26. luku

”Tosi hyvä ajoitus, hei”, Tom sanoi yllättävän hilpeän nauravaisesti ja taputti Alicea selkään, ehkä hieman lujempaa kuin olisi tarvinnut kehumisille. Poika saattoi kantaa vieläkin hieman kaunaa siitä, että Alice oli purrut häntä.

Tom, Tyy ja Alice olivat kävelemässä ripeästi pois Herttalinnan pääovilta ja lähestymässä linnan porttia. Veljekset halusivat ilmeisesti kävellä nopeasti, sillä he eivät tahtoneet palvelijoiden muuttavan mieltään ja tulevan sittenkin heidän peräänsä. Alice oli kuin olikin saanut helposti heidät päästämään Tomin ja Tyyn mukaansa.

”Oltaisiin jouduttu Tyyn kanssa odottamaan ikuisuus jos et olisi tullut”, Tom puisti päätään.

He kertoivat olleensa suorittamassa eräänlaista asiaa kuninkaalle ja heidän palatessaan kaikki olivatkin poissa ja heidän olisi täytynyt jäädä odottamaan kuninkaallisten paluuta. Kukaan ei tiennyt miten pitkään siinäkin olisi mennyt. Joten Alice pelasti heidät, sillä kukaan muu tuskin olisi saanut palvelijoita päästämään heitä lähtemään. Ennenmin tai myöhemmin he kuitenkin varmaan tajuaisivat olevansa nyt ongelmissa kun eivät olleet noudattaneet Quennan käskyä, mutta siihen mennessä kaksoset olisivat kaukana. Toki he palaisivat myöhemmin raportoimaan, mutta ainakin viikon he voisivat odottaa.

Alice kulki Herttalinnan porttiholvin ali veljesten hoputtamana ja pian heidän siitä kuljettuaan Tom veti esiin junapillin ja puhalsi siihen. Pillistä ei kuulunut mitään. Se ei ollut millään tapaa epätavallista, mutta jokin muu oli. Junaakaan ei näkynyt tai kuulunut.

”Jos hän on jo vapaalla?” Tyy heitti miettiväisesti.

”Lupasi vietävä hakea meidät joten saa myös luvan tehdä niin”, Tom kurtisti kulmiaan vihaisesti ja puhalsi pilliin niin lujaa kuin hänen keuhkoistaan lähti. Puhallus kesti ainakin minuutin. Lopettaessaan poika näytti siltä kuin voisi kaatua hapenpuutteesta.

Raiteet ilmestyivät vain hetkeä ennen kuin juna rymisi niiden päälle ja se tuskin oli kerinnyt edes pysähtyä ennen kuin veturin kohdalla olevasta ovesta hyppäsi raivoisasti ulos violettiin hännystakkiin pukeutunut hiirimies, joka oli parhaillaan vetämässä hiuksia pois silmiltään.

”Ups”, Tom sihahti hiljaa ja olisi voinut haluta paeta jonkun selän taakse.

”Tajuatko sinä lahopää että jokainen pillin vihellys kuuluu suoraan minun korvaani?!” mies tivasi pojalta samalla kun marssi hänen luokseen ja nykäisi junapillin pois Tomin kädestä. Alice ei huomannut miten se tapahtui, mutta pian mies työnsi pinniksi muuttuneen pillin pitämään etuhiuksiaan ylhäällä.

”Mitäs et tullut ensimmäisellä vihellyksellä...” Tom mutisi vastustelevasti, mutta ymmärsi kyllä olevansa itse se, joka oli väärässä.

”Ei olisi pitänyt tulla toisellakaan, en tee töitä kun ei ole sen aika”, violettipukuinen mies totesi hieman rauhallisemmin hieroen ohimoaan.

”Sinä lupasit kyllä hakea meidät”, Tyy sanoi hieman varovasti.

”Työaikani loppui jo”, mies sanoi ja se selvästi riitti hänestä purkamaan vanhat sopimukset.

”Teillä kesti pidempään kuin oletin; sanoitte käyvänne vain kääntymässä”, hän jatkoi.

”Ja minä darvihhen uneni”, hiirimies mutisi hieman hiljempaa ja haukotteli samalla. Hän kuitenkin pudisteli päätään pysyäkseen virkeänä.

Alice katsoi miestä tarkasti ja äkkiä ymmärrys levisi hänen kasvoilleen.

”Dorian?” tyttö ei ollut meinannut tunnistaa häntä, vaikka yhdennäköisyys oli selvä, hapsottavia nutturoita myöten.

Dorian kääntyi katsomaan Alicea ja hymyili tytölle kysyvästi. Hymy oli samanlainen, vain pieni unisten suupielten kohotus.

”Anteeksi, pelästytinkö sinut? En minä yleensä huuda noin...” mies vikisi ja oli ilmeisesti käsittänyt ilmeen Alicen kasvoilla täysin väärin, se ei ollut säikähtänyt vaan yllättynyt, mutta Dorian toisaalta ei ollut koskaan ollutkaan taitava tunnistamaan ilmeitä. Hän oli parempi äänensävyissä.

”Ei, ei, et pelästyttänyt”, Alice vakuutteli nopeasti koska halusi päästä asiaansa. Ei häntä ollut huuto haitannut.

”Mutta... etkös sinä... ollut... nainen?” tyttö kysyi niin hienovaraisesti kuin ihmetykseltään pystyi. Dorian tuijotti häntä hieman hölmistyneenä ja Tom napsautti sormiaan kuin olisi tajunnut jotain.

”Alice ei ole nähnyt sinua tuollaisena”, poika totesi hiirimiehelle. Dorian näytti itsekin ymmärtävän mistä oli kyse.

”Oh, aivan”, hän ei selvästi ollut tullut edes ajatelleeksi asiaa.

”Dorian ei oikeastaan ole sen enempää nainen kuin mieskään. Hän... vaihtaa sitä keskimäärin muutaman kerran viikossa”, Tyy yritti selitää Alicelle niin yksinkertaisesti kuin pystyi.

”Vaihtaa? Miten?” Alice kysyi aika kiinnostuneena.

”No... Mitenkö...” Tyy katsoi Doriania etsien apua. Hän ei oikeastaan tiennyt yksityiskohtia kuten ei kukaan muukaan. Hän ei ollut koskaan kysynyt.

”Se tapahtuu... aivan luonnostaan. Välillä en edes huomaa sitä itse”, miehen hiirenviikset väpättivät hänen puhuessaan. Hän toivoi ettei Alice kyselisi enempää aiheesta, sillä hän suoraan sanoen ei ollut itsekään aivan varma siitä miten hänen sukupuolenvaihtonsa toimi. Hän vain oli aina tehnyt sitä ja oli pienenä ihmetellyt miten muut eivät pystyneet siihen.

”Reagan. Sinä olit siellä. Etkö voi kertoa mitään siitä mitä sinä päivänä Ruudussa tapahtui?” Yevgeny katsoi punaista kuningasta suoraan silmiin. Keskustelu oli kääntynyt vakavammaksi sen jälkeen kun Gleddis oli kertonut saaneensa löylytyksen Quennalta.

”Minä... en tiedä. En muista”, punaisiin pukeutunut mies oli hyvin vaivaantunut. Kaikki muutkin värillisistä kuninkaallisista olivat hiljaisia.

”Entäs jos kertoisit ihan vain sen verran mitä muistat? Ei kai se voi olla täysi aukkokohta”, Greene ehdotti ystävällisesti Reaganille. Hän tarkkaili punaista kuningasta kuitenkin melko tiiviisti.

Reagan oli hiljaa aikansa, kunnes hän viimein avasi suunsa: ”Ei siitä ole paljoa kerrottavaa. Päivässä ei ollut mitään erikoista. Se oli aivan samanlainen päivä kuin kaikki muutkin. Ruudussa elämä oli helppoa. Quelita ja Dymond pitivät maan johtoon liittyvät asiat tiukasti itsellään eikä kenenkään muun tarvinnut huolehtia yhtään politiikasta. He olivat myös lempeitä ja kohtelivat kaikkia hyvin, minua ja siskoanikin.”

”Sinä päivänä... Reina lähti joidenkin hänelle tutuiksi tulleiden palvelijoiden kanssa linnan ulkopuolelle. En tiedä mitä he aikoivat tehdä enkä ole nähnyt siskoani sen aamun jälkeen. Minä itse pysyin linnalla, koska aioin vielä nukkua pidempään”, Reaganin selittäessä kaikki muut kuuntelivat niin tarkkaavaisesti kuin osasivat. Kukaan heistä ei ollut ennen kuullut Reaganin tai kenenkään muunkaan tiedetyn Ruudusta pelastuneen kertomusta viimeiseltä päivältä.

”Enkä tiedä mitä... Se... Herätessäni... Valo. Valo oli erilaista. Se ei tuntunut päivänvalolta. Ja oli aivan hiljaista. Enkä nähnyt ketään. Kuin olisin ollut linnalla aivan yksin”, Reaganin sanat kuuluivat pöydän ympärillä kuunteleville selvinä, vaikka mies ei tiennyt mitä sanoja käyttää ja heidän vanhempiensa pöydästä kuului ajoittain – enimmäkseen Quennan – korotettuja ääniä.

”Tai oikeastaan, en vain Ruutulinnalla. Aivan kuin olisin ollut yksin koko maailmassa. Sitten, en tiedä miten, löysin itseni maiden rajalta. Jokin veti minua syvästi takaisin Ruutuun, mutta vaistoni käskivät taistella vastaan. Ja niin minä ylitin rajan Herttaan ja äkkiä en tuntenut enää mitään. Valo oli normaalia, kuulin ääniä ja mikään ei vetänyt minua”, Reagan tuntui lopettaneen siihen. Hän tiesi kuitenkin hyvin, että selitys oli vaillinainen.

”Joten... Et nähnyt mitään, et kuullut mitään. Kuinka... sopivaa. Ei tosin kovin omaperäistä”, ensimmäiseksi puhui Blum, mikä yllätti todennäköisesti kaikki. Hänellä ja veljellään ei yleensä ollut tapana puuttua keskusteluun kovin innokkaasti, vaan he lähinnnä kuuntelivat.

Reagan hymyili siniselle kuningattarelle vastatessaan: ”Ymmärrän kyllä miltä se kuulostaa. Mutta sinä et ollut siellä, Blum. Sinä päivänä kaikki oli sekavaa”, mies pohti hetken ennen kuin jatkoi ”mutta minä muistan kyllä vielä jotain... Niin. Aivan kuin olisin nähnyt isot raamit.”

”Raamit? Millaiset raamit? Taulun? Oven? Peilin?” Greene kysyi tarkentavia kysymyksiä, mutta sai vastaukseksi pelkkää päänpuistelua ja olankohautuksia. Reagan ei todellakaan muistanut mitään niin tarkkaa.

Raiteet kolisivat ja Ihmemaan juna eteni nopeaa vauhtia. Alice istui verhotulla penkillä ja katsoi kiinnostuneena ulos ikkunasta, hänen junamatkastaan Herttalinnalle tuntui olevan jo hyvin kauan ja lisäksi hän oli torkkunut siitä enimmän osan. Ihmemaan katsominen junan ikkunasta oli tytöstä mielenkiintoista ja hän päätti että ennen lähtöään – tai heräämistään – hän haluaisi vielä kiertää Ihmemaata jalkaisinkin. Juuri nyt hän oli vastakkaisella penkillä istuvien kaksosten kanssa matkalla kohti Hatuntekijän taloa. Mies nimittäin piti teekutsut, joille heidät kaikki oli kutsuttu.

”Miten Hatuntekijän teekutsut eroavat siitä kun istuitte Mauricen pihalla?” Alice kysyi kaksosilta. Hän käsitti heidän ja Dorianin puheesta, että jokin ero oli, mutta hän ei keksinyt miten teekutsut voisivat olla kovin paljon erilaiset kuin Ebenezerin teehetkikään.

”Nekin olivat kyllä teekutsut silloin”, Tyy aloitti pohdiskelevaan sävyyn. Tom sen sijaan ei osoittanut millaistakaan kiinnostusta keskusteluun.

”Jaa... Eroja... No, nämä ovat isommat juhlat. Se on kai suurin ero. Ja nämä ovat Ebenezerin kotona, sekin on erilaista”, Tyy jatkoi pohdiskeluaan ja vilkaisi tukea hakien veljeensä, joka nyökytteli lopulta vakuuttelevasti Tyyn herätettyä hänen huomionsa pienellä sysäyksellä kylkeen.

Alice ei edelleen nähnyt mitenkään huomattavaa eroa edelliseen teehetkeen. Hän kuitenkin hyväksyi asiat helposti ja jatkoi ikkunasta ulos katselua, kunnes juna pysähtyi ja Dorian ilmestyi vaunun ovelle sanomaan, että he olivat perillä.

Astuessaan ulos junasta Alice huomasi olevansa samalla asemalla miltä Dorian oli niin kauan aikaa sitten lähtenyt viemään häntä Herttalinnalle. Kellarinportaatkin olivat edelleen samalla paikalla.

”Juna oli parempi tuoda kotiin, menemme loppumatkan kävellen. Ei hätää, Ebenezer asuu lähellä”, Dorian selitti ja lähti nousemaan portaita ylöspäin. Alice, Tyy ja Tom seurasivat hänen perässään, eikä ketään heistä haitannut pieni kävely. Kaksoset sitä paitsi tiesivät missä Hatuntekijän talo oli, eikä sinne todella ollut pitkä matka. Taivas muuttui Dorianin ja Mauricen talon ensimmäisen kerroksen lankkulattiaksi ja heidän ympärilleen ilmestyi seinät.

Pöytä oli edelleen pihalla ja tällä kertaa tuoleja oli enää kahdeksan. Alice katsoi epäillen talon viereen kannettua, kärähtänyttä ja tummentunutta kasaa, joka oli mitä ilmeisimmin joskus ollut yhdeksäs tuoli. Pöydällä ei ollut enää samaa tarjoilua kuin aikaisemmin – mikä, tietenkin jos asiaa ajatteli, oli vain loogista – vaan rikkinäiset teekupit ja –kannut ja lautaset ja aterimet oli pinottu kasoiksi pöydän toiseen päähän.

Seurue käveli pöydän ohi ja he suuntasivat metsään. Alice vilkaisi muutamaa tienviittaa heidän kulkiessaan, mutta totesi että ne eivät olleet tällä välin muuttuneet paljon hyödyllisemmiksi ja lisäksi Dorian näytti selvästi tietävän minne oli menossa, joten mieluummin tyttö seurasi hiirimiestä kuin ohjeita elottomista ja hyödyttömästi kylteistä.

Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa metsässä, sillä jo melko pian he saapuivat pienelle tielle. Puut kasvoivat enimmäkseen tien vierustalla – muutama oli kuitenkin päättänyt kasvaa sen keskellä. Ne Dorian kiersi tottuneesti eikä häntä haitannut tien halki luikerteleva juurakkokaan. Tie haarautui joitakin kertoja, mutta aina hiirimies tiesi täsmälleen kumpaan suuntaan kääntyä, vaikka Alicesta kumpikin suunta näytti aivan samalta.

Vain osassa tienhaaroista oli kyltit, jotka nimesivät alkavan tien tai vähintäänkin sen määränpään, ja heidän viimeiseksi jäävänsä oli tällainen. Toinen kylteistä osoitti ”Herttuattaren kartanolle”, vasemmalle ja toinen ”Hatuntekijän luo”, oikealle. He kääntyivät oikealle ja kulkivat vain lyhyen matkaa, kunnes näkivät puiden takana piha-aidan ja sen yli kolmekerroksisen talon. Talo oli koristeltu monin lyhdyin, jotka roikkuivat talon ympärille pingotetuista naruista tai oven– ja ikkunanpielistä.

Pihalla seisoi muutama henkilö ja talon ovet olivat auki, niin että sisälle ja ulos oli selvästi sallittu kulkea jatkuvasti. Pihalla oli myös useampi tarjoilupöydällinen – enimmäkseen niillä oli teekuppeja, höyryäviä pannuja, sokerikkoja ja hunajapurkkeja, mutta myös jotakin syötävää näytti olevan esillä.

”Hienoa, hienoa, toitte Alicenkin!” Ebenezer asteli heitä vastaan hymyillen rauhallisesti ja ystävällisesti mutta Dorian tervehti häntä vain nopeasti ennen kuin asteli sisälle taloon etsimään sohvaa jolle voisi lysähtää nukkumaan.

”Mutta mikä on kun te ette juo?” Hatuntekijä kysyi kolmelta paikalle jääneeltä ja juuri saapuneelta vieraaltaan. ”Teetä on kyllä runsaasti tarjolla.”

Alicea hymyilytti.

Cecileltä oli kestänyt kauan löytää Cavan, sillä vihreähiuksinen mies oli kaukana sieltä, missä häntä yleensä tavattiin ja lisäksi hän oli aivan Ovien metsän tuntumassa, mistä harva etsi ketään ensimmäiseksi.

”Mitä sinä täällä teet?” sointuisa ääni ei kuulostanut yhtä huolestuneelta kuin sen omistaja oli ja kissanhäntä heilahti kerran. Cavan vilkaisi Cecileä. Tällä kertaa hän ei ollut polttanut veijarikissan löytäessä hänet, eikä hän ollut vieläkään aloittanut.

”Haluatko sinä tietää?” Cavan kohotti kulmiaan epäileväisesti. Hän toisaalta oli iloinen siitä, ettei ollut enää ainut joka tiesi mitä oli meneillään, joten hän siis voisi kertoa Cecilelle mitä hän oli ollut tekemässä ja miksi se oli tärkeää, ja Cecile ymmärtäisi vaikkakin kissa pelkäisi, mutta se oli luonnollinen reaktio.

”En kai minä muuten kysyisi”, Cecile huokasi sen kuuloisena, että pitäisihän se ymmärtää, vaikka hänen hymynsä vapisi hieman. Hän oli tehnyt kuten oli sopinutkin Cavanin kanssa eikä siis ollut kertonut kenellekään, miksi Ruudun maa oli tuhoutunut ja mitä se heidän kannaltaan tarkoitti. Cavan hymähti ja mietti selvästi vielä hetken, kertoisiko Cecilelle.

”Mutta sinunhan ei pitänyt enää kysyä yhtään enempää, sillä vaikka tietäisit tarkemmin et pystyisi vaikuttamaan siihen mitenkään”, hän huomautti kissamiehelle. Ja niin tosiaan, niinhän Cecile oli sanonut. Mutta siinä hän silti oli kysymässä lisää. Sillä vaikka häntä pelotti oikein kovasti, hän halusi silti tietää.

”Silti. Mitä sinä olet tehnyt tämän aikaa?” Cecile katsoi toista miestä tarkkaan eikä hänestä näkynyt kovinkaan paljon sitä samaa hymyileväistä lempeyttä, minkä takia hän oli kohtuullisen pidetty niin ihmemaalaisten kuin Alicejenkin joukossa.

”No hyvä on”, Cavan huokasi vuorostaan ja suuntasi sitten pinkkihiuksiseen mieheen ovelan katseen. Hän oletti saavansa tältä suhteellisen hyvän reaktion.

”Minä kävin Kellotornilla.”