyllä joi sellaisenaan.
Dorian
ja Tom eivät nähneet tarpeelliseksi kommentoida mitään Ebenezerin
ruoanlaitosta, sillä mitä ilmeisimmin Tyyn mieltä ei käännetty.
”Minnekäs
pojat nyt sitten menevät?” Dorian vaihtoi aihetta.
Tom
vastasi ja varautui järkyttyneeseen reaktioon.
”Niin
lähelle Ruudun maan rajaa kuin voit viedä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti